A/N: Tiedän, että haluatte repiä minulta pään irti hitauteni takia. Minä oikeasti hukun töihin =/ Kolme viikkoa vielä jatkuu tätä kiirettä. Sitten tilanne helpottaa huomattavasti. Koettakaa kestää sen aikaa, minäkin koetan x)


Prologi

Minun muistoni sinusta
Vain kuiskauksia tuulessa
Syviä, pohjattomia, lämpöisiä
Repiviä, tappavia

Mutta olen vahvempi
Ei minua voi nujertaa
Vihani on voimani
Tahtoni on lujempi kuin sinä

Vihaan sinua
Rakastan sinua

Vihaatko minua?

Luku 12
Rakastatko minua?

Sama ääni oli jatkunut hiljaisena ja tasaisena koko ajan. Se häiritsi minua suunnattomasti. Olisin halunnut nousta ja karjua, että äänen oli lakattava, mutta oloni oli heikko ja voimaton. Se oli samanlainen kuin silloin, kun tuntematon mies oli melkein halkaissut minut katanallaan. Tosin nyt minuun ei oikeastaan sattunut.. minä en vain jaksanut tehdä mitään.

Raotin silmiäni hitaasti ja varauduin polttavaan ja pistelevään valoon, mutta sitä ei tullutkaan. Huoneessa oli hämärää, sillä verhot oli vedetty ikkunan eteen, eikä kukaan ollut sytyttänyt valoa. Verhojen läpi kajasti jonkin verran valoa, mutta oli varmaa, ettei ulkona paistanut aurinko. Samassa tajusin raivostuttavan nakutuksen kantautuvan ikkunan suunnalta. Ulkona siis satoi. Siitä arvelin, että olin edelleen Sademaassa. En vain tiennyt, missä siellä, sillä majatalo tämä paikka ei voinut olla. Ymmärsin varsin hyvin olevani sairaana, mutta sairaalassa en kuitenkaan ollut. Ajatus kiusasi minua. En halunnut olla avuttomassa tilassa jossain täysin tunnistamattomassa paikassa.

Keskityin tunnustelemaan omaa kehoani. Vatsani tuntui ontolta kuin en olisi syönyt ikuisuuteen. Luultavasti en ollutkaan, sillä vasempaan käteeni oli pistetty tippaletku. Lihakseni olivat väsyneet ja voimattomat. En välttämättä pystyisi heti käyttämään niitä täydellisesti. Kokeilin liikuttaa sormiani. Ne toimivat jokseenkin kankeasti, mutta positiivista oli, että ne kuitenkin toimivat.

Seuraavaksi heiluttelin hitaasti varpaitani. Nekin pelasivat yllättävän hyvin. Mikä tahansa minuun oli iskenytkin, se ei ollut vienyt liikuntakykyäni. Jos niin olisi käynyt, olisin tappanut itseni.. tai ärsyttänyt Kisame-sania niin kauan, että tämä olisi hoitanut homman puolestani.

Siirsin oikeaa kättäni ja painoin kämmeneni patjaa vasten. Lakana tuntui hieman nihkeältä, joten olin luultavasti hikoillut viime aikoina kiitettävästi. Huoneessa ei tuoksunut mitenkään erityisen hyvältä, mikä myös viittasi ruumiin eritteisiin. En halunnut ajatella asiaa tarkemmin, mutta suihku ei olisi luultavasti tehnyt lainkaan pahaa.

Kun olin saanut käteni mielestäni tukevaan asentoon, nojasin osan painostani sille ja yritin punnertaa itseäni pystyyn. Käsivarteni tärisi rasituksesta, enkä valitettavasti onnistunut yrityksessäni. Kuinka kauan olin oikein sairastanut? Miksi olin näin voimaton? En edes halunnut ajatella, minne olin mahdollisesti joutunut. Jos olin väärien ihmisten armoilla, olin hyvin pahassa tilanteessa. Tällä hetkellä en välttämättä pystyisi puolustamaan itseäni tai edes pakenemaan.

Pakottauduin yrittämään uudestaan. Tällä kertaa tulokset olivat hieman parempia, mutta lysähdin kuitenkin takaisin patjaa vasten. Otin tukea myös vasemmasta kädestäni, vaikka tippaletku kiristyi inhottavasti. Lihakseni panivat vastaan, mutta taistelin silti itseni istumaan. Tempun jälkeen tunsin itseni entistä väsyneemmäksi, mutta virnistin silti tyytyväisenä. Minä en aikonut luovuttaa. En edes tässä kunnossa. Jos liikkuisin tarpeeksi hiljaa, kenties pääsisin ulos ikkunan kautta, ennen kuin kukaan edes ehtisi tajuta asiaa. Ehkä minulla oli sittenkin mahdollisuus paeta.

Olin jo innostua ajatuksesta, kun huoneen ovi avautui hiljaa narahtaen. Säpsähdin ja käännyin katsomaan ovelle. Valmistauduin riuhtaisemaan tippaletkun irti ja taistelemaan hengestäni, vaikka tiedostin häviäväni hyvin suurella todennäköisyydellä.

Sisälle astui sinihiuksinen nainen, jota en muistanut nähneeni koskaan aiemmin. Hänen täytyi kuitenkin kuulua Akatsukiin, sillä hänellä oli jo tutuksi käynyt punapilvikuvioinen kaapu yllään. Hän painoi oven kiinni hyvin hiljaa ja käveli luokseni. Hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa, kun hän istahti tuolille sängyn viereen ja jäi katselemaan minua. Siniset silmät näyttivät oikeastaan lähinnä huolestuneilta.

”Sinun pitäisi vielä pysytellä vaakatasossa”, nainen huomautti. Hänen äänensä oli hyvin pehmeä ja rauhallinen. Hän vaikutti niin kiltiltä, etten osannut kuvitella häntä surutta ihmisiä lahtaavaan järjestöön.
”Minä…” sain kuiskattua. Ääneni oli käheä ja kurkkuni karhea. Puheeni katkesi kesken, sillä minua alkoi yskittää.

Nainen nappasi jostain vesilasin ja ojensi sitä minulle. Köhin aikani, ennen kuin uskalsin kohottaa oikean käteni. Se tärisi, kun otin kiinni lasista. Minua suututti se, ettei nainen päästänyt lasista irti, mutta tajusin, etten olisi välttämättä itse saanut pideltyä sitä kunnolla, joten annoin olla. Oma heikkouteni oli kuitenkin jotain sellaista, mitä en voinut sietää. Se muistutti liikaa menneistä ajoista. Minä en halunnut olla heikko.

Kun olin saanut juotua, kurkkuni tuntui sentään vähän paremmalta. Pyytämättä nainen tuki selkäni tyynyillä. Hän taisi ymmärtää, ettei minulla ollut aikomustakaan käydä makoilemaan. Se olisi ollut typeryyttä. Olin vihollisen tukikohdassa. Oli suorastaan ihme, että olin yhä elossa. Oliko Itachi vaatinut muita säästämään henkeni? Tai kenties Deidara?

Päässäni oli jonkinlainen musta aukko. En tiennyt viime aikojen tapahtumista yhtään mitään, ja se vaivasi minua hyvin paljon. Minun teki mieli kysyä, mutta toisaalta en kuitenkaan kehdannut. Tuskinpa nainen koki velvollisuudekseen pitää minua ajan tasalla.

Yritin epätoivoisesti muistella edes jotain sillä välin, kun nainen tarkisti tippaletkuni, tutki silmiäni, kokeili otsaani ja teki kaikkea muutakin, mikä olisi kuulunut enemmän lääkäreiden kuin Akatsukien toimenkuvaan. Ehkä hän oli jonkinlainen parantaja, joka oli palkattu Akatsukin riveihin. Jäsenet varmaankin tarvitsivat hoitoa melko usein.

Mieleeni tuli vain joitakin sumeita mielikuvia. Tiesin puhuneeni jonkun kanssa, mutten muistanut, mistä olimme jutelleet. En saanut sanoja mieleeni, vaikka kykenin hahmottamaan, että keskustelun toisella osapuolella oli ollut miellyttävä ääni. Silti en muistanut, kenelle se kuului. Uskomatonta! Muistin myös hämärästi nähneeni Itachin ja joukon muita ihmisiä tässä huoneessa.

”Sinulla ei taida enää olla kuumetta”, nainen totesi ja istui uudestaan sängyn viereen. ”Millainen olo sinulla on?”
”Totaalisen paska”, jupisin. Minun täytyi näyttää yhtä kamalalta kuin miltä haisin tai minusta tuntui. Kaiken lisäksi oloni oli hyvin epävarma. Olin pihalla kuin lumiukko.
”Olet sairastanut melko pitkään, joten se ei ole ihmekään”, nainen myötäili. ”Sinun olisi pitänyt hoitaa haavaumat paremmin. Ne olivat tulehtuneet todella pahasti.”
”Tiedän”, myönsin. Olin ollut idiootti, kun en ollut pitänyt itsestäni parempaa huolta. Toisaalta minulla ei ollut ollut tarpeeksi aikaa. Minulla oli ollut liian kiire keksiä keino saada Itachista tiedot ulos ja tappaa mies.

Niin, minulla oli yhä toimeksianto. Josta Itachi oli nykyisin tietoinen.. taas yksi syy lisää kummastella, miksi olin yhä elossa. Itachi oli säästänyt henkeni siitä huolimatta, että tiesi aikeistani.

Hän ei siis uskonut, että todella pystyisin tappamaan hänet.

No, hyvä on. En uskonut siihen oikeasti itsekään. Minä en pystynyt siihen. Hän oli edelleen minua parempi. Jos yrittäisin, epäonnistuisin.. eikä hän edes antaisi minun kuolla. Tiesin senkin nyt. Muistin yhteisen hetkemme liiankin hyvin, vaikka sen jälkeen kaikki oli yhtä sumua. Itachilla oli edelleen jonkinlaisia tunteita minua kohtaan, ainakin himoa, jos ei mitään muuta. En osannut sanoa, rakastiko hän minua edelleen. Hän oli tehnyt minulle niin kamalia asioita, että minun oli hyvin vaikea uskoa, että hän todella välitti. Niin, ehkä kyse oli vain puhtaasta himosta. Joka tapauksessa hän ei antaisi minun kuolla.

Toimeksiantoni oli tuomittu epäonnistumaan. Nyt kai minun oli vihdoin pakko myöntää se itselleni. Olin tiennyt sen alusta asti, mutta olin valehdellut itselleni hyvin huolellisesti. Seuraava askel oli kaiketi totuuden myöntäminen Tobille. Hyvällä tuurilla hän päästäisi minut hengestäni. Huonolla.. no, hänestä en osannut sanoa, mitä hän tekisi.

”Deidara-san on käynyt katsomassa sinua päivittäin”, nainen kertoi. ”Hän on istunut täällä jopa muutaman yön.”

Deidara-san? Ei Deidara-sama? Naisen täytyi olla joko samassa tai korkeammassa asemassa kuin Deidaran. Se oli hyvä tietää. Mutta siis, mitä mies oli tehnyt? Minkä hemmetin takia tämä oli istunut kyttäämässä minun nukkumistani?

Ellei sitten.. Niin, sen täytyi olla. Deidara piti yhä kiinni peitetarinastani. Ilmeisesti hän uskoi, että pystyisin selviytymään toimeksiannostani. Muutenhan hän olisi ilman muuta paljastanut totuuden. Minua totisesti hämäsi se, että Akatsuki piti minua letkujen avulla hengissä, kun he olisivat voineet vain hankkiutua riesasta eroon. Tämä oli kummallista.

”Myös Itachi-san on käynyt silloin kuin Deidara-sanin silmä on välttänyt”, nainen jatkoi. Pystyin suorastaan haistamaan ilmassa leijuvan uteliaisuuden. ”Tobi-san pistäytyi pari kertaa vielä heidän lisäkseen.”

Minua alkoi karmia. Puolet Akatsukista oli käynyt kyttäämässä parantumistani. Tobi varmaankin vahtasi, koska olin kunnossa jatkamaan toimeksiantoani. Tämä oli paha tilanne. Jos halusin kävellä elävänä ulos tästä rakennuksesta, se vaatisi todella hyviä taistelutaitoja.. ja jos en pärjännyt edes Itachille, miten voisin pärjätä muille. En jaksanut uskoa, että Itachi oli järjestön voimakkain ninja. Luultavasti täällä oli ainakin joku häntä parempi, kenties useampi. Olin tuhoon tuomittu.

Ja ensimmäistä kertaa vuosiin en halunnut olla. Minä en halunnut kuolla.

Saede oli tullut takaisin. Olin sullonut vanhan persoonani mahdollisimman pieneen lokeroon alitajuntani perukoille, kun olin tajunnut, etten voinut tappaa sitä. Itachi oli tuonut Saeden takaisin esille. Olin yhä myös S tai Shi, miten asian halusi ilmaista, mutta sisimmässäni tulisin aina olemaan se nuori tyttö, joka oli toivottoman rakastunut ja joka lopulta halusi kaikille vain hyvää. En ollut se tappaja, joksi olin itseni kasvattanut. En oikeasti halunnut elää sellaista elämää.

Mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Olin tehnyt valintani. Tappanut niin monia, etten edes itse pysynyt laskuissa. Minä olin murhaaja, koska olin itse päättänyt olla. Siitä ei ollut paluuta. Vihasin tappamista, mutta olin silti tappanut tunteetta. Ja koko ajan olin yrittänyt tappaa kahta ihmistä, kahta sellaista ihmistä, jotka eivät olleet olleet koskaan virallisia kohteitani. Itachia ja itseäni. Tosin edellisestä oli tullut kohteeni hiljattain.

Minä totisesti olin pulassa, eikä minulla ollut ulospääsyä. Ennemmin tai myöhemmin joku tappaisi minut. Tappaisi minut nyt, kun hiljalleen aloin saada elämänhaluni takaisin. Tuota kai sanottiin ironiaksi.

”Shi-san?” sinihiuksisen naisen ääni tunkeutui tajuntaani keskeyttäen panikointini. Käännyin katsomaan häntä. Kauniit silmät, se minun oli pakko myöntää. Hän oli muutenkin kaunis. Mitä ihmettä hän teki Akatsukissa? Keräsikö järjestön johtaja rinnalleen kauniita, mutta vaarallisia ihmisiä? Ei, ei se voinut olla niin. Vaikka Itachi ja Deidara olivat miehiksi melkein liian kauniita, Kisame-sanista ei voinut sanoa samaa hyvällä tahdollakaan.

”Sinä tiedät nimeni”, sain kakistettua ulos.
”Deidara-san kertoi sen meille”, nainen valaisi minua. Niinpä tietysti, blondi ei ollut osannut pitää suutaan kiinni.
”Ja sinä olet?” töksäytin vihdoin. En vain voinut olla enää hiljaa.
”Konan, heti seuraava Akatsukin johtajasta”, nainen hymähti. Minua kylmäsi. Olin vaarallisemmassa seurassa kuin olin osannut kuvitella.
”Hauska tutustua, Konan-sama”, mutisin ja käänsin katseeni toisaalle. Melkein odotin tappavaa iskua, mutta sitä ei tullut. Kaipa minun oli alettava uskoa siihen, että Akatsuki piti minua hengissä jostain syystä. Heillä oli kaiketi käyttöä minulle.
”Hauska tutustua sinuunkin, S-sama”, nainen naurahti pehmeästi. Hän siis todellakin tiesi, kuka olin. Minun oli pakko katsoa häntä uudestaan, en voinut sille mitään. Tahdoin tietää, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, että ne olivat melkein ilmeettömät.
”Sinä siis tiedät”, totesin, koska en voinut oikein muutakaan sanoa.

Konan-sama nyökkäsi minulle. Hänen siniset hiuksensa heilahtivat pään tahdissa. Hän näytti edelleen minusta liian kiltiltä brutaaliksi tappajaksi.
”Kaikki tietävät. Akatsuki on ollut sinusta selvillä jo pitkään, ja meillä on kuvasi”, hän selitti. No, niinpä tietysti. Tiedon ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. ”Tosin luulimme sinua miespuoliseksi.” Sekään ei yllättänyt minua. Olin järjestelmällisesti pyrkinyt luomaan ihmisille sen vaikutelman.
”Oletan, että olen teidän tappolistallanne?” varmistin. Turha tässä oli kierrellä. Halusin tietää tuomioni, enkä nähnyt syytä kysellä kiertotien kautta.
”Olit pitkän aikaa”, Konan myönsi minulle.
”Olin?” toistin. Eikö se tarkoittanut, etten ollut enää?
”Deidara-sanin… hmm… tunnustus pelasti henkesi. Luultavasti Pein olisi muuten tappanut sinut itse. Ja viime päivinä sekä Deidara-san että Itachi-san ovat puhuneet puolestasi”, nainen selosti minulle. Oletin, että tämä Pein oli Akatsukin johtaja.

Hetkinen! Nyt seis! Deidaran tunnustus? Mitä se mies oli mennyt hourimaan? Mitä tämä oli tunnustanut? Sen, että tämä ja Tobi olivat juonineet Itachin tappamista? Ei blondi nyt sentään niin idiootti voinut olla. Kyse täytyi olla jostain muusta.

”Täytyy kyllä myöntää, etten täysin ymmärrä sinua”, Konan jatkoi keskustelusävyyn. Tunnistin hänen puheessaan piirteen, johon en ollut törmännyt vuosiin. Hän puhui siten, miten naiset puhuivat ystävilleen. Noin puhuttiin, kun oltiin uteliaita toisten yksityisasioiden suhteen, muttei kehdattu kysyä suoraan. Pitikö nainen meitä jotenkin läheisinä? Mehän olimme verivihollisia!
”Kuinka niin?” sain kysyttyä. Minusta tuntui, että joku oli pudottanut minut hyvin korkealta. En oikein tajunnut, mistä tässä nyt puhuttiin. Oikeastaan en tajunnut yhtään mitään. Koko tilanne oli täysin absurdi.
”No, sinun asemassasi minä olisin valinnut toisin, Shi-san”, nainen hymähti.

Minäkin olisin valinnut toisin, jos olisin saanut tehdä niin. Valitettavasti elämä välillä pakotti tekemään ikäviä valintoja. Joskus oli tehtävä päinvastoin kuin olisi todella halunnut. Mutta Konan-sama ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut mitenkään tietää menneisyydestäni. Itachi ei olisi koskaan kertonut. Se mies oli viisas ja piti tietonsa itsellään mahdollisimman tarkkaan. Hän oli taatusti salannut perimäni toisilta.

”Mitä sinä tarkoitat?” Minun oli yksinkertaisesti pakkoa kysyä. Tiesin kuulostavani idiootilta, mutta en voinut sille mitään. Vielä tyhmemmän vaikutelman antaisin, jos olisin vastannut jotain muuta ja jäänyt myöhemmin kiinni siitä, etten tiennyt, mistä puhuttiin.

”No, näin meidän kesken, en ymmärrä, mitä näet Deidara-sanissa. Onhan hän hyvännäköinen, mutta.. Itachi-san on huomattavasti älykkäämpi”, Konan-sama kommentoi. Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Hemmetti, niiden miesten kanssa. Molemmat olivat siis paljastaneet kieron kuviomme. Ja vielä koko Akatsukille! Voi riemuidioottimaisuus niiden kahden kanssa!

Toinen vaihtoehto oli, että Konan-sama oli naisena vain tarkkasilmäisempi kuin muut järjestön jäsenet. En silti voinut uskoa, että Itachi oli noin läpinäkyvä. Hänhän vaaransi meidät molemmat. Tuskin tällaista meininkiä katsottiin Akatsukissa kovin hyvällä.

En osannut vastata Konan-samalle yhtään mitään. Totuushan oli, etten minä nähnyt Deidarassa juuri muuta kuin ulkonäön. Mies oli ärsyttävyydessään maailman huippuluokkaa. Himoitsin häntä, mutta siihen meidän tarinamme jäikin. Koko juttu oli puhtaasti fyysinen. En kuitenkaan voinut kertoa sitä naiselle. Minun oli pidettävä kulissia yllä.

En voinut myöskään sanoa, että sydämeni oli valinnut Itachin jo vuosia sitten. Sitä paitsi siitä asiasta ei edes kannattanut puhua. Minun oli parempi unohtaa tunteeni miestä kohtaan, sillä hän taatusti vihasi minua tällä hetkellä. Olin tullut hänen elämäänsä takaisin vain tappaakseni hänet. Sellaista ei tehty omalle rakastetulleen. Itachi saattoi tuntea minua kohtaan samanlaista himoa kuin minä Deidaraa kohtaan, mutta rakkautta… tuskinpa vain.

Ja miksi minäkään tunsin näin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kaikkien pahojen tapahtumien jälkeen? Minun sydämeni lähti laukkaamaan jo pelkästään miehen ajattelemisesta. Kaiken järjen mukaan tunteideni olisi pitänyt kuolla perheeni ja sukuni mukana. Uchihan klaanin mukana. Ja silti ne olivat elossa. Olin ehkä onnistunut hautaamaan ne aiemmin, koska Itachi oli ollut kaukana. Nyt kun mies oli lähellä, en pystynyt enää salaamaan tunteitani itseltäni. Muilta minun kuitenkin täytyi pystyä. En halunnut satuttaa enää itseäni pahemmin.

Deidara olisi voinut toimia Itachin korvikkeena. Mies oli sängyssä loistavaa seuraa, ja keskustella olisin aina voinut jonkun järkevämmän kanssa. Niin, se olisi voinut toimia, mutta olin itse pilannut mahdollisuuteni siihen suostumalla Tobin toimeksiantoon. Minun oli paettava mahdollisimman pian jonnekin, mistä Akatsuki ei löytäisi minua. Ainakin jos halusin säilyä elossa.

No, itsepä olin hirsipuuni rakentanut.

”Sinä olet varmaan nälkäinen”, Konan-sama huomautti. Ilmeisesti hän tajusi, etten ollut keskustelutuulella.
”Olen, mutta oikeastaan minä haluaisin päästä ensin pesulle ja saada puhtaita vaatteita”, myönsin. Nihkeät, hieltä löyhkäävät vaatteeni suorastaan etoivat minua. Olin taatusti maannut niissä päiväkausia.

Konan-sama tarttui vasempaan käteeni ja irrotti tippaletkun. Olin helpottunut, sillä en halunnut olla kiinni yksinkertaisimmassakaan laitteessa. Sellainen vain lisäsi avuttomuuden tunnetta.
”Autan sinut kylpyyn ja haen sitten sinulle vaatteita. Deidara-san ei tuonut mitään tavaroitasi mukanaan, mutta voin lainata sinulle omiani.. vaikka vaatteeni ovat kyllä sinulle luultavasti liian suuria”, nainen selitti. Niin, hän ei ollut lihava tai mitään, mutta hän oli minua pidempi.. ja hänellä oli kunnollinen povi, toisin kuin minulla. Tulisin näyttämään huvittavalta hänen vaatteissaan.

Minua myös vaivasi se, ettei Deidara ollut tuonut tavaroitani. Sen täytyi tarkoittaa, että joku oli ehtinyt ennen häntä. Itachi oli taatusti vienyt laukkuni ja todistusaineiston. Valitettavasti hän oli samalla vienyt tärkeimmät ja henkilökohtaisimmat muistoni Konohasta: otsasuojukseni ja rannekoruni.

En päässyt omin avuin ylös sängystä. Konan-saman oli pakko tukea minua, sillä jalkani tärisivät kävellessä. Kestäisi luultavasti ainakin jokusen päivän, ennen kuin olisin riittävän hyvässä kunnossa paetakseni. Siihen asti minun olisi kaiketi pakko leikkiä Deidaran uskollista tyttöystävää. Ajatus tympäisi minua, koska tässä kunnossa ei ollut edes tiedossa seksiä. Joutuisin ilmeisesti oikeasti keskustelemaan miehen kanssa. Saatoin jo kuvitella keskustelut. Hänen ajattelutapansa oli taatusti hyvin yksioikoinen.

Nojasin seinään sillä välin, kun Konan-sama täytti ammeen. Tuijottelin alaspäin tutkiakseni vaatteitani ja vasta silloin huomioni kiinnittyi hopeiseen koruun ranteessani. Se ei siis ollutkaan Itachilla. En kuitenkaan muistanut laittaneeni sitä ranteeseeni. En koskaan käyttänyt sitä. Olin säilyttänyt sen vain siksi, etten ollut pystynyt hävittämään tai tuhoamaan sitä.

Itachin oli täytynyt laittaa se minulle jossain välissä. Mitä se oikein tarkoitti? Oliko minut merkattu nyt hänen omaisuudekseen? En voinut uskoa sitä. Ehkä hän vain halusi muistuttaa minua menneisyydestä. En enää ymmärtänyt hänen ajatuksenjuoksuaan, vaikka joskus ajatuksemme olivat olleet melkeinpä yhtä. Mutta siitä oli kauan. Me olimme molemmat muuttuneet. Meistä oli tullut aikuisia ja meidän välillämme oli liian paljon tuskaa. Olisin ehkä tahtonut aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta tiesin, ettei se ollut mahdollista. Olin menettänyt Itachin.. jos hän oli koskaan oikeasti minun ollutkaan.

”Kaunis koru”, Konan-sama kommentoi. ”Lahjoittiko Deidara-san sen?”
”Ei”, mutisin katsomatta naiseen. Minun oli pitänyt vastata myöntävästi, mutta totuus vain lipsahti huuliltani, ennen kuin ehdin ajatella. Kenties alitajuntani ei halunnut, että valheeni kantautuisi Itachin korviin.

Katselin, kuinka höyryävä vesi valui ammeeseen. Konan-sama kaatoi joukkoon jotain makeahkon väristä kylpyvaahtoa. Se tuoksui aivan liian hyvältä ollakseen todellista minun löyhkäävässä maailmassani. Oli vaikea uskoa, että mikään saattoi olla puhdasta, kaunista tai hyväntuoksuista, kun itse muistutin lähinnä suohirviötä.

Annoin naisen riisua minut ja auttaa kylpyyn. En jaksanut käyttää energiaa turhaan ujostelemiseen. Hän oli luultavasti jo nähnyt kaiken hoidettuaan minua päivätolkulla.
”Vien vaatteesi pesuun ja haen sinulle puhtaita. Palaan pian”, Konan-sama ilmoitti ja painoi kylpyhuoneen oven perässään kiinni.

Makasin pitkään paikoillani lämpöisessä vedessä. Olisin voinut jäädä siihen loputtomaksi ajaksi ja unohtaa kaikki huoleni. Hetken ajan pystyin jopa kuvittelemaan, ettei minulla ollut mitään ongelmia, vaan kaikki oli erinomaisen hyvin. Tietenkin kuvitelma oli valheellinen ja pyyhkiytyi lopulta mielestäni. En oikein osannut kuvitella tulevaisuuttani. En nähnyt sitä. Näin edessäni vain kuolemaa.

Kurottauduin ja tartuin odottavaan pesusieneen. Hitaasti aloin hangata ihoani puhtaaksi. Minusta tuntui siltä kuin sen pinnalle olisi pinttynyt kerros likaa. Oli mahdollista, että vain kuvittelin, mutta varmasti hiki oli useamman kerran kuivunut iholleni sairastamisen aikana. Ei ollut mikään ihme, että haisin näin kamalalle.

Hankasin sienellä ihoani niin kauan, että se punoitti joka puolelta. Halusin varmistaa, että todellakin olin puhdas. Pesin vielä hiuksenikin mahdollisimman huolellisesti. Jälleen kerran totesin, että ne olivat päässeet kasvamaan normaalia pidemmiksi. Tosin tällä kertaa mielessäni kävi, että ehkä minun pitäisi vain antaa niiden olla. Oliko minun muka pakko pitää poikatukkaa?

Minun teki mieleni läimäistä itseäni kasvoihin. Kuume oli varmasti haperruttanut aivoni, sillä ajatusmaailmani oli kääntymässä ympäri. Toisaalta pitkien hiuksien kasvattaminen ei ollut välttämättä huono ajatus. Akatsuki tunsi minut nimenomaan pojan näköisenä naisena. Jos pakoni jälkeen pyrkisin muuttumaan naisellisemmaksi, olisin ehkä paremmassa turvassa.

Mutta sitä asiaa voisin pohtia sitten, jos pakoni olisi onnistunut. Aika näyttäisi, tarvitsisinko naamioitumiskeinoja suojautuakseni Akatsukilta.

Kylpyhuoneen ovi kävi. Oletin Konan-saman palaavan ja auttavan minut pois ammeesta. Oviaukosta ilmestyi kuitenkin minulle tuntematon pienikokoinen nainen, joka oli taatusti minua nuorempi. Hänellä oli vedensiniset silmät ja kirkkaanpunaiset pitkät hiukset. Hyvin pian hän kuitenkin painoi katseensa lattiaan.

”Enzeru-sama m-meni i-ilmoittamaan m-muille, että o-olet hereillä Shi-sama”, nuori nainen henkäisi hyvin nopeasti. ”M-minä tulin auttamaan s-sinua”, hän änkytti. Hänen täytyi olla toivottoman ujo.

En pitänyt siitä, että jouduin taas jonkun oudon ihmisen käsiteltäväksi, mutta minulla ei tainnut olla oikeutta valittaa tilanteesta. Annoin naisen auttaa minut pois ammeesta ja kuivata minut paksuun, mustaan pyyhkeeseen. Hänellä ei ollut punapilvikaapua, joten hän oli kaiketi jonkinlainen palvelija eikä varsinainen Akatsukin jäsen.

”Enzeru-sama k-käski tuoda sinulle m-mahdollisimman p-pieniä v-vaatteita”, nainen jatkoi ja kipaisi nopeasti huoneen puolelle. Hän toi minulle sylillisen vaatteita. ”N-ne ovat m-minun.”

Nyökkäsin naiselle. Me olimme suurin piirtein samaa kokoa, joten vaatteet luultavasti istuivat minulle hyvin. Laskin pinon pöntön päälle ja ryhdyin vaivalloisesti kiskomaan vaatteita ylleni. Nainen ryntäsi apuun, kun olin horjahtaa suoraa päätä takaisin ammeeseen.

”Miksi sinä kutsut häntä enkeliksi.. Konan-samaa siis?” kysyin, kun nainen kiskoi aivan liian vähän peittävää violettia paitaa päälleni.
”Koska hän on Jumalan enkeli”, nainen vastasi, eikä tällä kertaa änkyttänyt ollenkaan. Kun sain pääni kaula-aukosta ulos, käännyin katsomaan häntä, mutta hänen katseensa oli jo nauliintunut lattiaan. Hetkellisesti minulle tuli tunne, ettei hän ollut niin ujo kuin yritti antaa ymmärtää, mutta päätin, ettei hänen outo käytöksensä ollut minun ongelmani.

Vai oli Konan-sama muka oikeasti enkeli? Jumalan enkeli? Minkä jumalan? Sepä oli erikoista. Ehkä punapäinen nainen oli vain hieman sekaisin, sillä minusta Konan-sama oli näyttänyt yhtä kuolevaiselta kuin minäkin.

Annoin kummallisen nuoren naisen taluttaa minut takaisin huoneeseen. Pääsin istumaan sängylle ja sain syliini tarjottimen, jolle oli kasattu suuri annos ruokaa. Sitä oli niin paljon, etten uskonut pystyväni syömään kaikkea. Minulla oli kuitenkin kurniva nälkä, joten kävin ruokaan käsiksi saman tien.

Ovelta kuului koputus, mutten vaivautunut vastaamaan, sillä punapäinen nainen kiirehti avaamaan ovea. Luultavasti vain Konan-sama oli tulossa takaisin varmistamaan, että olin kunnossa kylvyn jäljiltä. Saatoin hyvin vaikuttaa niin avuttomalta, että olisin voinut hukkua ammeeseen. Ja jos olisin ollut yhtään väsyneempi, se olisi voinut olla jopa realistinen tulevaisuuden kuva.

”I-itachi-sama!” nainen huudahti. Syömäpuikkoni pysähtyivät kesken matkan ja käänsin katseeni ovelle. Nainen melkein nuoli lattiaa. En osannut sanoa, oliko kyse kunnioituksesta vai pelosta, mutta joka tapauksessa hän suorastaan mateli Itachin edessä. Tuollainen nöyristely oli minusta oksettavaa. Ja pystyin näkemään Itachin kasvoilta, ettei hänkään pitänyt siitä. Se teki hänen olonsa kiusaantuneeksi.

”Mene ja jätä meidät rauhaan”, mies sanoi hiljaisella äänellä. Nainen mutisi jotain, kumarsi kolmesti ja katosi ovesta. Uskomaton tapaus. Minusta hän oli omituinen ja epäilyttävä, mutta ehkä elämä Akatsukien kanssa teki ylivarovaiseksi. Oli parempi pelätä ja kunnioittaa kuin kuolla jonkin typerän virheen vuoksi.

Itachi painoi oven kiinni ja lukitsi sen. Laskin puikkoni tarjottimelle. Ruokahaluni oli kadonnut kokonaan. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt odottaa. Minun oli nykyisin melkein mahdotonta lukea Itachia. Halusin kuollakseni tietää, mitä hänen päässään liikkui.

”Saede”, hän lausui ja käveli luokseni. Hän istui tuolille sängyn viereen. ”Sinun pitää syödä.”

Tuijotin miestä hölmistyneenä. Siitä asti, kun olin ollut hereillä, olin ollut jatkuvasti hämmentynyt. Kukaan ei käyttäytynyt niin kuin olin olettanut. Kymmeneen vuoteen kukaan ei ollut huolehtinut minusta ja nyt yhtäkkiä kaikki katsoivat perääni kuin olisin ollut viisivuotias kakara. Oliko minusta tehty Akatsukin lemmikki?

”Vai syötänkö minä?” Itachi kysyi, kun en reagoinut hänen sanoihinsa. Näin käden lähestyvän puikkoja, mutta huitaisin sen nopeasti pois ja tartuin niihin itse.
”Et todellakaan”, tuhahdin ja ryhdyin uudestaan lappamaan ruokaa kitusiini. Minä todella tahdoin tietää, miksi minusta huolehdittiin näin hyvin, mutta ehkäpä vatsan täyttäminen oli ensisijaisen tärkeää.

”Meillä on paljon puhuttavaa”, Itachi jatkoi rauhalliseen sävyynsä. ”Mutta juuri nyt meillä ei ole aikaa. Muut ovat tulossa tänne, enkä halua puhua heidän kuullen.”
”Yhmm”, ynähdin suu täynnä ruokaa. En ollut ollenkaan varma, oliko meidän viisasta keskustella. En voisi kertoa Itachille, että hänen rikostoverinsa halusivat hänet hengiltä, sillä sellainen tieto aiheuttaisi varmasti kaaoksen järjestössä. Mutta koska emme voineet keskustella nyt, minulle jäisi aikaa suunnitella, mitä sanoisin hänelle. Voisin valehdella.. jos vain keksisin jotain, mikä kuulostaisi riittävän uskottavalta.
”Tänä yönä. En haluaisi valvottaa sinua nyt, mutta se on ainoa mahdollisuus”, Itachi ilmoitti. Tiesin, että tuohon sävyyn minun oli turha väittää vastaan. ”Pidä huolta, ettei Deidara-sama jää tänne istumaan koko yöksi.”

Nyökkäsin miehelle. Hän lausui Deidaran nimen kuin se olisi ollut kirosana. Hänen äänessään ei juuri koskaan ollut vihaan viittaavia sävyjä, mutta nyt pystyin kuulemaan ne selvästi. Hän puhui Deidarasta samalla sävyllä, jolla oli vuosia sitten puhunut isästään. Ja tätä hän oli vihannut aivan varmasti.

”Ja Saede”, mies lausui pehmeämmin. ”Älä kerro johtajalle yhtään enempää kuin sinun on pakko.”

Kuului hiljainen poksahdus, ja Itachi oli poissa. Mies olikin ollut pelkkä klooni. Hän oli lähettänyt kloonin varoittamaan minua siitä, että muut olivat tulossa tänne. Jos hän pystyi tekemään niin ilman, että muut Akatsukit huomasivat, hänen täytyi olla nykyisin todella taitava. Kenties hän ylitti omat kykyni moninkertaisesti. Olin jäänyt pahasti jälkeen hänestä.

Miksei se vaivannut minua nyt? Taisin olla edelleen sairas.

Ovi kävi jälleen. Laskin taas syömäpuikot alas. En oikeastaan olisi jaksanut tavata enää tänään ketään. Kolme ihmistä oli ollut jo liikaa, mutta Akatsukille tuskin kerrottiin, mikä oli sopivaa ja mikä ei. Niin kauan kuin olisin täällä, olisin järjestön armoilla. Oli parempi olla kiltisti, jos halusin löytää ulos pääsyn tästä sopasta.

Konan-saman mukana huoneeseeni tuli punahiuksinen mies, jonka naama oli täynnä lävistyksiä. Hänen silmänsä herättivät huomioni. Olin lukenut rinneganista, mutten koskaan nähnyt ketään sen kantajaa. Tiesin välittömästi, että miehen täytyi olla äärimmäisen vaarallinen.

Kaksikon perässä käveli ärtyneen oloinen Deidara ja tätä seurasivat Itachi ja Kisame-san. Tobia ei onneksi näkynyt, mutta uskoin vahvasti, ettei hän ollut jättänyt minua rauhaan. Se mies vain odotti sopivaa tilaisuutta päästäkseen kimppuuni.

Karistin Tobin mielestäni ja käänsin katseeni Konan-samaan. Huomasin pelkääväni hieman, kun odotin tulevaa. Kaikki oli niin epävarmaa. Akatsukin johtaja saattoi edelleen haluta päästä minusta eroon. Kenties tämä vain odotti, että parantuisin, jotta kanssani voisi taistella kunnolla. Olihan raukkamaista tappaa sairasta, ja murhaajillakin oli yleensä jonkinlainen ammattiylpeys.

Mutta jos selviytyisin johtajasta, ei tulevaisuuteni silti näyttänyt kovin valoisalta. Minulla oli miljoona kysymystä, joihin halusin vastauksen. Kaikkein polttavin oli käristää mieleni, kun katseeni vain harhautuikin Itachin suuntaan.

Missä me menimme? Mitä hän halusi minusta?