Kuun valossa osa 12

Daiya tunsi auringon lämpimien säteiden hyväilyn kasvoillaan ja venytteli raukeasti peittonsa alla. Hän olisi halunnut nukkua vielä, mutta aurinko oli jo toimittanut tehtävänsä: herättämisen.

Hitaasti hän aukaisi violetit silmänsä ja räpytteli unihiekan rippeet niistä. Hän käännähti selältään kyljelleen ja jäi tuijottamaan miehensä kauniita kasvoja. Itachi nukkui kasvot Daiyaan päin ja tämän kasvoilla lepäsi rauhallinen ilme. Mustat hiukset reunustivat kauniisti tämän kasvoja.

Daiya nosti kätensä pyyhkäisten hiussuortuvan Itachin kasvoilta. Hymy levisi Daiyan kasvoille tämän katsellessa Itachin unta. Daiya painautui aivan mieheen kiinni ja käänsi hämmentyneenä kasvonsa itseensä. Hänellä ei ollut vaatteita! Eikä kyllä ollut Itachillakaan…

Vasta nyt Daiya muisti viime yön. Helakka puna nousi hänen kasvoilleen muistojen noustessa pintaan. Hän oli rakastellut ensimmäistä kertaa. Ajatus sai vieläkin perhoset liikkeelle vatsanpohjassa.

Daiya katseli huonetta tyytyväisenä. Vihdoinkin hän oli pitkän odotuksen ja jännityksen päätteeksi päässyt takaisin Itachin luokse. Kotiin. Tämä paikka oli alkanut tuntua jo ihan kodilta, vaikka hänellä edelleen olikin perhettään ikävä. Perheestä puheen ollen, voisiko hän enää koskaan nähdä heitä? Jos Itachi suostuisi siihen, mitä sitten tapahtuisi? Joutuisiko hän valitsemaan jommankumman? Ei, sitä hän ei suostuisi tekemään.

Lämmin tunne vatsassa alkoi haihtua ikävien ajatusten myötä. Daiya pudisti päätään, ja päätti miettiä niitä myöhemmin yhdessä Itachin kanssa. Nyt hän halusi vain nauttia tästä hetkestä.

Daiya painoi päänsä Itachin tasaiseen tahtiin kohoilevan rintakehän päälle, ja kuunteli tämän sydämen rauhallista tykytystä. Mies mutisi jotakin käsittämätöntä josta ei saanut mitään selvää ja kietoi toisen kätensä Daiyan ympärille. Daiya hymyili tyytyväisenä ja tunsi unen jälleen kurottavan usvaisia lonkeroitaan mielensä syvyyksiin. Pieni valonvälähdys ja ‘klik’ ääni kuitenkin estivät unen perille pääsyn.

Turhautuneena Daiya avasi silmänsä ja käänsi niiden hapuilevan katseen äänen suuntaan. Pitkä mies seisoi heidän makuuhuoneensa oven raossa ja piteli kameraa kädessään, kasvoillaan mitä hurmaavin ja ilkikurisin hymy.

“KISAMEE!!” Daiya kiljaisi nostaen varmuudeksi peittoa ylemmäs. Hän ei todellakaan halunnut hain näkevän vilaustakaan itsestään.

“Huomenta vain sinullekin”, Kisame totesi napaten jälleen uuden kuvan.

Itachi oli jo jonkin aikaa harhaillut hereillä olon ja unen rajamailla, mutta nyt hän oli totaalisesti hereillä. Itachi nousi istuma-asentoon hieroen unisena silmiään ja haukotellen makeasti. Peitto valahti alaspäin, peittäen juuri sopivasti miehen privaattialueen.

“Kisamee…”

“Huomenta Itachi, nukuitko hyvin?”

“Kyllä, kunnes sinä ilmaannuit”, Itachi totesi rauhallisesti ja käänsi tummien silmiensä utuisen katseen mieheen ovella.

“Käske hänet pois! Nyt heti!”

Itachi käänsi hämmentyneen katseensa sivulleen kuullessaan vihaisen ja jokseenkin hätääntyneen äänen viereltään.

“Huomenta sinullekin, kulta.”

“Käske hänet POIS!”

“Mistä nyt oikein kiikas-ta-taa”, Itachi kysyi haukotellen makeasti ja venyttäen käsiään kattoa kohti.

“No mistäköhän!” Daiya vastasi kiukkuisena ja loi merkitsevästi katseensa ensin itseensä ja sitten mieheen.

Itachi tuijotti hämmentyneenä peittonsa sisälle hautautunutta naista ja vilkaisi sitten itseään. Mitä ihmettä Daiya nyt noin vouhotti? Hän oli normaalisti omassa sängyssään shortsei- hänellähän ei ollut niitä.

Itachia ei toki haitannut ajatus pätkääkään, mutta muistot eilisestä palasivat hänen mieleensä ja hän käsitti, että Daiyallakaan ei ollut vaatteita. Siitä nyt siis kiikasti.

“Lähtisitkö?” Itachi kysyi kohteliaasti heilauttaen kättään.

“Toki, oli vain pakko napata teistä muutama kuva, olitte niin suloinen näky”, Kisame vastasi vinkaten silmää.

Daiya kihisi kiukusta. Itachi oli aivan liian ystävällinen haille! Tämän olisi pitänyt käskeä tätä lähtemään, ei pyytää! Ja äänensävyn olisi pitänyt olla uhkaava, edes hiukan. Mutta ei hän silti miehelle ollut vihainen, vaan Kisamelle.

“Odotahan kun saan vaatteet päälleni, niin pieksen sinut!” Daiya uhosi kaventaen silmiään murhaavasti tuijottaessaan haita.

“Sen kun näkisi. Piditte muuten yöllä aikamoista mekkalaa, taidan tarvita jatkossa paremmat tiivisteet huoneeseeni.”

Se oli viimeinen pisara. Daiya nakkasi haita tyynyllä, kun ei muuhunkaan yltänyt. Kiukusta kihisten hän sitten seurasi miehen hekottelua ja ovelta poistumista. Heti kun hai oli tämän tehnyt, Daiya pomppasi ylös sängystä, siveydestä piittaamatta, ja etsi kaapistaan pikaisesti alusvaatteet, t-paidan ja housut. Kiskottuaan ne päälleen, hän ryntäsi kiroten ulos huoneesta etsimään Kisamea ja mahdollisia murhavälineitä.

Itachi seurasi huvittuneena tyttöystävänsä katoamista. Tällä tuntui olevan varsin lyhyt pinna Kisamen suhteen. Miksi vaivautua tulistumaan muutaman kuvan takia? Naiset… Itachi hautautui takaisin peittonsa alle ummistaen silmänsä ja hymähtäen. Daiya oli liian herkkäuskoinen, sillä Itachi tiesi että Kisame ei ollut kuullut mitään.


“Pysähdy!” Vai pelkäätkö noin paljon minua!” Daiya huusi jahdatessaan Kisamea pitkin taloa.

“En minä sinua pelkää, vaan tuota kaulinta!” Kisame vastasi kiristäen tahtia.

“Sen pitäisi olla juuri toisin päin!” Daiya murahti.

Kisamen keskittyessä pakenemiseensa, Daiya hymyili leveästi tämän selän takana. Hän suorastaan nautti hain kiusaamisesta ja jahtaamisesta. Taloon tullessaan hän oli inhonnut Kisamen huumoria. Vähitellen hän oli oppinut jopa.. pitämään siitä. Oli mukavaa, kun Kisame huomioi hänet edes jotenkin. Haimies ei osannut ilmeisesti kertoa välittävänsä hänestä ystävänä, muuta kuin kiusaamalla. Eikä hänkään kyllä olisi tälle suostunut myöntämään kasvotusten pitävänsä tästä.

Kisame katosi jälleen uuden nurkan taakse ja Daiya seurasi perässä. Juostuaan jälleen yhden oven ohitse, hän kuitenkin pysähtyi kuullessaan oven avautuvan ja ärtyneen äänen.

“Mitä vittua oikein luulet tekeväsi? Täällä yritetään nukkua ja sinä vain kiljut ja juokset ympäri taloa! Ole hiljaa!”

Daiya tarkasteli varuillaan yövaatteillaan olevaa Deidaraa. Tämä oli ensimmäinen kerta moniin päiviin kun hän oli kahden miehen kanssa. Edelliset yhteiset hetket eivät olleet olleet mukavia.

Deidara nojasi ovenkarmia vasten haroen sikin sokin olevia hiuksiaan. Tämän silmänaluset olivat vähän tummat. Olikohan tämä väsynyt eilisestä? Olihan Deidara riehunut pommeineen ja näin edesauttanut hänen vapautumistaan. Daiyan omatunto kolkutti rivakasti. Vaikka Deidara olisi minkälainen mäntti, oli tämä silti auttanut häntä, ja hän voisi yrittää olla tälle mukavampi, jos blondi sitten vaikka lähtisi mukaan siihen.

“Anteeksi, yritän olla hiljempaa ja… kiitos kun autoit eilen vapauttamisessani.”

Deidaran kasvoille nousi ällistynyt ilme. Ilmeisesti tämä ei ollut ollenkaan odottanut saavansa kiitosta. Ennen kuin tämä kuitenkaan sai uudestaan suutaan auki, Daiya oli jo livahtanut takaisin Kisamen jahtiin.

Daiya suuntasi askeleensa keittiöön palauttaakseen kaulimen sinne minne se kuuluikin. Jahti oli ilmeisesti ohi, sillä Kisame istui lukemassa lehteä olohuoneessa. Daiya vei kaulimen laatikostoon ja asteli jääkaapille. Maha kurni jo kovasti ilmoittaen läsnäolostaan.

Daiyan vielä miettiessä, mitä hän haluaisi aamupalaksi, hän tunsi käsien kiertyvän ympärilleen ja pehmeät huulet niskassaan.

“Nousit sitten viimein.”

“Hmm..”

“Todella selkeä vastaus”, Daiya naurahti pyörähtäen kasvotusten rakastamansa miehen kanssa.

Juuri kun heidän huulensa olivat kohtaamassa toisensa, Kisamen ääni keskeytti heidät.

“Jääkaappi sulaa teitä katsellessa.”

Hymähtäen Itachi suukotti nopeasti Daiyaa huulille ja kiepautti tämän ympäri. Daiya tajusi, että jääkaappi oli edelleen auki ja nopeasti nappasi voileivän tekoon tarvittavat välineet ja sulki oven. Daiya asteli pöytään ja istahti alas. Itachi seurasi esimerkkiä ja istui hänen viereensä.

“Lähden muutaman tunnin päästä kaupunkiin”, Itachi sanoi lopettaessaan aterioimisensa syötyään muutaman voileivän.

“Miksi? Saisinko.. saisinko tulla mukaan?”

“Minun täytyy hoitaa eräs asia. Hmm.. et voi vielä, sinuahan etsitään.”

“Ymmärrän, mutta… olisi niin mukavaa käydä ulkona ja minulla on ikävä perhettäni..”

Itachi katseli selvästi masentunutta tyttöä. Hän tiesi että tällä oli varmasti kova ikävä, mutta hän ei voinut päästää tätä vielä. Ensiksi heidän täytyisi jotenkin selvittää, miten he selittäisivät kidnappauksen muille. Hän ei halunnut päästää Daiyaa perheensä pariin ilman häntä, hän halusi olla mukana naisen elämässä.

“Kyllä me keksimme vielä keinon, jotta voit nähdä perheesi. Mietitään sitä vähän myöhemmin, joohan?” Itachi vastasi suukottaen naista otsalle.

Daiya nyökkäsi ja pieni hymy nousi tämän kasvoille. Pelkästään tieto siitä, että Itachi aikoi tehdä jotakin asian vuoksi, eikä halunnut estää häntä tapaamasta perhettään, teki hänet iloiseksi.

“Itachi, minä tulen mukaasi sitten kun lähdet, minullakin on asioita hoidettavana”, Kisame huikkasi olohuoneesta.

“Selvä”, Itachi vastasi ja nousi pöydästä ja suuntasi kulkunsa takasin huoneeseensa päin.

“Minne menet?” Daiya huikkasi juuri ennen kuin mies katosi näkyvistä.

“Suihkuun.”

Daiya nousi myös ylös pöydästä ja korjasi heidän jälkensä, suunnaten kulkunsa Itachin huoneeseen. Päästyään huoneeseen, hän ei oikein tiennyt mitä tekisi. Daiya antoi katseensa kiertää huoneessa ja lopulta hänen silmänsä tavoittivat kirjoituspöydän lipaston. Lukittu lipas kiehtoi häntä suunnattomasti.

Daiya asteli pöydän ääreen ja tutki avaimenreiän muotoa. Mistä hän voisi löytää noin pienen avaimen? Viimeksi pohdittuaan kyseistä ongelmaa, hän oli tullut siihen tulokseen, että Itachi kantoi avainta mukanaan.

Daiya muisteli nähneensä avaimen riippuvan ensimmäisenä päivänä miehen kaulassa, kun he tapasivat toisensa, mutta silloin hän ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Viimeaikoina avain ei kuitenkaan ollut riippunut miehen kaulassa. Tämä oli piilottanut sen johonkin näkymättömämpään paikkaan.

Daiya ryhtyi tutkimaan lattialla olevia Itachin eilisiä vaatteita. Hän käänsi nurin kaikki taskut housuista ja etsi salataskuja. Niitä kyllä löytyi, mutta avainta ei. Mihin Itachi oli sen laittanut? Kyseessä täytyi olla jokin sellainen paikka, josta kukaan ei älyäisi etsiä sitä, koska se ei ollut kerta missään tavanomaisissa paikoissa.

“Mitä sinä oikein teet?”

Itachin ääni sai Daiyan säpsähtämään ja kääntymään ympäri. Mies nojaili ovenkarmiin pyyhe lantiollaan ja hiukset valuen vettä. Itachi piti käsiään puuskassa ja kasvoja koristi utelias ilme.

“Ajattelin vain viedä vaatteesi pesuun”, Daiya vastasi yrittäen pitää äänensä vakuuttavana ja nostaen vaatekasan syliinsä.

“Olisin minä ne itsekin voinut viedä.”

“Ei, kun ajattelin viedä omanikin, joten ne menevät samalla reissulla”, Daiya vastasi keräten vielä oman vaatekasansa ja kävellen ovelle. Hän suikkasi vielä suukon Itachin poskelle, enne kuin hävisi pesutiloihin vievän käytävän uumeniin.


“Hitto..”, Daiya manasi lastatessaan vaatteita kolhiintuneeseen pesukoneeseen.

Hän oli melkein paljastunut. Epäiliköhän Itachi jo jotain? Vai oliko hänen esityksensä mennyt läpi? Toivon mukaan jälkimmäinen vaihtoehto piti paikkansa. Daiya värähti pahemman kerran tajutessaan, että hänellä ei olisi enää paljon aikaa selvittää avaimen sijaintia. Itachihan kertoi lähtevänsä kaupungille! Hänen pitäisi löytää se ennen sitä. Pitkiin aikoihin ei varmasti tulisi yhtä hyvää tilaisuutta tutkia lipastoa.

Daiya kiirehti askeleitaan käytävillä. Jos avain ei ollut huoneessa, sen täytyisi olla joko Itachin mukana tai jossakin mistä hän ei ollut vielä tajunnut etsiä. Daiya päätti selvittää ensin, olisiko avain Itachilla.

Daiya etsiskeli aikansa miestä, kunnes löysi tämän olohuoneesta lukemasta lehteä... Kisamen seurassa. Hänen suunnitelmansa tuntui vaikeutuneen puolella. Ei sillä, että tehtävä sinänsä olisi vaikea, hän ei vain olisi halunnut tehdä sitä mitä hänellä oli mielessään, Kisamen nähden. Tästä tulisi noloa... ja Kisame varmasti piikittelisi siitä hyvän aikaa. Daiya veti syvään henkeä ja päätti olla välittämättä parhaansa mukaan Kisamesta, tehtävä oli kuitenkin niin tärkeä.

Daiya asteli Itachin luo työntäen lehteä sivummalle, ja kömpi miehen syliin. Hän kiehnäsi miestä vasten hakien hyvää asentoa. Itachi loi häneen ensin hämmentyneen katseen, mutta hymyili sitten suloisesti jatkaen lehden lukuaan.

Daiyan omatunto pisteli vähän. Hän mielellään kiehnäsi miestä vasten, mutta silti hänellä oli päällimmäisenä mielessään avaimen löytäminen. Daiya vilkaisi pikaisesti Kisamea. Hailla oli kasvoillaan juuri se ärsyttävä hymy, jota hän välillä niin inhosi. Daiya käänsi huomionsa jälleen Itachin suuntaan. Hän alkoi liikutella hitaasti ja viettelevästi kättään pitkin Itachin hiuksia ja jatkoi matkaansa tämän kaulalle ja selälle. Seuraavaksi hän toi kätensä miehen etupuolelle ja silitteli tämän rintalihaksia hupparin läpi.

Itachi jähmettyi hetkeksi Daiyan tekosista, mutta rentoutui sitten jälleen. Mies kuitenkin loi kummastuneen katseen häneen ja sen jälkeen haimieheen. Daiya pystyi tuntemaan Kisamen katseen selässään, ja arvasi tämän virnistelevän hyvin leveästi Itachille paraikaa.

Daiya vei kätensä miehen paidan alle ja jatkoi tutkimusmatkaansa. Hän siveli kiinteitä lihaksia hihattoman läpi haltioissaan, mutta yritti keskittyä kuitenkin todelliseen päämääräänsä. Kämmenen selkäpuolella hän tunnusteli vaivihkaa, oliko hupparin sisäpuolella salataskuja. Hän löysi yhden ja innostui, koska tunsi siellä jotakin. Tunnusteltuaan kuitenkin tarkemmin, hän tuli siihen tulokseen, että se ei ollut avain.

Hihattomassa paidassa ei tietenkään voinut olla mitään, joten hän leikitteli vielä hetken miehen vatsalihaksilla, kunnes veti kätensä pois. Pieni puna karkasi Daiyan kasvoille hänen miettiessä seuraavaa siirtoaan. Hän oli aivan liian ilkeä Itachille, sillä hän oli huomannut miehen hengityksen jo vähän tihentyvän.

Daiya kuitenkin vei kätensä miehen reisille, ja siveli niitä taskujen kohdalta ja myös sisäreisien kohdalta. Huomattuaan ettei siellä ollut mitään, hän siirsi kätensä miehen haaruksien kohdalle, ja laittoi kätensä housujen sisälle.

Itachi sävähti pahemman kerran, mutta Daiya jatkoi touhujaan ja hieroi varpaillaan miehen sääriä. Eihän sitä tiennyt, vaikka sielläkin olisi voinut olla salataskuja. Daiya yritti pitää punastuksen kurissa ja hymyili suloisesti Itachille, joka tuijotti häntä aivan pöllämystyneenä, eikä näemmä saanut suutaan auki. Tämä oli niin noloa.. onneksi tuo lehti oli edessä, eipähän Kisame nähnyt ihan kaikkea, mitä hän teki.

Itachi ei voinut ymmärtää, mikä Daiyaan oikein oli mennyt. Hän oli pitänyt naista ujona, ei näin.. päällekäyvänä. Vastahan he olivat viime yönä puuhailleet.. eikö Daiya ollut saanut tarpeekseen? Vai miksi tämä käyttäytyi tällä tavalla?

Itachi tunsi paineen kasvavan alapäässään mustahiuksisen kaunottaren toimista. Voi luoja.. kohta hän kyllä selättäisi Daiyan vaikka sohvalle, jos muu ei auttaisi. Juuri kun hän oli aikeissa kaapata naisen mukaansa ja suunnata makuuhuoneeseen, Daiya lopetti puuhansa ja nousi miehen sylistä hymyillen herttaisesti. Mitään sanomatta, tämä vinkkasi Itachille silmää, ja poistui olohuoneesta.

Daiya oli tikahtua nauruunsa. Miehen ilme oli ollut niin pölähtänyt ja pettynytkin. Daiyan kävi sääliksi Itachia, olihan hän jättänyt miehen epämukavaan tilaan, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa sänkypuuhille. Avain täytyisi löytää.

Daiya ei ollut huomannut ollenkaan päätyneensä eteiseen. Hän oli jo kääntymässä takaisin, kun hän huomasi Akatsuki kaapuja naulakossa. Jonkun niistä täytyi olla Itachin! Daiya tutkiskeli kaapuja hetken, kunnes löysi Itachin nimilapulla varustetun kaavun. Hän penkoi kaavun kaikki taskut, mutta ei vieläkään löytänyt etsimäänsä.

Turhautuneena hän valui lattialle istumaan. Mitä hän nyt tekisi? Hän halusi niin kovasti tietää, mitä Itachi piilotteli laatikossa. Hän räpläsi vieressään olevia kengän pauloja, kunnes sai mahdottomalta tuntuvan ajatuksen. Hän kaappasi Itachin kengät käsiinsä ja ryhtyi tutkimaan niitä. Kummankaan sisäpuolelta ei löytynyt mitään, mutta vasemman jalan kengänpohjasta löytyi pienet viivat, jotka muodostivat pienikokoisen neliön, jos oikein tarkkaan katsoi. Daiya työnsi kyntensä viivan alle ja väänsi. Pieni luukku ponnahti auki ja paljasti sisällään olevan vähän jo ruostuneen avaimen.

Ihmeissään Daiya poimi pienen avaimen käsiinsä ja sulki kengän salaluukun. Itachi oli tosiaan keksinyt epätavallisen piilon. Riemuissaan hän tunki avaimen taskuunsa ja poistui eteisestä. Nyt tarvitsisi enää odottaa Itachin lähtöä.

--------

Parin pitkältä tuntuneen tunnin kuluttua Itachi lopulta teki lähtöä Kisamen kanssa. Miehet olivat jo ovella ja Daiya halasi parhaillaan Itachia.

“Kauanko viivyt?” Daiya kysyi perääntyessään kauemmas miehestä.

“En kauan, korkeintaan tunnin.”

Daiya vilkutti ovelta vielä Itachille, kunnes sulki oven. Hänellä ei olisi kovin kauan aikaa selvittää laatikon sisältöä. Mieshän saattaisi viipyä vain puoli tuntiakin. Daiya oli juuri ohittamassa keittiötä mennäkseen Itachin huoneeseen, mutta Konanin ääni pysäytti hänet.

“Daiya, voisitko mitenkään imuroida yhteiset tilat? Ajattelin tehdä ruokaa, enkä millään kerkeäisi siivota.”

Daiya tunsi pettymyksen aallon sisällään. Jos hänen pitäisi siivota, hän ei ehkä ehtisi avata laatikkoa. Ei hän kuitenkaan kehdannut kieltäytyäkään.

“Toki, missä imuri on?”

“Suihkutiloja vastapäätä olevassa siivouskomerossa.”

Daiya suuntasi kulkunsa siivouskomerolle ja tarttui imuriin. Hän ei ollut koskaan pitänyt siivoamisesta, mutta nyt se tuntui kaksin verroin kurjemmalta. Huokaisten hän polkaisi imurin käyntiin ja ryhtyi siivoamaan käytäviä. Ainut huone, jonka hän imuroi, oli Itachin huone, muihin hänellä ei ollut lupaa. Käytävissä kuitenkin riitti ihan tarpeeksi tekemistä. Lopulta hän kuitenkin sai olohuoneen ja keittiönkin hoidettua ja tyytyväisenä sammutti imurin. Puoli tuntia kallista aikaa oli kulunut hukkaan.

“Voisitko vielä pyyhkiä pölyt olohuoneen kirjahyllystä?” Konan huikkasi lieden äärestä.

Tympääntyneenä Daiya haki pölyhuiskun ja luudun. Ensin hän huiskutteli suurimmat pölyt pois ja lopuksi vielä pyyhki pinnat. Onneksi kirjahyllyssä ei ollut paljon koriste-esineitä. Saatuaan työn päätökseen, Daiya kauhistui. Kello oli jo varttia vaille yksi. Jos Itachin aikataulu piti paikkansa, tämä tulisi jo vartin kuluttua!

Daiya suorastaan ryntäsi Itachin huonetta kohti. Päästyään huoneeseen, hän heittäytyi polvilleen ja kaivoi avaimen farkkujensa taskusta. Jännitys kupli hänen sisällään. Pitkän odotuksen jälkeen hän viimein saisi tietää, mitä mies oikein piilotteli häneltä. Käsi täristen, Daiya työnsi avaimen lukkoon ja väänsi. Lukko aukesi vaimeasti naksahtaen. Innoissaan Daiya avasi laatikon ja silmäili sen sisältöä.

Ensimmäisenä vastaan tuli pieni kasa papereita. Vilkaistuaan niitä pikaisesti, hän ymmärsi niiden olevan työasioita. Niitä hän ei viitsinyt selailla enempää, vaan jätti ne rauhaan. Papereiden alta kuitenkin paljastui valokuvia.

Kuvissa oli Itachi ja Sasuke pieninä, kun nämä leikkivät yhdessä. Yhdessä kuvassa Itachi katseli nukkuvan pikkuveljensä unta. Molemmat olivat niin suloisia. Surullinen hymy valtasi Daiyan kasvot hänen katsellessa seuraava kuvaa. Siinä oli koko perhe yhdessä. Yhteisiä kuvia oli enemmänkin, piknikiltä ja puistosta. Daiyaa suretti se, että veljeksillä ei ollut enää vanhempia.

Surulliset ajatukset pyyhkiytyivät pois, hänen nähdessään kasan kuvia itsestään. Ensimmäisessä hän nukkui Konanin sängyssä, toisessa hän oli suihkussa, seuraavassa syömässä.. kuinka paljon Itachi oikein oli kuvannut häntä?

Suurimman huomion kuitenkin vei seuraavat kuvat. Niissä hän oli 4-vuotias ja sitä vanhempi. Miten oli mahdollista, että hän oli nuorempana samassa kuvassa Itachin kanssa? Siinä ei ollut mitään järkeä! Vaikka hän näki kuvat, hän ei silti muistanut tuollaisia hetkiä. Eikö hänen pitäisi muistaa, jos ne kerta olivat totta?

Viimeinen asia laatikon pohjalla vei hänen huomionsa. Hän nosti käsiinsä hopeisen korun, jossa oli musta Yang- korun puolikas. Miksi se oli laatikossa? Miksei Itachi käyttänyt sitä? Daiya tajusi, että koru oli samankokoinen kuin hänen omansa. Hetkellisestä mielenjohteesta hän koetti sopisivatko ne yhteen. Hänen yllätyksekseen, ne sopivat. Kuuluivatko korut yhteen?

“Daiya, mitä oikein luulet tekeväsi?”

Itachin ääni säikäytti Daiyan pahemman kerran ja hädissään hän nousi ylös. Hän kuitenkin siinä kiireessä liukastui lattialle unohtuneeseen paitaan ja kaatui. Daiya tunsi kipua takaraivossaan, ennen kuin huone pimeni hänen silmissään.


Daiya tunsi mustien verhojen lipuvan syrjään ja olevansa jälleen hereillä. Vaivalloisesti hän aukaisi silmänsä ja kohtasi Itachin huolestuneet kasvot yläpuolellaan.

“Oletko kunnossa?”

“Luulisin”, Daiya vastasi  nousten istumaan sängyltä.

Samassa hän kuitenkin tunsi huimausaallon ja vihlaisun päässään. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, mitä hänen päänsä sisällä tapahtui. Tuntui kuin jokin valtava pato olisi hajonnut ja vesi vyöryisi hurjaa vauhtia mielensopukoista toiseen. Veden tilalla kuitenkin pyörteili kasa muistoja.

Muistoja siitä, kuinka Itachi oli pelastanut hänet nelivuotiaana, kuinka tämä oli antanut hänelle kauniin korun puun alla, kuinka he olivat viettäneet yhdessä aikaansa ja erikoinen ystävyyssuhde oli kehittynyt heidän välilleen. Muistot siitä kuinka auto-onnettomuuden jälkeen Itachi oli ollut hänen vierellään ja poistunut nopeasti, eikä tullut enää koskaan takaisin. Vihdoinkin hänen muistoissaan ollut poika sai kasvot. Voi kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt muistaa, kuka poika oli ollut.

“Daiya, onko.. onko kaikki hyvin?” Itachi kysyi pelokkaasti.

Tytön kasvoilla oli niin merkillinen, tulkitsematon ilme ja tämä piteli päätään. Itachia alkoi jo pelottaa, että jokin oli pahasti pielessä.

“Minä.. minä muistan.”

“Muistat mitä?”

“Sinut. Sinä olit nuorempana ystäväni ja annoit minulle tämän korun”, Daiya sanoi koskettaen omaa valkoista puoliskoaan korusta.

Itachi oli järkyttynyt ja iloinen samaan aikaan. Iloinen siitä, että Daiya viimein muisti, mutta järkyttynyt, koska hän oli luullut että tyttö ei enää koskaan tulisi muistamaan häntä.

“Mutta en ymmärrä.. miksi jätit minut yksin?” Daiya kysyi katsoen Itachia surullisena.

Niin. Itachi oli arvannut että Daiya kysyisi tuota. Toivottavasti tämä ymmärtäisi kuitenkin, miksi hän oli tehnyt niin.

“En olisi halunnut, mutta järkytyin niin pahasti onnettomuudestasi ja siitä että.. et enää muistanut minua. En kestänyt sitä, että et muistanut minua. Olin ainut. Muistit vanhempasi, muttet minua ja se sattui ja pahasti.” Itachi vastasi huokaisten mutta jatkoi vielä.

“Minun oli kuitenkin tarkoitus tulla katsomaan sinua uudestaan, mutta vain muutaman viikon onnettomuutesi jälkeen, vanhempani tapettiin. Minun täytyi huolehtia Sasukesta, ja halusin löytää sen pirulaisen. Joten jätin Sasuken myöhemmin hoitoon ja lähdin etsimään häntä. Ja kun löysin Akatsukin, päätin että haen Sasuken kanssani sinne. Minun oli oikeasti tarkoitus tulla katsomaan sinua, mutta elämäni koki valtavan muutoksen.”

Daiya sulatteli kaikkea kuulemaansa. Häntä edelleen satutti se tieto, että Itachi oli jättänyt hänet, mutta hän kyllä ymmärsi tätä. Luultavasti hänkin olisi tehnyt samoin.

“Miksi sitten kidnappasit minut?” Daiya kysyi nyt äänessään pelkkää uteliaisuutta.

Itachi huokaisi sisäisesti helpottuneena. Daiyan äänensävystä kävi ilmi, että tämä ei ollut vihainen hänelle ja ymmärsi häntä.

“Ensiksi en aikonutkaan. Mutta juuri kun Deidara oli tappamassa sinut, tunnistin sinut tuosta korusta. En voinut antaa hänen tappaa sinua ja ainut keino oli kidnapata sinut.”

Vai niin se oli. Kaikki alkoi näyttää paljon selkeämmältä Daiyan silmissä. Nyt hän vihdoinkin ymmärsi kaiken.

“Oli kuitenkin aika ruma temppu tonkia toisten laatikostoja. Missä välissä muka edes keksit avaimeni piilopaikan ja otit sen?” Itachi kysyi piikitellen, kasvoillaan kiusoitteleva hymy.

Daiya lehahti punaiseksi nolostuksesta. Hän oli kuitenkin iloinen, että Itachi ei ollut hänelle vihainen hänen tekosistaan.

“Halusin tietää mitä piilottelit siellä ja ajattelin ettet kertoisi, jos kysyisin. Ja löysin avaimen sen jälkeen, kun.. kiusasin sinua olohuoneessa…”

“Etsit siis silloinkin avainta, ihmettelinkin mikä sinuun oikein oli mennyt”, Itachi sanoi kaapaten varovasti Daiyan syliinsä.

“Ja olet oikeassa, en olisi kertonut sinulle, mitä laatikossa oli, koska se ei olisi auttanut sinua muistamaan, vain sekoittamaan pääsi pahemman kerran. Ilmeisesti löit juuri oikean kohdan päästäsi, ja se vapautti muistosi.”

Daiya hymyili miehelle ja hautautui paremmin Itachin syliin. Hän nautti miehen läheisyydestä.

“Miten pääsi voi?”

“Ihan hyvin, ei siihen enää saatu.”

“Hyvä”, Itachi vastasi kasvoillaan pahaenteinen virnistys.

“Mi-mitä sinä nyt?”

“Kostan sinulle sen aamuisen kiusoittelusi!” Itachi huudahti selättäen Daiyan pehmeälle sängylle.

“Itachi! Älä, ei saa! Itachi!” Daiya vinkui nauraen. Lopulta hän kuitenkin alistui kohtaloonsa, olihan hän sen ansainnut.

-------------------------

Toivottaavsti piditte tästä, eikä ollut tylsä osa ^^ Ihan vain näin tiedotuksena, tähän ficciin tulee enää vain muutama osa! Kommentit olisivat kivoja :D