”Oikeesti, voi vittu!” kujalla kajahti. Joukko tummaan pukeutuneita hahmoja oli pysähtynyt keskelle kahden korkean kerrostalon väliseen rakoon tiiviiksi ympyräksi. Hetkeen kukaan ei sanonut sanaakaan. Kukaan ei liikahtanut. Kaikki heistä tuijottivat lujasti maata edessään ja sitä, mikä siinä makasi.
”…mitä meidän pitäis tehdä… tuolle?” eräs heistä lopulta kuiskasi. Taaskaan kukaan ei vastannut. Tilanne oli hyvin jännittynyt.
”Soita Painille,” pitkä hahmo kuiskasi rauhallisesti viereiselleen pitkähiuksiselle miehelle. Tämä huokaisi ja kiepautti puhelimen korvalleen.

”No?” langan toisesta päästä kuului.

”No tota… Muistatko kun sanoit, että ei saada aiheuttaa hämminkiä? No eräs kultapupumme, Hidan, ei tainnut ihan sisällistää sitä,” mies selitti, saaden ikävän mulkaisun häntä vastapäätä seisovalta mieheltä.

”Itachi, mitä tarkkaan ottaen kävi?”  Pain kysyi huokaisten, hän oli osannut odottaa jotain tällaista.

”Se ukko makaa nyt tässä maassa. Se putosi ylimmästä kerroksesta… Tai no, olisi voitu muuten sanoa, että se putosi vahingossa, mutta Hidan kultasemme on jättänyt jälkensä muun muassa tyypin kaulaan, selkään ja kasvoihin.”

”Voi… annatko Hidanille?” puhelimesta kuului.

Itachin huulille nousi hymy. Hän ojensi puhelimen suureleisesti kohti kalpeaa miestä, joka näytti turhautuneelta. Hidan otti puhelimen kapinallisesti riuhtaisten ja asetti sen äkkiä korvalleen.

”Joo no sori,” Hidan sanoi välinpitämättömästi.

”Sori? Nyt sanot sori… Hidan… Mahdatko sinä muistaa, miksi te olitte siellä?” Pain sanoi. Hän oli päättänyt käyttää ’syyllistä-pitkällä-ja-yksityiskohtaisella-kertauksella-kuinka-hän-mokasi’ – strategiaansa.

”Joo joo…” kuolon kalpea mies sanoi ilmeettömillä kasvoilla ja kääntyi poispäin ringistä. ”Me ei saatu tappaa sitä…” tämä sanoi ja sylkäisi.
”Me?” Pain kysyi tietäväisesti.

”No MINÄ en saanut,” Hidan tuhahti.

”Niin. Ja miksihän juuri sinä et saanut?”

”Koska… Mä… No siis… Vittu joo, tapoin sen edellisenkin.”

”Ja?”

”…sitä edellisen.”

”Ja näin järjestit ehkä turhankin anteeksi antavalle Pain-samallesi paljon ylimääräistä paperityötä. Tuhma, tuhma poika Hidan,” Pain sanoi vain ärsyttääkseen.

”No vittu sori,” Hidan sanoi äänensävyyn, joka ei todellakaan ollut anteeksipyytävä.

”Antaisitko takaisin Itachille?” Pain sanoi normaalin seesteisellä äänellään. Hän oli saanut leikkiä tarpeeksi Hidanilla, ja oli aika palata takaisin työhön. Myrkyllisesti sihahtaen Hidan heitti puhelimen päin Itachin ivallisesti nauravaa naamaa.

”Mitä me tehdään tuolle ruumiille?” Itachi kysyi, kun sai puhelimen korvalleen.

”Pistä kaiuttimelle, niin selitän kaikille,” Pain sanoi. Itachi painoi nappulaa puhelimessaan, ja heidän johtajansa ääni kajahti muutoin hiljaiselle kujalle.

”Te jakaannutte nyt parinne kanssa seuraavasti: Itachi ja Kisame, tuokaa ruumis minulle. Deidara ja Sasori, peittäkää jäljet niin kadulta kuin asunnostakin. Zetsu, ota selvää ketkä pitää hiljentää, ja hiljennä heidät. Tulkaa sitten kaikki tänne, ja minä hoidan paperityöt. Ainiin, Hidan ja Kakuzu, te tulette pois rintamalta ampumasta omia. Meillä ei ole varaa nyt näille niin kutsutuille ”vahingoille”.”

Itachi sulki puhelimen ja hymyili. Deidara ja Sasori käänsivät selkänsä heille ja katosivat yöhön Zetsu perässään. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan – Hidan, Kakuzu, Itachi ja Kisame. Kakuzu nojasi tiiliseinään silmät ummessa. Hidan potki maata ärsyyntyneenä.

”No, me sitten vain otetaan tämä ruumis ja…” Itachi sanoi ja Kisame nosti ruumiin olkapäälleen. Heillä kummallakin oli sellainen olo, että heidän olisi paras liueta paikalta, ennen kuin Hidan ja Kakuzu alkaisivat huutaa toisilleen. Tai no, Kakuzu alkaisi huutaa Hidanille. Hidan oli taas tuottanut pettymyksen tälle, eikä pääsisi helpolla, Itachi ajatteli vilkaistessaan viimeisen kerran taakseen, ennen kuin katosi yöhön parinsa ja ruumiin kanssa.

”Vittu mää vielä joskus tapan sen. Painin,” Hidan huokaisi rikkoen jään heidän väliltään.
”Joskus mä vielä tapan sut,” Kakuzu kuiskasi, ja tämän äänestä kuuli puhtaan vihan. Hidanin huulille nousi pakostakin hymy. Kakuzu kuiskasi nuo sanat hänelle vain kahdessa eri tilanteessa – kun hän oli pahassa pulassa, tai makuuhuoneessa.

Kakuzu avasi silmänsä ja näki virnuilevan Hidanin. Jokin hänen sisällään napsahti ja ennen kuin Kakuzu itsekkään huomasi, tämä oli lyönyt Hidania. Hidan menetti hetkeksi tasapainonsa, mutta sitten suoristi itsensä pidelleen poskeaan. Vaikka hänestä kipu ei ollutkaan niin sietämätöntä, kuin sen kuvattiin olevan, ja tuska sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi, tajusi Hidan olla näyttämättä sitä kasvoillaan. Ja kenties hän tunsi pienen syyllisyyden piston rinnassaan. Hän ei halunnut tapella. Oli jo tarpeeksi vaikeaa olla koko loppua maailmaa vastaan. Kaikki oli aina niin paljon helpompaa Kakuzun kanssa. He ymmärsivät toisiaan, yleensä. Kahdestaan he pystyivät liittoutumaan, ja vaalimaan salaisuuttaan, että he olivat enemmän kuin ystävät, tai rakastavaiset. Yhdessä he olivat niin täydellisiä, kuin ihminen saattoi olla. Silloin vain Jashin oli heidän yläpuolellaan, Hidan tapasi sanoa.

Hidan katsoi hiljaa maahan toivoen, että olisi jättänyt sen ukon rauhaan. Kaikki voisi olla niin paljon helpompaa. Mutta se vittupää oli kehdannut tehdä kommentin Hidanin ulkonäöstä. Sellainen vanha, nukkavieru äijän rumilus ilman ystäviä tai perhettä. Kuinka se kehtasi edes katsoa häntä.
Kakuzu ei sanonut mitään pitkään aikaan. Vaikka heidät oli määrätty vain palaavan takaisin päämajalle, olivat he varmasti viimeiset siellä. Hidan kiemurteli syyllisyyden tuskissaan uskaltamatta kohdata Kakuzun katsetta. Kun hiljaisuus vain pitkittyi, Hidan nielaisi ja valmistautui sanomaan jotain, mitä vain.

”Kakuzu…” tämä kuiskasi hiljaa ja astui askeleen lähemmäs tätä. Kakuzu oli kääntänyt tälle selkänsä, ja hän nojasi toisella kädellään tiiliseinään. Hidan laski molemmat kätensä miehen leveälle selälle ja takertui kaapuun anovasti.
”Anteeksi…” tämä sanoi eikä äänessä ollut enää ollenkaan sitä tuttua uhmaa. Hidan teki itsestään haavoittuvan näyttämällä oikeat tunteensa, ja tiesi sen itsekin. Hän vain osasi luottaa Kakuzuun niin paljon, ettei pelännyt.

Kakuzu käänsi päätään hieman ja näki Hidanin katuvat kasvot. Mies huokaisi ja kääntyi toista kohti. Hän sieppasi käsillään Hidanin lanteilta ja veti hänet lähelleen.
”Tyhmä, kovakalloinen, ajattelematon, typerä, lyhytnäköinen…” Kakuzu luetteli painaessaan otsansa Hidanin otsaa vasten.
”Silti,” Kakuzu jatkoi. ”Mä en tiedä mitä mä tekisin ilman sua. Tai no, olisin varmaan arvostetummassa asemassa, eikä mua rangaistaisi niin usein, mutta…”
Kakuzu laski päätään niin, että pystyi suutelemaan Hidanin kaulaa hellästi. Hidan nosti kädellään miehen huulet omiensa korkeudelle ja suuteli niitä intohimoisesti. Kakuzu puraisi Hidanin alahuulta, josta alkoi valua verta tämän leualle.
Heidän ei tarvinnut sanoa ”rakastan sinua”, he tiesivät sen ilmankin. Ihminen ei koostu sanoistaan, vaan teoistaan.

”Happy couple saapui,” Sasori huusi Hidanin ja Kakuzun käveltyä Cosa Nostra Aurora-järjestön päämajan käytetyimpään huoneeseen; keittiöön.
”Jippijai jei,” Pain sanoi. Hän oli kyyryssä kannettavansa yllä. Kaikki muut olivat saapuneet ennen heitä, ja istuivat pöydän ympärillä.
”Istukaa, minulla on asiaa,” Pain jatkoi. Hidan istui niin kauas Painista kuin pystyi, ja Kakuzu istahti tämän viereen. Kaikki vilkuilivat sivusilmällä Hidanin turvonnutta poskea ja haavaa huulessa, kehittäen jokainen omia versioita siitä, mitä oli tapahtunut.

”Tuo ruumis,” Pain sanoi ja heilautti kättään epämääräisesti taakseen, missä lojui raskaan näköinen jätesäkki kasa. ”Epäonneksemme on Jirobo, Orochimarun vahvimpia lakeijoita. Siviilissä hän toimi lähilukion liikunnanopettajana.”
”Mikä siinä nyt on niin epäonnista, un?” Deidara kysyi nähtyään, että he kaikki miettivät sitä samaa. Eikö ollut vain hyvä, että kilpailevaa perhettä oli heikennetty?
Pain nosti katseensa tietokoneen ruudusta ja tuijotti kysymyksen esittäjää epäuskoisena.
”Miten niin, mikä on epäonnista? Ettekö te herran jumala tajua!” tämä huusi ja nousi seisomaan. ”Me ollaan nyt loukattu toista perhettä! ME OLLAAN JULISTETTU SOTA!” tämä karjui. Kaikki pöydän ympärillä nielaisivat. Hidan yritti näyttää niin pieneltä ja huomaamattomalta kuin pystyi.
”Eikö me voida sanoo, että se oli vahinko?” Sasori kysyi yrittäen järkeillä tilannetta päänsä sisällä.
”Vahinko?” Pain toisti ja astui askeleen kohti Sasoria. Hän tarttui toista rinnuksista ja nosti silmiensä korkeudelle.
”Tässä on kyse ihmishengestä! Katsotaan mitä sinä sanoisit jos ensin heitettäisi sut kadulle ja sanottaisi perään vaan, että anteeksi!” hän mylvi. Kisame puolestaan nousi ja veti Painin irti Sasorista.
”Rauhoitutaan nyt. Ei siitä mitään seuraa, jos me toisiamme lahdataan,” hän sanoi Sasorin istuessa takaisin tuolilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Niin, meidän pitää vain nyt odottaa, eikö niin?” Itachi sanoi vakavana. Pain katsoi tätä, kuin ainoaa järkevää ihmistä apinalauman keskellä.
”Niin. Me odotamme Orochimarun reaktiota, ja toivomme parasta,” hän sanoi ja istui takaisin alas tietokoneensa ääreen.
”Sillä välin, meidän täytyy hoitaa asiat kuntoon pinnalle. Että siviili ei huomaa mitään. Konan on hoitamassa sen lukion tietokantaa, ja järjestää Jirobolle siirtoa ulkomaille. Meidän pitää hoitaa kouluun sijainen siksi aikaa, että he löytävät uuden, ja uskoakseni Hidan on vapaaehtoinen?” Pain sanoi. Hidan avasi jo suunsa, mutta sulki sen saman tien ja tyytyi vain nyökkäämään. Hänen ei pitäisi panna vastaan, jos näin helposti sai tilaisuuden hyvittää edes jotain.
”Hienoa,” Pain huokaisi.
Tämä pitkä ilta oli venymässä pitkäksi viikoksi.

_________________________________________________________________
Eli se on cna:n ensimmäinen osa. Risut, ruusut, paritustoiveet, kehotukset jatkanko vaiko enkö ja muu örvellys olisi mukavaa tuossa alla olevassa kommenttiboksissa, jos niin pitkälle luit, että luit tämänkin. Tai anna pisteet. Tai molempia. Tai jokin vielä luovempi merkki siitä että luit tämän, sillä olisi mukava tietää, että tämän on edes joku lukenut.
Kiitän ja pahoittelen.