(Opening with Itachi’s POV)


Aamulla kun heräsin, taivas oli täysin harmaa ja mä kuulin ukkosenkin jyrähtelevän myös jossain kaukana. Vilkaisin oikealle puolelleni ja huokaisin hiljaa.

Sasuke nukkua tuhisi mun kylkeen käpertyneenä. Se näytti nukkuvan ensimmäistä kertaa kunnolla sitten mun ilmestymisen.

Vilkaisin valkoista kelloa, joka oli vasemmalla puolella oven päällä. Se näytti yhdeksää.

Olikin aika jo nousta. Nousin hiljaa istuman, varoen etten herättäisi Sasukea ja huomasin sängyn viereisellä pöydällä aamupala tarjottimen ja taitetun lapun jossa luki:

”Nukuitte niin suloisen ja makean näköisesti, etten viitsinyt herätellä. Hyvää huomenta ja hyvää ruokahalua teille molemmille. T: Sasuken hoitaja Karin. P.S kutsukaa jos tarvitsette, tulen heti.”


Hymy nousi mun huulille. Vai että otti Karin opikseen eilisestä heh... joo myönnän, se eilinen oli ehkä liian tylysti tehty mutta en mä voinut jättää Sasukea tänne yksin. Ties vaikka se raukka olisi nähnyt yöllä painajaisia ja herännyt yksin. Kuka sitä sitten olisi ollut rauhoittelemassa sen jälkeen?

Mun maha murisi hieman, mutta en viitsinyt aloittaa ilman Sasukea. Mä käänsin katseeni siihen mustahiuksiseen, se näytti aivan enkeliltä mustine hiuksineen ja kalpeine ihoineen.

Kumarruin varovasti ja kohotin käteni siirtääkseni pari mustaa sivuhiusta pois, jotka oli karanneet mun mustahiuksisen enkelin vaalealle poskelle.
Sasuke äännähti hiljaa unissaan, mutta ei herännyt onneksi. Mä en halunnut herättää sitä kun se nukkui niin makoisasti. Mä nousin hiljaa ylös ja laitoin kengät jalkaani ja lähdin huoneen ovelle.
Kun pääsin oven ulkopuolelle ja käännyin, niin näin Inon juoksevan käytävää pitkin mua kohti.

”Huomenta Itachi” Se sanoi pirteästi kun saapui mun luo ja hymyili.

”Huomenta vaan, säpä olet aikaisin liikkeellä...” Vastasin sille hymähtäen.

”Nukkuuko Sasuke vielä?” Ino kysy.

Mä nyökkäsin ja lähin sitten käveleen käytävää pitkin. Ino juoksi mun vierelle.

”Mihin sä nyt menet?” Se kysy.

”Haukkaamaan vähän happea…” Vastasin tyynesti. ”Ja sitten ajattelin tappaa aikaa kiertelemällä täällä vähän…”

Ino nyökkäsi ja kysy. ”Kelpaako seura?”

Mä nyökkäsin. ”Tietty.”


Niin me käveltiin sairaalan käytäviä pitkin ja katottiin paikkoja. Ja vaikka me ei tehty muuta, niin aika tuntu lentävän. Pian mä älysin vilkaista kelloa ja huomasin sen olevan puoli kymmenen. Sasu oli jo varmasti hereillä. Mut ennen kun mä palaisin mun oman, pikku hime-chanin luo, mun pitäisi käydä hermoterapiassa.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Mä heräsin siihen, että joka paikkaa särki ihan helvetisti. Mun silmissä tanssi mustia pilkkuja ja maistoin sapen suussani. Äkkiä tunsin tutuksi tulleen kouristuksen mahassa.

Ei kai taas…

Nielaisin ja ojensin käteni ja painoin hoitsunkutsu nappulaa, joka oli siinä pöydällä sen tarjottimen takana, sitten nousin nopeasti ylös ja menin puolijuoksua vessaan. Mä ehdin juuri ajoissa nostaa pöntön kannen, ennen kuin annoin ylen. Tällä kertaa verta ei tullu melkein ollenkaan, mutta kaikkea muuta kyllä. Ja kun mä olin saanut itseni rauhoittumaan, kipu hyökkäsi mun kimppuun sellaisella voimalla, että taju oli lähteä.

”Sasuke-kun!” Mä ehdin kuulla tutun hoitsun äänen mun takaa, ennen kuin pimeys nieli mut ja pyörryin.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Ulkona sairaalan etuovien vieressä katoksessa…


”Itachi-san! Pistä se pois!” Ino huudahti mulle, kun harmaa savu kohosi hiljalleen taivaalle.

”Älä viitsi nalkuttaa Ino, tää on mun omaa hermoterapiaa…” Sanoin tyynesti ja vedin uudet sauhut. ”Tää rauhoittaa tosi hyvin, kun mulla on hermot kiireellä ja mulla on hermot kireällä just nyt.” Mä selitin sille.

”No on sullakin rauhoituskeinot...” Ino puuskahti. Äkkiä mun kännykkä pirahti soimaan. Mä kaivoin sen esille ja vastasin katsomatta kuka soitti.

”Itachi Uchiha…”



Mä ja Ino juostiin niin lujaa kuin jaloistamme päästiin, kohti Sasuken huonetta. Karin tuli meitä vastaan.

”Itachi- san!” Äkkiä mä tunsin lattian keinahtavan rajusti, sitten putosin polvilleni ja kaaduin lattialle tajuttomana. Viimeinen ajatus minkä muistan ennen kuin pyörryin, oli Sasuke ja että oliko se kunnossa?

Ensimmäinen asia minkä tajusin kun mä heräsin seuraavan kerran, oli se että makasin sängyssä. Seuraavaksi mä tajusin olevani Sasuken huoneessa. Vilkaisin vasemmalle puolelleni ja mun sydäntä raapaisi huolen ja pelon terävä kynsi. Sasuken sänky oli poissa.

Missä se oli?, Mikä sillä oli?, Ja mikä mulla oli? Niin paljon kysymyksiä, mutta ei ainuttakaan vastausta. Mä olin juuri kohottautumassa istumaan, kun ovi aukesi ja Ino kurkisti sisään.

”Moi… mikä on olo?” Se kysy hiljaa ja tuli sisään, sulkien oven perässään.

”Ihan ok… huimaa vaan vähän ja päätä särkee pikkusen.” Vastasin sille. Äkkiä oveen koputettiin.

Mä sanoin. ”Sisään.” Ovi avattiin ja sisään tuli Karin ja sen perässä tummatukkainen -ja silmäinen nainen, mun ja Sasuken äiti, Mikoto.

”Mi.. Mikoto..?” Mä ähkäisin yllättyneenä. Mitä ihmettä Mikoto täällä teki? Mä luulin että se oli työmatkalla Hokiadolla.
Mikoto räpytteli silmiään, se oli ihan itkun partaalla ja sitten se tuli mun sängyn luo ja halasi mua, alkaen nyyhkyttää hiljaa mun olkaa vasten.

”Äiti hei, ei kukaan ole kuollut, ihan turhaan sä itket.” Mä sanoin sille ja vastasin sen halukseen. Hetken päästä se irrotti ja pyyhkäisi silmiään. Sitten se sanoi itkuisesti

”Että minä pelästyin, kun Tsunade soitti minulle ja ilmoitti, että te olette molemmat sairaalassa. Minä ajattelin jo että…” Mikoton ääni murtui kesken lauseen, ja se kaivoi laukustaan nenäliinan johon hautasi kasvonsa. Mä olin ihan neuvoton ja tunsin syyllisyyttä Mikoton sen hetkisestä tilasta.

Äkkiä Karin yskäisi ja kaikki kääntyi katsomaan sitä. Mun sydän jätti pari lyöntiä väliin pelosta ja mun kädet puristautui nyrkkiin. ”Sasuke-kun on juuri tullut leikkauksesta, ja hänet on siirretty toiseen huoneeseen. Hän nukkuu tällä hetkellä, mutta häntä voi mennä katsomaan.” 


Mä nousin heti istumaan. Vaikka mua alkoi heti huimata, mä en välittänyt. Mä halusin vain Sasuken luo. Karin esteli mua ja sanoin. ”Itachi-san... teinä en liikkuisi, voimme kyllä viedä teidät Sasuke-kunin luo, mutta teidän oman turvallisuutenne vuoksi pyydän teitä käymään makuulle. Viemme teidän sänkynne samaan huoneeseen missä Sasuke-kun on.” 
Nyökkäsin vaiti ja kävin uudelleen makuulle. Karin käveli mun sängyn luo ja otti jarrut pois mun sängyn päädyssä olevien pyörien päältä ja lähti viemään mun sänkyä Sasuken huonetta kohti.
Mikoto ja Ino seurasivat perässä.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)


Taas pimeydessä.

Missä Itachi oli? Missä mä olin? Olinko mä yhä sairaalassa vai... olinko mä jo kuollut?
Kääntelin päätäni ja koitin nähdä jotain, mitä tahansa mutta en nähnyt muuta kun pimeää. Äkkiä mä tajusin, etten tuntenut mun kehoa.

Tunsin paniikin kasvavan hiljattain mun sisällä. Sitten mä kuulin siipien suhinaa ja käännyin ympäri ja näin sen. Valtava musta, punasilmäinen korppi seisoi palaneessa puussa.
Mä tuijotin sen silmiä ihan turtana. Sitten se korppi avasi nokkansa ja en oo ihan varma sanoko se korppi sen, mutta kuitenkin mä kuulin lempeän, jotenkin etäisesti tutun kuuloisen äänen sanovan.

”Sulla on nyt alkamassa uusi elämä, joten jätä kaikki entinen taakse ja keskity katsomaan eteenpäin ja tulevaan. Yritä myös avautua sua rakastavalle ihmiselle, tai sä saatat menettää sen.”

Mä näin suljettujen luomieni läpi valon kajoa ja kuulin hiljaista puhetta, mutta en erottanut sanoja. Yritin avata silmäni, mutta luomet oli liian raskaat. Ja äkkiä mä tunsin jonkun ottavan mun käden omaansa ja puristavan sitä hellästi. Aloin taistella mun silmiä auki… vähä vähältä mun näkökenttä laajeni ja tarkentui. Aluksi kaikki oli sumeata ja epäselvää, mut mä erotin viisi ihmishahmoa mun sängyn ympärillä.

”Hei se heräs...” Kuulin Inon iloisen äänen. Seuraavaksi mä kuulin sen niin rakkaan äänen, kysyvän multa hellästi.

”Mikä on olo Sasu-chan?”

Yritin vastata sille, mutta mun suusta ei tullut muuta kuin rohinaa. "Ota tästä, niin kurkku kostuu hieman.” Kuulin Karinin äänen sanovan ja joku, ilmeisesti Itachi, auttoi mut jonkinlaiseen istuma-asentoon. Sitten mä erotin valkoisen mukin, joka tuotiin mun huulille ja mä join jotain nestettä, ilmeisesti vettä.

Sen jälkeen mut autettiin taas makuulle. ”No niin kaikkien ylimääräisten on poistuttava, lähiomaiset voivat jäädä, muut ulos.” Karin sanoi ja mä kuulin Inon valittavan jotain epäreilusta ja että se oli muka lähiomainen. Mä hymähdin huvittuneena, ja tunsin käden puristavan mun kättä hellästi. Hetken päästä mun näköaisti alkoi palautua normaaliksi ja mä näin Itachin oikealla puolellani pitävän mua kädestä.

”Hei kulta, sä heräsit…” Itachi sanoi mulle hiljaa ja lempeästi ja kumartui sit antamaan mun otsalle pusun.

”Hei..” Mä kuiskasin hiljaa ja hymyilin pienesti. Itachi vastasi mun hymyyn. Sitten mä kysyin siltä hiljaa.

”Ita... kauanko mä joudun vielä olemaan täällä?”

”Vaan yhden kuukauden, ei sen pidempään.” Itachi vastasi mulle ja hymyili. Mä nyökkäsin vaiti. Aloin tutkia katseellani mun uutta huonetta ja silloin mä huomasin kävelykepit Itachin takana seinää vasten nojaamassa.

”Ita... miksi sulla on kepit?” Kysyin siltä ihmeissäni.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Mä en voinut olla hymyilemättä Sasuken kysymykselle, vaikka eihän siinä ollu mitään nauramista.

”Sukuvian takia vaan, ei minkään muun…” Vastasin sille.

”Sukuvika?” Sasuke toisti ihmeissään ja katto mua selitystä vaatien. Lopulta mä kerroin Sasukelle mitä Karin oli kertonut mulle… tai ainakin osan siitä…

(Mun ja Karin keskustelu samalla kun suunnattiin Sasuken huonetta kohti…)

”Itachi-san.. olen tutkinut vähän tietojasi ja olen saanut selville... yhtä ja toista…” Karin aloitti hiljaa. Nyökkäsin vaiti ja odotin että se jatkaisi.

”Sinulla on jonkinlainen sukuvika, joka aiheuttaa sen, että sinulle tulee joskus pieniä huimaus- ja pyörtymiskohtauksia.” Karin jatkoi.

Nyökkäsin taas ja sanoin, et niitä oli mulla ollu pienempänäkin mut luulin et niitä ei enää vanhempana tulisi.

Karin nyökkäsi vaiti. ”Mutta siinä ei ole kaikki…” Se hoitsu sanoi äkkiä.

Mun sydän jätti pari lyöntiä väliin...

”Sinulla on myös pahanlaatuinen sydänvika, joka saattaa aiheuttaa sydämen pysähdyksen…” Karin sanoi hiljaa ja vakavana.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Vaikka Itachi kertoi keppien olemassaolon syyn, musta tuntui että se ei kertonut ihan kaikkea.

”Hei... Sasu... mikä hätänä?” Itachi kysyi multa.

”Ei... mikään...” Mä vastasin ja vedin kasvoilleni hymyn.

Itachi hymähti ja otti sitten tarjottimelta puukon ja omenan, ja alkoi kuorimaan sitä omenaa. Mä katselin sitä vain hymyillen. Itachi tunsi mun katseen itsessään ja hymähti.

Kohta Itachi sai sen omenan kuorittua ja leikkasi sen kahtia ja laittoi toisen palan siihen veitsen päähän ja tarjosi sitä mulle.

Mun huulille nousi hymy ja otin varovasti siitä omenanpalasta kiinni hampaillani ja äännähdin pyytävästi.

”Itah…”

Itachi tajusi mun vihjeen, irrotti veitsen siitä omenasta ja pisti sen pöydälle. Se kumartui ja otti siitä puolikkaasta hampaillaan kiinni, ja sitten me nyökättiin yhtä aikaa ja puraistiin sitä omenan palasta niin, että molemmat sai melkein yhtä ison palan. Itachi oli syönyt oman palasensa ennen mua, ja kun mä sain suuni tyhjäksi niin Itachi painoi huulensa mun huuliin kiinni ja me suudeltiin pitkään.


(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Kuukausi myöhemmin.


Kuukausi oli mennyt kuitenkin aika nopeasti ja Sasuke oli jo kotiutettu, mutta kuitenkin tämä oli toipilaana vielä kaksi kuutakutta. Mä olin rahdannut mun loputkin tavarat Sasukelle ja me asuttiin nyt vielä epävirallisesti yhdessä. Mikoto oli muuttanut mun vanhaan kämppään, mut se ei tiennyt mun ja Sasuken suhteesta. Vielä.


Mutta palataanpa nykyhetkeen, eli siis ensimmäiseen päivään marraskuuta. Oli perjantai ja kouluaamu. Mä istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa aamun lehteä ja hörppimässä kahvia.

”Nee Ita-chan…” Sasuken ääni kuului yläkerran rappusilta.

Äännähdin kysyvästi ja käännyin katsomaan Sasukea. Se seisoi toisiksi viimeisellä portaalla ja katto mua vihaisesti.

Mun suusta taisi päästä pienoinen aww… Sasuke näytti niin syötävän suloiselta, kun sen hiukset oli ihan pörröiset ja sillä oli päällään vaan mustat kalsarit ja yli-iso musta T-paita. Ja söpöyttä korosti vielä se, että Sasuke katto mua silmät vaan puoliksi auki ja kädet lanteilla.

”Mähän pyysin sua eilen illalla herättään mut aamulla samalla kun sä heräät… eksä muista?” Se marisi mulle mukamas lokaantuneena.
Mä hymähdin sille ja nousin ylös tuolista, mennen sen korppitukan luo.

”Sä nukuit niin makean näköisesti, etten viittinyt herättää, sitä paitsi kello on vasta puoli seitsemän ja sä nukahdat kohta siihen hönö.
Mene vaan takaisin nukkumaan Sasu, mä herätän sut seitsemältä.” Sanoin sille.

”Lupaatko?” Sasuke kysyi epäilevästi.

”Lupaan.” Mä vastasin hymyillen ja suukotin sitä suulle ja sitten Sasuke palasi niine hyvineen takasin yläkertaan nukkumaan.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Tasan kello seitsemän.

”Sasu- hime- koi- hanipöö- chan… Aika herätä...” Kuulin Itachin lepertelevän mun korvan juuressa. Mä vaan päästin pienen kissamaisen naukaisun ja vedin peiton pääni yli. Vaikka mä olin nukkunut ihan hyvin viimeyön, niin silti olisin halunnut jatkaa vaan unia. Itachi tuhahti ja veti peiton mun päältä. Mä nostin pääni ja päästin vihaisen sähinän ja mulkaisin Itachia vihaisesti.

”Ylös nyt senkin villikisu… kello on jo seitsemän.” Itachi sanoi mulle hymyillen.

”Okei... mä nousen...” Mumisin ja kohottauduin istumaan.

”Parasta olisi...” Itachi sanoi ja lähti alakertaan.

Hetken venyttelyn jälkeen mä nousin ylös ja otin tuolilta mun mustat pillifarkut ja tummanpunaisen T-paidan, jossa oli kuva kädestä joka piteli vertavuotavaa sydäntä, ja sen kuvan yläpuolella luki englanniksi:

My heart bleed for you my dear.


Sitten mä vetäisin vielä harmaan hupparin siihen päälle. Vilkaisin vielä itseäni kokovartalo peilistä, joka oli mun yhden vaatekaapin ovessa ja nyökkäsin tyytyväisenä. Sen jälkeen mä otin repun olalleni ja menin alas. Alakerrassa mua vastaan tulvahti vastakeitetyn kaakaon ihana tuoksu. Nuuhkaisin tyytyväisenä ja astelin keittiöön. Itachi oli hellan ääressä selin muhun joten mä pääsin yllättämään sen. Hiivin Itachin taakse ja kietaisin käteni sen vyötäisille ja laskin pääni sen olkapäälle.

”Huomenta muru...” Mä kehräsin sen korvaan pehmeästi.

Itachi hätkähti ja käänsi päänsä muhun päin. ”Hitto Sasuke...! Ei saa hiipiä tuolla tavalla kimppuun! Mä olisin voinut saada sydänkohtauksen!” Itachi alkoi vaahdota mulle äkeissään.

”Gome...” Mä sanoin ja otin kasvoilleni katuvan ja surullisen ilmeen. ”Aah... ei sulle voi olla vihainen…” Se sano ja suukotti mun huulia. Mä istahdin omalle paikalleni, ikkunan viereen ja aloin katsella ulos samalla, kun Itachi kaatoi mulle kaakaota mukiin.

”Siinä.” Itachi sanoi laskiessaan höyryävän mukin mun eteen.

”Kiitti.” Vastasin sille hiljaa.

Itachikin istui mua vastapäätä, kunhan sai ensin siivottua jälkensä. Mä otin sen mukin käteeni ja hörppäsin siitä varovasti. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Mun oikea käsi lepäsi pöydällä ihan vaan parin millin päässä Itachin kädestä. Lopulta mä rikoin hiljaisuuden kysymällä hiljaa.

”Ita... mitä luulet muiden ajattelevan… meistä?”

Itachi huokaisi hiljaa ja otti mun käden omaansa ja puristi sitä hellästi. Sitten se kohotti katseensa muhun ja vastasi:

”En tiedä… Jotkut, kuten sun kaverit voivat ottaa sen yhtä keveästi, eli siis ne ei välitä... mutta on joitain... jotka eivät halua tai voi hyväksyä sitä.”

Mä nyökkäsin vaiti ja hörppäsin taas kaakaota. Sitten mä kysyin hiljaa:

”Entä Sakura? Miten luulet sen ottavaan tän meidän jutun?”

Itachi kohautti olkiaan tyynen oloisesti. ”En tiedä, mutta sen mä tiedän, että sä myöhästyt kohta koulusta."

Se sanoi, nousi ylös ja lähti jo eteiseen pukemaan. Mä join nopeasti loput mun kaakaosta, nappasin mun koululaukun ja menin sen perässä.

(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)

Vaikka mä olinkin ulkoisesti tyynen oloinen, Sasuken kysymys sai mun mahassa kiertämään ikävästi. Pelkäsinkö mä? Kyllä ja todella paljon. Ehkä enemmän Sasuken puolesta kun itseni.
Kun me tultiin koulun parkkipaikalle ja Sasuke nousi autosta ja lähti kävelee koulun pihalle, mä en voinut olla vilkuilematta näkyisikö Sakuraa. Sasuke meni kavereittensa luo, jotka alko heti vislata ja taputtaa sille. Mä onnistuin rauhoittua vasta, kun olin varma ettei Sakura ollut vielä tullut kouluun. Kai se tulisi myöhemmin.

(End of Itachi’s POV)


(Sasuke’s POV)

Mä yritin olla koko päivän ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Aamu meni ihan hyvin, mutta ongelmat alkoivat, kun mentiin syömään yhdeltätoista. Ruokalassa oli ruokana riisiä ja kanaa, joka oli mun herkkuruokaa ja koska mulla oli hirveä nälkä, unohdin että olin vielä toipilaana, enkä saanut ahmia kerralla suuria määriä. Ja sitten tapahtui se, mikä oli odotettavissakin. Mä sain taas sen kouristuskohtauksen.


Aluksi mä älähdin kivusta ja aloin vain yskiä, mutta sitten mä oksensin sen ruuan minkä oli ehtinyt syödä, takaisin lautaselle ja tarjottimelle. Mua lähinnä istuvat ihmiset ponkaisivat seisaalleen ja menivät kauemmas, kukaan ei joko halunnut tai ei uskaltanut auttaa, vaikka mä oksensin melkein sisukaluni ulos.

Äkkiä mä kuulin jonkun huutavan mun nimeä. ”Sasuke!”

Itachi...? Ja pian se olikin siinä vieressä, rauhoittelemassa ja tukemassa, sillä mua oksetti ja pyörrytti. Lattia tuntu keinuvan mun alla, kun yritin nousta ylös ja mä horjahdin pahasti, mutta onneksi Itachi oli mun vieressä, tai mä olisin katunut lattialle. 
Koko ruokala oli hiljaa, kun Itachi auttoi mut pois ruokalasta ensin vessaan ja sitten, kun mä sain vatsani taas kerran rauhoittumaan ja tyhjennettyä niin meijän koulun lepohuoneeseen, joka oli terveydenhoitajan huoneen vieressä. Mä en voinut mitään kivun ja pelon kyynelille, jotka valuivat koko ajan mun poskille, kun mä makasin sen lepohuoneen sängyllä, vaikka pahin oli jo ohi.
Itachi varmisti vielä, ettei mua oksettanut eikä sattunut enää niin paljon ja sanoi, että se lähtisi hakeman Tsunadea ja sitten mä saattaisin päästä jo nyt kotiin.
Mä nyökkäsin nyyhkäisten. Sitten se lähti ja sulki oven hiljaa perässään.
Mä käperryin sikiöasentoon ja suljin kyyneleiset silmäni ja taisin nukahtaa. Mun viimeinen ajatus, ennen kun mä annoin unen viedä, oli se että mä en jaksanut enää ja halusin kuolla, silloin ainakaan en joutuisi enää kärsimään…


(End of Sasuke’s POV)


(Itachi’s POV)


Mä juoksin kuin tuli hännän alla, kohti reksin kansliaa. Mun sydäntä puristi pelon kylmät ja julmat kynnet Sasuken puolesta. Pian mä saavuin hengästyneenä Tsunaden kansilian eteen ja koputin.

”Sisään…” Kuului kiireellinen kehotus.

Mä avasin oven ja astuin sisälle. Kävelin suoraan Tsunaden työpöydän eteen ja tajusin, et Tsunade oli puhelimessa. Totta kai, kaikkein parhaimmalla mahdollisella hetkellä. Juuri silloin kun Sasuke tarvitsisi sitä eniten.

Mä avasin suuni esittääkseni asiani, mutta Tsunade viittoi mua olemaan hiljaa ja kääntyi selin muhun. Silloin mä en enää kestänyt, vaan nappasin kuulakärki kynän käteeni, otin paperipinosta yhden puhtaan paperin, käännyin seinää vasten ja kirjoitin asiani niin isoilla kirjaimilla kuin vain suinkin mahdollista ja sitten käännyin taas reksin puoleen ja pamautin toisen käteni Tsunaden työpöytää vasten.

Se tehosi. Tsunade kääntyi vihaisesti ympäri ja avasi suunsa huutaakseen mulle, mutta mä nostin mun viestin sen silmien eteen. Se tuijotti mun kirjoittamaa viestiä vaan minuuttin, sitten se sanoi puhelimeen että soitaisi myöhemmin, laittoi puhelimen luurin paikoilleen ja nousi ylös, kysyen missä Sasuke oli. Mä vastasin että terkkarin lepohuoneessa. Tsunade lähti puolijuoksua sinne, mä seurasin sitä kuin varjo.

(End of Itachi’s POV)