Kakuzu oli lukkiutunut vessaan. Hän ei tiennyt missä muualla koota ajatuksiaan.
Joten… Hidan oli tuomittu kuolemaan. Pian ei olisi enää mitään Hidania. Vain muisto. Tämä ajatus oli niin suuri, että hädin tuskin mahtui miehen päähän. Miten jokin niin olemassa oleva voisi vain hetkessä olla olematta.
Jos Hidan todella katoaisi, mitä Kakuzu tekisi elämällään? Se olisi turha. Hän ei kaipaisi sitä enää. Kuinka pitkään mies jaksaisi, yksin. Kuinka monta hengen vetoa hän pystyisi enää vetämään.
Kakuzu pelkäsi. Hän ei koskaan miettinyt kuolemaa. Hän oli tappanut, muttei ollut tuntenut siitä tuskaa. Hän oli nähnyt kuolemaa, ja oli aina tähän asti selvinnyt.
Mies huokaisi ja kaivoi tupakka-askin taskustaan. Hän oli päättänyt lopettaa, mutta mitä merkitystä sillä olisi enää. Hän ei myöskään saisi polttaa sisällä, Konan jaksoi tapella siitä hänen kanssaan, mutta mitä väliä sillä oli. Kakuzu sytytti savukkeen ja huomasi, miten hänen kätensä tärisivät. Mies veti keuhkonsa täyteen rauhoittavaa tupakan savua.
Hän ja Hidan olivat luvanneet toisilleen, että kuolisivat yhdessä. Kakuzu kuitenkin ymmärsi, ettei Hidan halunnut Kakuzun seuraavan tätä taivaaseen – tai helvettiin. Ei vielä. Hän tiesi sen yhtä varmasti, kuin sen että kuolisi mieluimmin itse Hidanin puolesta, että tämä saisi elää. Mutta hän tiesi myös, ettei Hidan antaisi Kakuzun tappaa itseään hänen puolestaan.
Mutta totuus oli, hän ei voisi elää ilman Hidania.
”Hemmetti…” tämä kuiskasi itselleen.

Painin oveen koputettiin. Mies huokaisi, eikö hänellä ollut tarpeeksi töitä ilman keskeytyksiäkin?
”Kuka oletkin, mene pois,” Pain huusi nostamatta katsettaan tietokoneestaan.

”Saatana, jos et avaa niin mää tuun läpi,” Hidanin ääni sanoi, ja kuulosti siltä kuin olisi valmis rynnimään sisään.  Pain nosti katseensa oveen. Hidan kuulosti yllättävän energiseltä. Olisikohan tämä keksinyt ratkaisun?

”Se on auki,” Pain lopulta huusi ja käänsi tuolinsa ovea kohti. Hidan käveli nopealla tempolla muutaman metrin päähän Painista.

”Okei. Saanko mä huomisen vapaaksi?” Hidan kysyi. Pain katsoi tätä yllättyneesti.

”Miksi?” tämä kysyi, ja todella halusi tietää tämän eriskummallisen pyynnön syyn.

”Pain, mä en usko, että kukaan meistä keksii parempaa ratkaisua, kuin se, että mut… No, tapetaan,” Hidan sanoi ja tuhahti päälle. ”Niin, että en haluaisi viettää viimeisiä tuntejani, jossain typerässä koulussa, mikäli ymmärrät.”

Pain katsoi kysyvästi Hidania, joka tapitti vakavana takaisin. Miten ihmeessä Hidan oli päättänyt luovuttaa jo noin pian?
”Antamalla sinulle vapaapäivän, minä myöntäisin, että ei ole toista ratkaisua. Ja myös sen, että Orochimaru saa aina haluamansa, enkö?” Pain sanoi kääntäen itsensä takaisin kannettavansa puoleen.

”Ja näinkö ei ole?” Hidan kysyi, tavoitellen Itachimaista sarkasmin tuntua ääneensä.

Pain vain tuijotti hiljaa tietokoneen ruutua. Hän oli huolissaan, eikä tiennyt, mitä vastata. Hän halunnut myöntää, ettei tällä ollut aavistustakaan kuinka ratkaista tämä ongelma.
Jos siihen tultaisiin, Pain oli päättänyt tehdä sen, mitä kunnioitettavan johtajan pitikin. Hän oli valmis laittamaan oman henkensä linjalle.

”Anteeksi, mutta Orochimaru ei ole vielä voittanut,” Pain sanoi. ”Sinä menet huomenna hoitamaan töitäsi.”

”Eikä,” Hidan huokaisi, mutta tunsi itsensä hieman paremmaksi. Jos Pain oli sitä mieltä, ettei kaikki toivo ollut mennyttä, ehkä hän oli oikeassa. Painilla oli tapana tietää paremmin.

”Sulje ovi perässä,” Pain sanoi. Hidan hymähti huvittuneesti ja lampsi ovesta ulos, pamauttaen oven perässään.

”Vois etsiä Kakuzun…” Hidan puheli itsekseen. Jos hän todella eli viimeisiä tuntejaan, voisi yhtä hyvin pitää vähän hauskaakin.


Konan oli juuri siivonnut keittiön. Kaikki olivat menettäneet ruokahalunsa, jättäneet puolisyödyt lautasensa ja lähteneet. Tällä kertaa nainen oli päättänyt antaa sen anteeksi heille. Ilta oli ollut pitkä ja raskas. Kun muut eivät jaksaneet keskittyä järjestykseen ja puhtauteen, Konan rauhoittui siivoamisesta. Se vei ajatukset pois kaikesta mieltä painavasta.
Konan kiersi taloa ja siisti paikkoja, etsimättä syylistä tällä kertaa. Kun nainen oli järjestellyt kengät eteisestä, hän oli haistavinaan savua.

”Tupakkaa?” Konan totesi itsekseen. Hänen nenänsä johdatti naisen wc:n ovelle.

”Polttaako siellä joku?” tämä kysyi. Kukaan ei vastannut. Konan koputti oveen ja odotti hetken.

”…anteeksi,” miehen ääni vastasi. Nainen huokaisi.

”Kakuzu, eikö sinun pitänyt lopettaa?” Konan tivasi moittivaan sävyyn. Yhtäkkiä nainen tajusi tahdittomuutensa. Tilanteen täytyi olla stressaava. Hänen parinsa, ystävänsä, oli tappouhan alla. Konan oli nähnyt miesten tekevän vakavampiakin asioita, kuin tupakointi.

”Tai unohda. Päästätkö sisään?” nainen kysyi. Hetken oli hiljaista, mutta pian mies avasi oven. Konan astui sisään. Lattialla oli tupakan tumppeja, ja puoliksi poltettu aski. Nainen huokaisi ja noukki tumpit roskikseen. Sitten hän avasi ikkunan, ja jätti sen auki tuulettumaan. Konan kääntyi Kakuzuun päin. Hän päätti olla tekemättä kommenttia turvonneista, itkeneistä, silmistä, se olisi ollut vain ilkeää.

”Koita pärjätä,” nainen sanoi myötätuntoisesti ja käveli ulos vessasta. Kakuzu selviäisi parhaiten yksin, Konan tuumi.


”Kisame…” Itachi sanoi herättäen parinsa ajatuksistaan. Kisame nosti päänsä toiseen kysyvästi, jaksamatta sanoa mitään.

”Onko sulla perhettä?” tämä kysyi. ”Siis oikeata. Verisukulaisia…?”
Kisame katsoi pariaan vielä kysyvämmin.

”Ei pahemmin. Miksi niin?” mies vastasi pohdittuaan hetken. Oli tällä ollut isä, joka kuoli, setä, joka katosi ja täti, joka karkasi miehen perään.

”Se Sasuke, josta Hidan puhui…” Itachi aloitti mutta eksyi ajatuksiinsa hetkeksi, kasvattaen Kisamen uteliaisuutta. ”…se on mun pikkuveli.”

”Mitä?” Kisame henkäisi epäuskoisena. ”Siis… Mitä?” tämä toisti osaamatta sanoa muuta.

”Niin, siis… Kun se on mun pikkuveli. Melko varmasti,” Itachi totesi. Kisame tiesi, ettei hänestä varmaan irtoaisi enempää. Ainakin siinä oli jotain uutta ajateltavaa, mies totesi päänsä sisällä, vajoten takasin ajatuksiinsa.



”Danna, saisinko mä lainata tätä?” Deidara kysyi. Hän oli penkonut Sasorin vaatekaappia, ja oli löytänyt suuren punaisen villapaidan. Sasori nosti katseensa laiskasti lehdestä, jota oli lukemassa.

”Miksi sä sen haluat?” tämä kysyi ja katsoi vanhaa ja nukkavierua villapaidan kuvatusta.

”Se tuoksuu ihan Dannalta, un,” Deidara sanoi ja nosti paitaa niin, että pystyi nuuhkaisemaan sitä.

”Ai no… I-ihan sama,” Sasori mutisi ja lievä puna nousi tämän kasvoille. Hän pikaisesti laski katseensa takaisin lehteen. Deidara puki villapaidan yllensä ja sulki vaatekaapin ovet. Paita oli aina ollut suuri Sasorille, puhumattakaan hieman pienikokoisemmasta Deidarasta. Paidan helma ylettyi melkein polviin, ja hihat oli käärittävä useampaan otteeseen, että sormenpäät tulivat esille.

Deidara meni loikoilemaan sohvalle, Sasorin sängyn viereen. Sasori itse makasi sängyllä. Deidara tunsi itsensä onnelliseksi, että pystyi vain makaamaan siinä. Ja että Sasori ei enää komentanut häntä lähtemään joka toinen minuutti. Sasori oli ilmeisesti tottunut Deidaran läsnäoloon.
Sasori käänteli lehtensä sivuja hermostuneesti. Häntä jännitti olla samassa huoneessa toisen kanssa. Hän ei halunnut olla töykeä, ja käskeä toista lähtemään. Eikä hän halunnut nähdä sitä pettynyttä ilmettä hänen kasvoillaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla luonnollisesti, tai rentoutua.

”Aih,” Sasori ähkäisi tuntiessaan viiltävän kivun sormenpäässään. Hän oli saanut paperiviillon lehdestään. Hän nousi istumaan ja työnsi sormensa suuhunsa.

”Mitä tapahtui?” Deidara kysyi huolestuneena ja nousi sohvalta. Hän käveli sängyn viereen ja istahti sen kulmalle.

”Haherihiiho,” Sasori mölisi. Deidara siristi silmiään, miettien mitä ihmettä Sasori oli sanonut. Sasori tajusi ottaa sormen suustaan ja toisti: ”Paperiviilto.”

”Aa,” Deidara sanoi ja veti taskustaan laastarin.

”Mitä ihmettä? Miksi sulla on laastareita sun taskussa?” Sasori kysyi kummeksuen.

”Tällaisia tilanteita varten,” Deidara sanoi hymyillen. Hän tarttui Sasorin käteen ja veti sen syliinsä. Tämä asetteli laastaria pitkään pitäen sasorin kättä paikoillaan. Punahiuksisen miehen posket alkoivat taas kuumottaa; käytännössä he pitivät toisiaan kädestä.

”Noin. Onko parempi?” Deidara kysyi ja käänsi päänsä mieheen. Sasori oli kääntänyt päänsä hieman poispäin, yrittäen peittää punastelunsa, kuitenkin epäonnistuen. Deidara katsoi Sasoria hetken hiljaa. Sitten hän nousi ja käveli ovelle.

”Hyvää yötä Danna…” tämä huokaisi ja sulki oven. Oven toisella puolen mies lyyhistyi seinää vasten. Jos Sasori ei pitänyt hänestä, miksi tämä sitten käyttäytyi aina noin – punasteli eikä kehdannut kohdata katsetta. Joskus Deidara ei ymmärtänyt Sasoria lainkaan.


”Et oo nähny Kakuzua?” Hidan kysäisi ohimennen Konanilta, joka hääräsi olohuoneen parissa.

”Itse asiassa…” Konan sanoi ja kääntyi mieheen päin, ”se on vessassa.”

Hidan katsoi Konania hetken tajuamatta, mitä tämä oli juuri sanonut.
”Häh? Vessassa?” Hidan toisti, ja Konan nyökkäsi. ”Mitä se siellä tekee?” mies kysyi.

Naista houkutti sanoa ’mitäs luulisit’, mutta hänestä olisi silti parempi lähettää Hidan puhumaan tälle. Vaikka Kakuzu oli Konanin mielestä sellainen ihminen, joka ei tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä, oli hän nyt hieman huolestuttavassa kunnossa.

”Jos menisit itse ottamaan selvää, minulla on töitä,” Konan sanoi ja nosti viltin maasta viikatakseen sen. Hidan kohautti olkapäitään ja otti suunnakseen wc:n. Nainen katsoi hetken miehen perään. Ainakaan Hidan ei ollut lannistunut, Konan arveli.


”Kakuzu…?” Hidan huhuili vessan oven takaa. Ovi oli lukossa, mutta kukaan ei vastannut.

”Hei, mä tiedän, että sä oot siellä,” Hidan sanoi hieman kovempaa. Vieläkään ei kuulunut mitään.

”Sä tiedät yhtä hyvin kuin mä, että mä saan tiirikoitua tuon oven hetkessä, että jos tekisit tämän helpoksi kummallekin,” Hidan sanoi etsiskellen katseellaan jotain ohutta ja pitkänomaista tiirikoinnin varalle. Oven takaa kuitenkin kuului hieman vaimeaa ryminää, ja lukko avattiin. Hidan avasi oven häthätää, ja pamautti sen johonkin kovaan. Mies astui sisään, ja huomasi kumauttaneen sen Kakuzuun.

”Oho, sori,” Hidan sanoi, ja astui suoraan Kakuzun kasvojen eteen. Mies pyyhkäisi kädellään toisen hiuksia kasvoilta, ja tiiraili otsaa.

”Ei tuohon mitään tuu,” hän sanoi ja levitti hiukset otsalle takaisin. Hidan astui peremmälle vessaan, ja katseli ympärilleen.

”Mitä sä täällä hommaat?” tämä kysyi. Kakuzu ei vastannut mitään, joten Hidan kääntyi takaisin mieheen päin. Kakuzu ei ollut liikahtanutkaan, siitä missä oli seisonut oven lyödessä päälle. Tämän katse oli lasittunut viistosti alaspäin.

”Kakuzu… Ootko sä… Okei?” Hidan kysyi ja astui askeleen takaisin mieheen päin. Kakuzu käänsi päätään hieman Hidaniin päin. Hän ei pystynyt pidättelemään kyyneliä silmissään, ja ennen kuin huomasikaan, oli takertunut Hidaniin lohduttomasti ja kaatanut heidät molemmat lattialle.

”Hei, mikä on?” Hidan kysyi yrittäen nousta hieman. Kakuzu nyyhkytti Hidanin rintaa vasten pystymättä puhumaan.

”Mua pelottaa…” Kakuzu lopulta kuiskasi.

Hidanin huulille nousi surullinen hymy.

”Sä rakastat mua ihan liikaa.”

___________________________________________________________________
Ja siinä meni cna:n kolmas osa. Nää on tullu ihan tosi nopeella temmolla, mutta nyt kun loma loppu, ja koulussa on miljoona koetta ens viikolle, niin tulee varmaan hidastettua vähän tahtia. Seuraava tulee varmaan silti muutaman päivän kuluessa, kun sormet syyhyää päästä kirjottaa sitä :D
Totesin tässä itekseni, että tähän mennessä pisin osa, mutta vähiten asiaa.
Mutta siis olisi mukava saada kommenttia, tai jonkinlaista merkkiä siitä, että sinä joku, joka olet lukenut tämän, todella olet lukenut tämän. Voit vaikka pisteyttää tai jotain. Tai molempia.
Kiitän ja pahoittelen.