”Mitä teet?” Kisame kysyi, katsottuaan hetken keittiössä hääräävää pariaan. Hän olisi ihan hyvin voinut vain katsella toisen täydellistä kehoa, kasvoja ja hiuksia, mutta se olisi vaikuttanut vain epäilyttävältä. Eikä Kisame todellakaan halunnut vaikuttaa epäilyttävältä Itachin silmissä. Mieluimmin hän kielsi tunteensa niin itseltään kuin muiltakin.
”Ruokaa,” Itachi vastasi lyhyesti. Hän oli hyvä kokki, mutta teki harvoin ruokaa. Vain Konan jaksoi yleensä kokata, joten hän oli myös ainut, joka tiesi missä kaikki tarvikkeet olivat.
”Ai, loistavaa. Tee sitä sitten tarpeeksi. Me kaikki ollaan kotona. Tai no Hidan on siellä koululla, mutta eiköhän sekin kohta tule,” Kisame sanoi ja käveli pois keittiöstä.

  Itachi pysähtyi hetkeksi. Kotona? Oliko tämä heidän ”kotinsa”? Mies ei ollut kutsunut mitään paikkaa kodikseen, ei sen jälkeen kun hän oli karannut siitä talosta, jossa oli syntynyt. Olivatko he myös sitten perhe? Tavallaan, mutta vain terminä, mafiaperhe. He eivät olleet kuin perhe, eikä heillä ollut siteitä toisiinsa. Jos joku lähtisi, ei siitä syntyisi suurta hämminkiä. Tai no, hänet olisi varmaan tapettava, kun tämä tietäisi liikaa, mutta ei se osoittaisi perheen sisäistä lämpöä, eihän.
Itse asiassa, Itachi ei voinut edes sietää suurinta osaa tästä niin kutsutusta perheestään. Mutta esimerkiksi Kisame, joka oli ollut tämän parina hyvin pitkään, melkein alusta saakka, oli vähän kuin ystävä. Itachi uskalsi puhua tälle melkein mistä vain, ja tiesi, että Kisame jaksoi kuunnella. Mies huokaisi, pyristi ajatukset päästään ja jatkoi ruuan laittoa.


Zetsu istui huoneessaan television edessä. Hän pelasi uutta videopeliään, ja oli muutamassa päivässä pelannut sen melkein läpi. Lattialla oli useita mukeja, joissa kuivui teepusseja, roskia, lautasia ja käytettyjä vaatteita. Muut Cosa Nostra Auroran jäsenet näkivät miestä harvoin. Zetsu heräsi aina ensimmäisenä ja haki ruokaa ennen muita. Hän myös meni nukkumaan usein viimeisimpänä. Vessa oli yhteydessä hänen omaan huoneeseensa, joten häntä ei nähty hortoilemassa käytävillä.
Ei Zetsu yksinäinen ollut. Sen ongelman hän oli ratkaissut kauan sitten, lapsuudessaan. Hänen äitinsä oli hylännyt pienen Zetsun tämän ollessa noin viisi, ja isä hylkäsi jo ennen syntymää. Eräänä päivänä peiliin katsoessaan Zetsu oli kysynyt peilikuvaltaan, miksei kukaan jaksanut elää hänen kanssaan.

”Vika on niissä. Ne luulee, että niitten elämä muuttuu jotenkin jännemmäksi jos ne lähtee,” peilikuva oli vastannut. Zetsu oli pelästynyt, mutta oli jatkanut juttelemista peilille. Hän oli istunut päivä kausia peilin edessä, ennen kuin tämä löydettiin. Sosiaaliviranomaisten edessä peilikuva ei tahtonut tulla esille, mutta kun he olivat kaksin, oli peilikuva auttanut Zetsua selviytymään.
Peilikuva oli aina hoitanut tilanteet, jossa tarvittiin vahvuutta, ja juuri tällä hetkelläkin peilikuva, meni läpi loppuvastusta, jota Zetsu ei yksikseen pystynyt voittamaan.


”Danna…” Deidara huokaisi Sasorille heidän istuessa kahdestaan olohuoneessa.

”Miksi sä kutsut mua dannaksi?” Sasori vastasi. He olivat käyneet tämän keskustelun useasti, joten hän tiesi mihin tämä johti. Deidara huokaisi ja kömpi istumasta maasta Sasorin viereen sohvalle. Hän tarttui Sasorin käsivarteen ja katsoi tätä yksinäisesti.

”Koska Sasori on minun dannani,” hän henkäisi.

”Deidara, mä en…” Sasori yritti sanoa, mutta Deidara nosti sormensa tämän huulille hiljaisuuden merkiksi.

”Sun ei tarvii sanoa sitä,” hän kuiskasi. ”Koska, joka kerta kun sä sanot sen, mun sydän kuolee pikkuisen…”

Sasori katsoi Deidaraa aivan yhtä yksinäisesti, kuin toinen oli katsonut häntä hetki sitten. Ei ollut kyse siitä, ettei hän pitäisi Deidarasta. Hän vain ei kestäisi menettää tätä jokin päivä. Liian paljon hänen elämässään oli kadonnut ja hylännyt hänet. Siksi hän kielsi itseltään tunteet ketään kohtaan. Kun ei ole enää henkilöitä, joihin pettyä, ei pety. Deidaralla oli surullinen kohtalo, jos tämä ei osaisi päästää irti.

Deidara laski päänsä Sasorin olkapäälle.
”Saanko mä levätä tässä hetken?” hän kysyi. Sasori katsoi Deidaran päälakea, miettien ankarasti, miten haluaisi itsekin painaa päänsä toisen vaaleille hiuksille.

”Ei nyt,” mies sanoi vastahakoisesti. He olivat olohuoneessa, johon kuka vain saattaisi kävellä. Sasori nuuhkaisi ilmaa joka leijui Deidaran ympärillä, ennen kuin toinen nosti päänsä, ja palasi istumaan kylmälle lattialle.

Sasori katsoi vilttiä vieressään, ja sai ajatuksen. Hän nosti viltin, ja peitteli Deidaran takaa päin sillä. Deidara käänsi päänsä televisiosta kysyvästi.

”Ajattelin, että siinä saattaisi olla kylmä…” Sasori mutisi, ja lievä puna nousi tämän poskille. Deidaran äsken niin yksinäiset silmät täyttyivät lämmöstä.

”Mutta eikö siellä sohvallakin ole aika… viluista?” hän sanoi virnistäen ja nosti vilttiä niin, että toinen voisi tulla ”lämmittelemään” sen alle. Sasori hymähti huvittuneesti.

”Kieltämättä,” hän sanoi ja istui Deidaran viereen. Sasori laski kätensä Deidaran kädelle vaivihkaa, ja Deidara tajusi olla tekemättä siitä numeroa. He molemmat toivoivat vain, että he saisivat istua näin hetken kaksistaan.


Hidania ärsytti. Hän tiesi ettei hän saisi valittaa, mutta herran jumala, miten hän haluaisi. Koko päivä oli ollut peräaukosta. Hän oli myöhästynyt aamutunniltaan, vain huomatakseen miten puolet luokasta aikoi lintsata. Ne jotka tulivat paikalle, eivät tehneet mitään, mitä käskettiin. Päivän kruunasi se että viimeiselle tunnille, liikunnan valinnaiskurssille, 26 ilmoittautuneesta saapui neljä. Pojat kuitenkin tottelivat häntä paremmin kuin ketkään muut sinä päivänä. Eräällä heistä oli ollut jännä nimi. Uchiha Sasuke… Olisikohan sukua Itachille? Ne mustat hiukset ja silmät tukivat Hidanin teoriaa. Yhtäkkiä Hidan tunsi vesipisaran päälaellaan. Toisen nenällään. Hän ehti vain räpäyttää silmiään, niin raskas sade alkoi tippua taivaasta.
”No voi vittu.”


”Ne jotka haluaa ruokaa, tulkaa syömään!” Itachi huusi. Hän oli tehnyt velttohyppelyä – makaronia, ketsuppia, juustoa ja makkaraa sekoitettuna kaikki samaan kattilaan – kun ei ollut löytänyt aineksia muuhunkaan. Velttis oli yksinkertainen ruoka, josta kaikki pitivät. Sen tekemiseen ei mennyt yli kymmentä minuuttia, ja sitä oli helppo tehdä paljon.
Kisame tuli ensimmäisenä, Deidara ja Sasori perässään. He kaikki hakivat lautasen kaapista ja kauhoivat kasan ruokaa lautaselleen. Pian tuli myös Kakuzu ja Konan, jotka molemmat tekivät samoin. Kun he kaikki istuivat lappamassa ruokaa suuhunsa, Pain saapui kannettava sylissään. Hän laski sen keittiötasolle, ja otti kaksi lautasta. Toisen itselleen, ja toiseen laittoi ruokaa ja sitten jääkaappiin, Zetsulle.


”Ollaanko me kaikki tässä?” Pain kysyi istuessaan lautasensa kanssa.

”Zetsu ja Hidan puuttuu,” Konan vastasi ennen kuin kukaan ehti edes vilkaista ympärilleen.

”Zetsulle kävin jo kertomassa… No kertokaa Hidanille, sitten kun hän-” Pain sanoi, mutta jokin keskeytti hänet.

”Siihen ei oo tarvetta,” Hidan sanoi kävellessään kiireellä kohti pöytää. Hän oli läpimärkä, ulkona oli kai ruvennut satamaan.

”Et tajunnut ottaa sateenvarjoa?” Itachi kysyi vinoillen.

”Joo haista,” Hidan sanoi ykskantaan. ”Josta tulikin mieleeni, sanooko nimi Sasuke mitään?”

Itachi hätkähti. Miten Hidan saattoi tietää hänen pikkuveljestään, ainoasta osasta verisukulaisiaan, jota mies oikeasti kaipasi? Oliko Hidan tutkinut hänet taustojaan? Tuskin, hänhän oli ollut koko päivän siellä koululla… Koulu? Ei kai vaan Hidan opettanut Sasukea?

”Öhöm…” Itachi sanoi ja korjasi asentoaan. ”Ei… Miksi kysyt?”

Hidan katsoi Itachia kummeksuen. Pitkään aikaan hän oli näyttänyt jonkin muun reaktion, kuin ivallisennaurun.

”Ei miksikään. Törmäsin vaan siellä koulussa ihan sun näköseen poikaan, jonka nimi sattui olemaan Uchiha…” Hidan sanoi, ja aavisti muiden NCA:n jäsenten kanssa kyseessä olevan jotain suurempaa, kuin sattuma.


”Minua ei kiinnosta, eikä teitäkään pitäisi,” Pain keskeytti. ”Nimittäin, minulla on jotain vähän vakavampaa asiaa.”

”Orochimaru?” Kisame kysyi, ja Pain nyökkäsi. Kaikki lakkasivat liikehtimästä, ja tuijottivat Painia. Kaikki odottivat huonoja uutisia. Tai siis, mitä hyvääkään tässä tilanteessa oli.

”Orochimaru haluaa neuvotella toimenpiteistä, jotka ovat hänen mukaansa välttämättömiä. Hän haluaa tavata koko perheen. Tapaaminen on huomenna illalla, ja oletan, että kaikki saapuvat,” Pain sanoi ja katsoi kysyvästi vuorollaan jokaista pöydän ympärillä. Jokainen puolestaan nyökkäsi katseen kohdattuaan.

”Varoituksen sanana, varsinkin Hidan. Nämä toimii usein silmä silmästä periaatteella,” Pain lisäsi. Jos tämä koskaan näytti mitään selvää tunnetta, niin nyt hänen kasvoiltaan paistoi huoli.

”Jos me halutaan päästä tästä likaamatta käsiämme, tai menettämättä henkiä, niin meidän pitäisi keksiä ratkaisu, joka tyydyttää Orochimarua. Pyydän, että jokainen jakaa muutaman ajatuksen tälle,” hän jatkoi.
Hidanin luonnostaan kalpeat kasvot kalpenivat hiukan, mutta eivät suinkaan olleet kalpeimmat pöydän ympärillä. Ne eivät vetäneet läheskään vertoja Kakuzulle.

____________________________________________________________________
Luit juuri toisen osan cna:ta. Anna aplodit itsellesi.
Eli, jos tunnet pikaista halua kertoa minulle mielipiteesi tästä fikistä, sille on yksinkertainen tapa: Jätä viestisi kommenttiboksiin tuossa alapuolella. Sinne voi myös laittaa tulevaisuuden paritustoiveita (ja erityisen mielelläni ottaisin vastaan mielipidettänne Itachin suhteen)
Kommenttiboksiin on tervetullut myös muu örvellys. Tai voit pisteyttää tämän, tai vielä parempaa: Molempia! :D
...joskus tuntuu että keksin enemmän sanottavaa tähän fikin jälkeiseen offtopikkiin, kuin itse fikkiin...
Kiitän ja pahoittelen.