Suin näkökulmasta


Kaksi nopeaa harppausta taaksepäin ja sitten kolme vasemmalle. Kuulen oman hengitykseni liiankin selvästi ja se saa minut vihaiseksi. Miten muka hengästyin näin pahasti alle 30 minuutin ottelussa tuota rumaa hämähäkkiä vastaan?

Loin mulkoilevia silmäyksiä kahdeksanjalkaiseen otukseen, joka piti minut koko ajan varpaillani. Minusta tuntui, kuin olisin kävellyt ohuen ohuella nuoralla, sillä tasapainoni piti olla koko ajan kohdallaan ja reagointikykyni äärettömän nopeana.
Jos joku edes kehtaisi sanoa, että isot tarantellat olisi helppo voittaa ja että ne olisivat kömpelöitä… no, suoraan sanottuna repisin tältä ihmiseltä korvat päästä ja ehkä vielä jotain muutakin.
”Ei kai vaan ikä ala painaa, kerta olet noin hidas?” kuulin treenarini sanovan vakavalla äänellään ja sähähdin vastaukseksi. Tiesin, että hän yritti vain saada minut menettämään malttini ja häviämään ottelun katkerasti.

”Pidä vain huoli omista asioistasi, karvajalka”, murahdin vaivalloisesti raskaan hengitykseni takaa ja loikkasin muutaman metrin verran taaksepäin ja tartuin kädelläni kunainiin, joka tuntui miellyttävän viileältä lämmennyttä kämmentäni vasten.
”Tiedän mitä aiot”, kuulin taas tyyneen lausahduksen vastustajaltani ja mutristin vaaleita huuliani tuimana.
”Ajatella, sinulla on kahdeksan silmää ja oikeasti näet vain muutaman metrin eteesi. Minä olen kauempana ja aistit silti, mitä aion?” tuhisin ja siristin silmiäni pohtien kuumeisesti miten iskisin vastustajaani huomaamattomasti. Hänen keskittymisen pitäisi herpaantua, vaikka vain hetkeksi.

”Minä en sentään puhele turhia”.
Puristin kunaita vahvasti nyrkkini syleilyyn. Pinnani yleisesti pystyi venymään äärettömyyksiin, mutta nyt ainakin se oli siinä ja siinä, ettenkö olisi räjähtänyt totaalisesti. Mutta en voinut antaa tunteiden viedä minua liian paljon. Siitä seuraisi jotain, minkä takia häviämismahdollisuuteni olisi vielä suurempi, mitä nyt.
”En edes ymmärrä, miten pärjäisit ilman minua missään, kerta tunnut menettäväsi malttisi jokaisesta pienestä asiasta”.

Purin hampaani yhteen.
Hengitin syvään, etten menettäisi kontrollia itsestäni.
Mutta tuo oli yksinkertaisesti aivan liikaa.
En halunnut kenenkään saavan minusta avutonta kuvaa, koska minä en todellisuudessa tarvinnut holhoojaa.

”Rakastan sinua”, sanoin hiljaa ja silloin se tapahtui.
Rayu seisahtui ja voisin lyödä vaikka vetoa, että hän tuijotti täydellisen hämmentyneenä minua jokaisella kahdeksalla silmällään, vaikka kyseisen persoonan kaukonäkö oli äärettömän huono.
Tämä oli edelleen ottelu ja minä käytin sen hyväkseni.
Nopeassa sekunnissa tähtäsin aseeni yhteen tarantellan jaloista ja heitin kunainin lievällä voimalla.
Se osui tasan oikeaan kohtaan ja voiton hymy levisi huulilleni.

Harhautus oli ollut lievästi sanottuna… täydellinen.


Metsä oli viehättävän näköinen aina iltaisin. Viimeiset pehmeät auringonsäteen seikkailivat puiden lehvistöjen takaa yrittäen saavuttaa ruohikkoisen maan pinnan. Sieltä täältä kuului hentoa linnun laulua, tuulen aiheuttamaa lehtien kahinaa ja ennen kaikkea Rayun askeleiden ääniä, joita kuuluikin aina kahdeksan yhdellä juoksuaskeleella. Yleensä hämähäkki liikkui niin ääneti, mutta tällä kertaa hän kaiketi halusi varmistaa, että kolmas osapuoli pysyi meidän mukanamme. Minä en nimittäin liikoja odotellut, kuin vasta silloin kun olisi aivan pakko.

Minua lievästi sanottuna harmitti, että Taemi ja Ayumi olivat lähteneet takaisin Konohaan viemään loukkaantunutta miestä hoitoon, eivätkä olleet vielä saavuttaneet meitä muita. En pitänyt oikein perässä roikkuvasta punahiuksisesta miehestä ja hänkään tuskin piti minusta tai Rayusta.
Murahdin hiljaa ja nopeutin vielä tahtiani. Rowairayu kyllä pysyisi perässäni ihan milloin vain, Ekiguchi-san sai puolestani jäädä niin paljon jälkeen kuin vaan halusi. Enkä todellakaan aikonut hidastaa vauhtiani, vaikka mies oli niin kehottanut tekemään.

”Hidastetaan vähän vauhtia. Emme ehtineet kovinkaan pitkälle ja Taemi saattaa ehtiä vielä mukaamme.”

Askeleeni vain nopenivat koko ajan ja sain jo hyvinkin taidokkaasti väistellä eteen tulevia oksia, jotta ne eivät raapisi kasvojani naarmuille tai ainakaan toista puolta kasvoistani, joka oli miellyttävän ehjänä verrattuna toiseen puoliskoon.
Kului taas lievä hetki, kunnes aistin Rayun lähestyvän minua. Rutistin hiukan toista kulmaani ja katsoin oikealla päin hidastaen vauhtiani, olettaen, että kahdeksanjalkaisella olisi jotain sanottavaa.
Ei mennyt kauankaan, kun suuri musta tarantella ilmestyi lukuisten puiden takaa lähettyvilleni. Katsoin häntä kysyvänä ja jännitin lihakseni ottaen vaihteeksi muutamaa metriä pidemmän loikan kutsuvan paksulle oksalle, minkä jälkeen hidastin vauhtiani hiukan.
”Sui, Ekiguchi-san on jo aika paljon jäljessä ja luulen, että hän on jopa pysähtynyt lepäämään”, kuulin kumppanini sanovan matalalla ja rauhallisella äänellä.
Kohotin kulmiani kysyvänä ja ulkopuolinen olisi varmasti voinut päätellä katseestani, että pidin suurta kahdeksanjalkaista aivan idioottina.

Kun Rayu ei saanut mitään reagointia minulta, hän murahti hiljaa ja jatkoi, ”Olisi fiksua mennä hänen luokseen ja levähtää itsekin. Olet tuulettanut menemään kuin pöljä täällä tiheikössä”.
Joskus tuo otus osasi sanoa hyvinkin ärsyttäviä kuvauksia.
”Pitäkööt huolen itsestään. Minua ei kiinnosta”, ärähdin ja nopeutin taas tahtiani pitäen olotilani mahdollisemman neutraalina.
En tietenkään uskonut, että Rayu olisi jättänyt asian tähän, mutta ainahan saatoin toivoa.

Tarantella otti isompia harppauksia ja jos en olisi tottunut näkemääni, olisin ihmetellyt miten noin iso otus pystyi liikkumaan noin sujuvasti tällaisessa tiheikössä.
”Sui, älä väheksy tiimiäsi”, kuulin tutuksi tulleita komentoja hämähäkiltäni ja tyydyin vain murahtamaan väheksyen vastaukseksi.
”Älä ole naurettava”, lisää komentelua, tällä kertaa vahvemmalla äänensävyllä.
En reagoinut.
”Nyt sinä pysähdyt!”
Kappas, alkoiko Rayu menettää hermojaan?
”Jos sanat eivät tehoa, niin teot ainakin”, kuulin ja uteliaana käänsin kasvojani hiukan kumppaniani kohti, mutta en ehtinyt nähdä häntä edes kunnolla, kun jo tunsin lämpimän, karvaisen ja ennen kaikkea painavan kehon omaani vasten ja siitä alkoi pitkä matka kohti maan kamaraa.


”Onnea, ensimmäinen voittosi vähään aikaan”, suuri hämähäkki sanoi kylmällä ja loukkaantuneella äänensävyllä.
Nielaisin kevyesti. Kaduin jo omaa harhautustani, mutta hän itse oli kerjännyt sitä!
… ei, en olisi saanut alentua niin typerään tekoon.
Pysyttelin aivan hiljaa ja silitin hennosti Rowairayun karvaista jalkaa, joka vuoti vielä hiukan violetinsävyistä verta. Omatuntoni kolkutti liioitellun paljon ja se sai minut hiukan hermostuneeksi.
Kuitenkin minua jäi häiritsemään äsken kuulemani piikittely.
”Älä..” mumisin hiljaa ja lopetin kumppanini jalan silittelyn. Sen sijaan keskityin irrottamaan toista käsisidettä oikeasta kädestäni, jonka iho oli toistaiseksi vielä ehjä ja sileä.
”Minähän vain onnittelen voittajaa”, Rayu taas piikitteli, jota hän harrasti yleensä tosi harvoin. Yleensä, kun tein jotain väärin, otus tyytyi vain piinalliseen mykkäkouluun. Se vasta helvettiä olikin.
Huokaisin vaisusti ja aloin sitoa valkoista sideharsoa ystäväni jalkaan ja se juuri ja juuri riitti viiteen kierrokseen.
”En minä tarkoittanut”, mumisin alistuneena ja siirsin katseeni ensimmäisen kerran ystävääni typerän valerakkaudentunnustus -tapahtuman jälkeen.
Tuuli ujelsi vain kevyesti niityllä, jonka pitkä ruohikko oli kynitty säälittävän lyhyeksi ja kukatkin kaikki oli revitty jo ajat sitten pois.
Rayu ei enää sanonut mitään, ei edes katsonut minuun ja aloin jo pelätä pahinta.
’Uskallatkin aloittaa mykkäkoulun’, ajattelin hieman kitkerästi ja sätin sitten ajatuksiani. Itsehän minä olin hänet tähän tilaan ajanut, joten oli kai minun tehtäväni saada hänet myös pois siitä tilasta.
”Anna anteeksi”, kuiskasin ja nojauduin arasti suurta tarantellaa kohti. Hän ei huolinut minun läheisyyttäni, vaan vetäytyi kauemmaksi.

Purin huultani ja katsoin Rayua katuen. Säkäkorkeudeltaan noin 2,5 metriä oleva otus kääntyi sulavin liikkein poispäin minusta.
’Sano ihan mitä vain, kunhan et ala äänettömäksi’, ajattelin ja laskin katseeni säälittävälle nurmikolle.
Silloin hiljaisuus rikkoutui matalaan ja hiukan särkyneeseen äänensävyyn.
”En ikinä voisi satuttaa sinua”, Rayu kuiskasi ja minusta tuntui kuin aikakin olisi pysähtynyt kuullakseen hänen puheensa.
”Ja ymmärrän sen, jos et pidä minusta ja haluat ajaa minut pois luotasi aiheuttamalla minulle kipua.”
Seison aivan hiljaa ja katsoin hämilläni ystävääni takaapäin.
”Mutta siitä huolimatta, kuinka paljon sinä ikinä loukkaatkaan minua, niin en lakkaa seisomasta vierelläsi”.

En kyennyt liikkumaan, sillä sanasi painautuivat liian tiiviisti mielensopukoihini. En pysäyttänyt sinua, kun lähdit astelemaan kohti Ekura-muorin asuntoa.
Näin jälkeenpäin toivon, että et olisi sanonut mitään.



Istahdin Renin viereen happamalla naamalla. Minua suoraan sanottuna potutti, sillä Rayu oli kaatanut minut maahan ja pitänyt minulle pitkän puhuttelun tiimin tärkeydestä. Tai no, suoraan sanottuna hän ei ollut tiputtanut minua maahan. Juuri ennen kuin pelkäsin selkäni iskeytyvän ruohikolle, tunsin kuinka kaksi jalkaa ottivat minusta kiinni ja laskivat minut hellästi nurmelle.
Rayu tuli hetken päästä paikanpäälle ja minä en edes katsonut häneen, enkä puhunut punahiuksisille nais—siis miehelle, vaikka pompottelija-hämähäkki oli minua käskenyt tekemään niin.

Kaikkea ei voinut saada.



Hetken päästä tunsin taas jo vauhdinhurmaa kasvoillani, kun loikin pitkin oksia hiljaisemmalla tempolla mitä viime kerralla. Olisi kai parasta, jos Ren pysyisi perässäni ja hyvällä tuurilla Taemi saisi meidät myös kiinni.
Mutta minusta tuntui, että kyseinen ninja ei aikonut enää saavuttaa meitä tällä matkalla. Oli nimittäin jo hiljainen yö ja metsässä oli aavemaisen pimeää.

En ehtinyt juosta varmaan kauankaan, kun korvani saavuttivat mielipuolista naurua kuultavakseni. Kurtistin ehjää kulmaani ja seisahduin nopeasti kääntyen katsomaan tulosuuntaani. En aistinut Renin enää juoksevan, joten… oliko se mahdollista, että se idiootti oli jäänyt puolitiehen vain nauramaan kuin hullu psykopaatti?
”Auta armias, kun pääsen hänen luokse”, sähisin ja ulkopuolisin silmin saatoin näyttää hyvinkin ärtyneeltä, mutta sisältäpäin olin varsin tyyni. En saanut antaa tunteille liikaa valtaa itsessäni. ANBUjen oli pakko pysyä tyynenä kaikissa tilanteissa.

Lähdin hyppimään oksia pitkin tulosuuntaan ja huomasin Rayun saapuvan viereeni parinkymmenen metrin jälkeen. Emme vaihtaneet sanakaan, vaan pyrimme mahdollisemman nopeasti saavuttamaan Ekiguchin läsnäolopaikan.

Seisahduin yhdelle paksulle oksalle, tuijottaen alas. Rayu seisoi muutaman puun verran sivummalla ja me kumpikin katsoimme Reniä, joka nauroi kippurassa maassa pyörien.
”Mikä tuota miestä vaivaa?” mumisin ja huokaisin syvään, kunnes loikkasin alas aiheuttaen lievän tömähdyksen.
Ren ei reagoinut tulooni mitenkään, vaan jatkoi mielipuolista nauruaan. Oliko hän jossakin vaiheessa ehtinyt imaista sieniä mahaansa ja näki nyt pieniä vihreitä miehiä?
Rayu laskeutui myös maahan samalla kun astelin punahiuksista tiimiläistäni kohti puristellen kättä nyrkkiini. Tartuin miehen paidan kauluksesta ja vetäisin tämän ylös polvilleen.
”Oletko sinä aivan sekaisin? Houkuttelet vihollisia tuolla mielipuolisella nauruäänelläsi, joten ole vaiti!” ärähdin ja ravistelin Ekiguchia rajusti yrittäen saada tämän tolkkuihinsa.
Nauru tosin vain yltyi, mutta samalla näin miehen silmistä lievän pelon ja ahdistuneisuuden.
Mitä peliä tämä oli?

”Hän pikemminkin pelottelee kaikki vihollisninjat kauas pois tuolla nauruäänellä”, kuulin Rayun vitsailevan kevyesti ja minä mulkoilin minkä kerkesin nauravaa ninjaa edessäni.
”Johtuuko tämä jostakin genjutsusta?” kysyin ja katsahdin suurta tarantellaa, jonka kykenin hädin tuskin enää erottamaan metsän syvästä pimeydestä.
Hämähäkki pysyi vaiti, joten ymmärsin sen myöntäväksi vastaukseksi.
Kavala nauru vaan yltyi ja minua jo lievästi sanoen alkoi karmia.
”Tämä saa luvan loppua nyt”, sähisin ja kohotin käteni ylös antaen sen lopulta iskeytyä voimalla takaisin alas, tarkemmin sanottuna Renin poskelle.

Kuului kova läpsähdys ja sitä seurasi syvä hiljaisuus. Punahiuksisen miehen kasvot olivat kääntyneet taidokkaasti oikealle päin ja huomasin kuinka hänen vasen poski alkoi helottaa punaisena.
Tuijotin ninjaa kysyvänä ja odotin jo naurukohtauksen menneen ohi.

Hiljaisuus oli niin piinallista ja aika ei tuntunut liikkuvan mihinkään. Rayukaan ei liikkunut yhtään ja minä hädin tuskin kehtasin edes hengittää.
Sitten se tapahtui.
Renin huulille nousi karmiva hymy ja mies räjähti kahta kauheampaan mielipuoliseen nauruun.

Päästin chuunin-tasoisesta ninjasta irti ja astahdin taaksepäin hämilläni. En saanut sanaa suustani, mutta tiesin, että minun oli pakko saatava mies tolkkuihinsa ennen kuin joku epätoivottu henkilö löytäisi meidät.

”Sui, varo!” kuulin Rayun äänen ja käännyin katsomaan suurta hämähäkkiä, ymmärtäen, että mikä ikinä minua vaanikaan, refleksini eivät tulisi toimimaan niin nopeasti, että ehtisisin väistää.


”Kuulin, että sait kirjeen Hokagelta”, Rayu sanoi minulle yllättäen, kun tein viimeisiä punnerruksia hiekkaisella treenikentällä.
Kohotin katseeni suureen hämähäkkiin ja tuijotin tätä mahdollisemman neutraalisti. En ollut kahteen päivään kuullut tarantellan sanovan sanakaan ja nyt yhtäkkiä se taas puhui.
Ihme oli tapahtunut.
”Oikein olet kuullut”, sanoin punnerruksieni välistä ja ähkäisin, kun sain tehtyä viimeisen punnerrusliikkeen. Rojahdin tunteella hiekan päälle ja huokaisin hiljaa. Pienenpienet kivet tarttuivat hikiseen ihooni ja palovammojani alkoi kirvellä hiljalleen. Olin kuitenkin jo tottunut kipuun, joten en jaksanut nousta ja juosta mitä nopeimmin läheiselle purolle pesemään itseäni.
Vesikin nimittäin sai vanhat haavani kirvelemään aina silloin tällöin.
”Miksi et ole sanonut minulle mitään?” Rayu kysyi hiljaa ja mitä luultavimmin tuijotti minua paheksuvasti, kun makasin kentällä niin vilpittömänä.
”Koska pidit mykkäkoulua ja ajattelin, että et haluaisi lähteä mukaan”, tokaisin ja nojasin oikean poskeni kämmeneeni tuijottaen suurta kahdeksanjalkaista kysyvänä.
Rayu pysytteli pitkän ajan vaiti ja ehdin jo epäillä mykkäkoulun jatkuvan. Sen sijaan otus painoikin toisen etujaloistaan selkääni vasten ja kyyristyi alaspäin tullen lähemmäksi minua.
Tuijotin hämähäkkiä tuimasti ja yritin nousta, mutta painava jalka lämäytti minut kuin kärpäsen takaisin kenttää vasten saaden minut ähkäisemään.

”Mitä nyt?” kysyin hiukan temperamenttisesti ja mulkoilin minua suurempaa ilmestystä tuimana.
”Oletko sinä aivan idiootti vai muutenko vain unohdit mitä minä viimeksi sinulle sanoin?” kuulin Rayun sanovan hiukan vihaisella äänensävyllä, joten jätin mulkoilin sikseen ja tyydyin katsomaan mustaa tarantellaa ihmeissäni.
”Minähän sanoin, että teit minulle sitten mitä tahansa, seison silti vierelläsi. Se tarkoittaa siis myös sitä, että seuraan sinua kaikkialle, aina”, kuulin matalan äänen sanovan ja nielaisin kankeasti. Muistin minä toki, mitä hän oli sanonut minulle, mutta..
”Olet pitänyt taas sellaista mykkäkoulua, että ajatt—” aloitin vastalauseen, joka kuitenkin keskeytyi Rayun painostavaan äänensävyyn.
”Seuraan sinua aina, ihan sama kuinka monta kertaa valehtelet minulle tai lyöt minua”, kahdeksanjalkainen sanoi.

Olin pitkän ajan hiljaa ja aloin taas aukaisemaan suutani vastalauseeseen, sillä minähän en ikinä valehdellut hänelle saati sitten lyönyt, mutta kuten yleensäkin, Rayu keskeytti minut sanomalla, ”Aina.”
Laskin katseeni hiekkaiselle maalle ja purin huultani. Ei ollut tapaistani käyttäytyä kuin mikäkin pahainen pikkutyttö, mutta ystäväni jotenkin onnistui samaan minusta aina jotain uutta irti.
”Kahden tunnin päästä siis Hokagen luona”, sanoin hiljaa nostamatta katsettani, sillä en halunnut näyttää isolla tarantellalle hymyileväni.
Jos Rayu olisi ollut ihminen, olisi hän mitä luultavimmin nyökännyt. Nyt hän vain tyytyi nostamaan jalkansa pois selältäni ja kääntyi poispäin astellen edeltä kohti puroa.

Katsoin suuren hämähäkin perään tyytyväisenä.
Häntä parempaa kumppania en voisi ikinä löytää.



”Voi hitto sitä idioottia..” ärisin hiljaa samalla kun sidoin Rayun jalassa olevaa syvää haavaa. Tunsin miten suuri tarantella liikahteli arkoen kovien otteitteni alla, mutta jatkoin vimmattua siteen sitomista välittämättä moisesta.
”Mitä luulet, oliko se ninja sumukylästä?” musta hämähäkki kysyi, kun tein solmua sitomisoperaation päätteeksi.
Nyökkäsin hampaita yhteen purren ja tarkistin vielä, että kumppanini jalka oli muuten hyvässä kunnossa.

Käännyin ympäri ja laskin käteni lanteilleni katsellen ympärilleni arvioiden. Kuinka olinkaan ollut niin huomaamaton, etten ollut aistinut vierasta ninjaa lähellämme? Huokaisin hiljaa ja polkaisin maata vihoissani, vaikka olinkin suhteellisen tyyni, tilanteesta huolimatta.
”Ei auta muu kuin mennä perään”, sanoin ja nostin maasta miekkani, jonka olin siihen nakannut vihollisten kadottua näkymättömiin.
”Meidän olisi pitänyt lähteä perään jo ajat sitten”, kahdeksanjalkainen sätti minua ja suoristeli jalkojaan valmiina jahtiin.
”Mitäs olit niin tyhmä, että hyppäsit kunain eteen suojellakseni vaan minua”, tokaisin välipitämättömästi, vaikka sisälläni tunteeni mylläsivät aika lailla. Olin kaikkea muuta kuin epäkiitollinen Rayun uhrautumisesta.
Musta tarantella ei sanonut mitään vaan tyytyi seisomaan paikallansa. Se selvästi odotti, että minä lähtisin liikkeelle ensin.

Asetin miekkani selässäni olevaan huotraan ja laskin katseeni maahan.
”Olisiko fiksua kutsua Sumai? Hänhän varmaan pystyisi jäljittämään heidät nopeiten..” pohdin itsekseni äänen ja hetken päästä puraisin vasemman käden peukalooni haavan ja suoritin nopeasti tutuksi tulleen käsimerkkilitanian ja iskin kärsineen kämmeneni maahan.
Meni vain hetki, kun eteeni kohosi alle puolen metrin korkuinen punertava kahdeksanjalkainen.
Hämähäkki suoristeli samalla lailla jalkojaan, kuten Rayukin oli tehnyt äsken, minkä jälkeen se kohotti katseensa minuun. Värisin hiukan tuon otuksen katseen alla, mutta inhosta huolimatta sain koottua itseni puhekykyiseksi.
”Tilanne on tämä: Ystävämme Ekiguchi-san on kidnapattu mahdollisesti sumuninjojen toimesta ja he ovat ehtineet mennä jo niin kauas, että meillä ei enää ole mahdollisuuksia jäljittää heitä, joten olisiko mahdollista, että auttaisit meitä?” kysyin ja katsoin pientä otusta odottaen. Se hetken ajan tuntui miettivän, suostuisiko vai ei, sillä minä en ollut suuressa suosiossa hämähäkkien keskuudessa, minkä takia minun piti aina kysyä niiden avunantoa varsin suostuttelevasti. Iso plussa oli kuitenkin se, että muut hämähäkit olivat alkaneet kunnioittaa Rowairayua entistä enemmän, joten Sumain myöntyminen oli melkeinpä ennalta arvattavaa.
Pieni hämähäkki kumarsi hennosti, mikä merkitsi kaivattua apua.

Huokaisin helpotuksesta ja hymähdin Rayulle huojentuneena, sillä nyt meidän ei tarvinnut epätoivoisesti alkaa metsästää tuntemattomia sumuninjoja. Kumarruin ja ojensin Sumaille pienen kankaanpalan, jonka olin vihoissani repinyt irti yhden ninjan paidasta, kun tämä oli jo kaapannut mielipuolisesti nauravan Renin syliinsä. Sen jälkeen hän varmasti oli tehnyt punahiuksiselle miehelle jotain, sillä tämä hiljeni oitis naurustaan.
Sumai hamusi kangasta jaloillaan ja hyvin pian se loikkasi sulavasti lähimmän puun alimmalle oksalle ja minä ja Rayu seurasimme.


Tuuli ujelsi ikävänä korvissani, kun hypin pitkin puun oksia, Rayu lähelläni ja Sumai edessäni. Olin hyvin vakavana, sillä pelkäsin pahinta Renin kannalta. Olisikin melko mahtavaa ilmoittaa Hokagelle, että yksi tiimiläisistä siepattiin sillä aikaan, kun tämä nauroi kusi sukassa ja minä roikuin sieppaajan paidassa kiinni.
”Me saamme Ekiguchi-sanin kyllä takaisin, ehjänä”, suuri kahdeksanjalkainen sanoi ja nopeutti vauhtiaan pysytellen lähempänä minua.
Tuijotin eteeni ääneti, sillä en uskaltanut sanoa samaa. Onneksi edes toinen meistä kehtasi uskoa parempaan.
”Sumukylän ninjat ovat tunnettuja raakuudestaan”, sanoin ja jännitin lihakseni loikaten hieman pidemmän oksavälin kompuroimatta lainkaan.
Kiitos Rayun liikkumiseni sujui ongelmitta. Tosin hänen jalkaansa taisi sattua hyvinkin paljon.
”Olisit saanut pysäytettyä sen ninjan, jos et olisi tullut minun ja sen toisen miehen väliin. Sinun ei tarvitse vahtia selustaani”, kuulin kumppanini sanovan ja katsahdin tähän sivusilmälläni ja nopeutin tahtiani liikkuen samalla mahdollisemman ääneti.
”Sinä olisit voinut kukistaa ne kaikki, jos et olisi tullut minun ja kunainin väliin”, tuhahdin ja kostutin kielelläni ylähuultani maistaen kevyen hien maun.
Hiljaisuus vallitsi hetken välillämme ja minusta alkoi tuntua jälleen pahalta. Oikeastihan minä olin vain otettu, kun minulla oli noin aulis suojelija ja ystävä.
”Kiitos..” mumisin hiljaa ja tunsin kuinka poskiani alkoi kuumottaa hiukan.
Rayu ei reagoinut mitenkään muuten kuin loikkaamalla ohitseni, ottaen sukulaissieluunsa lyhyempää välimatkaa.

Huokaisin hiljaa ja nopeutin tempoani tarantellani perässä, sillä jäljittäjämme osasi liikkua pirullisen kovaa.
Toivoin todella, että Ren oli kunnossa, vaikka en yleensä osannut olla huolissani muusta tiimistäni, siis muista kuin Rayusta.
Nyt kuitenkin tämä kyseinen punahiuksinen ja mielipuolisesti naurava ninja vaikutti erityisen tärkeältä löytää.
’Auta armias, jos annat itsellesi tapahtua jotain typerää’, ajattelin ja painoin kämmeneni nyrkkeihin.

Pitikö kaikki aina kokea vaikeimman kautta?

-----

Edellinen osa, made by Shizuko; Renin näkökulmasta.

Seuraavaksi on kai sitten KittyCatHat, onnea.