Rei.
Rei.
Rei.

Monotoninen, vaativa ääni hakkasi mieltäni. Hetkeen en ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Olin ajatusten ja muistin tuolla puolen, paikassa minne muistoni eivät yltäneet. Kuitenkin tuo ääni jatkoi terävänä kaikuna ja pakotti tajuntani sirpaleet yhteen. Aloin kuunnella äänen sointua, sen painoja ja tajusin sen kuulostavan tutulta. Tämä oli jotain mitä minun piti muistaa.
Ääni alkoi kuiskia hitaammin, soinnukkaammin. Tuskallisen hitaasti se keräsi kokoon minuuteni rippeitä ja tajuntani alkoi muodostua.
Rei, se on minun nimeni. He kutsuivat minua Reiksi. Palavana kipuna persoonani tyrkättiin minulle takaisin. Kaikki se taito ja tieto mitä osasin, kaikki ne tunteet ja aistit olivat repiä minut kappaleiksi. Kuitenkin tuo hento ääni piti minut kasassa ja minä seurasin sitä ulos pimeydestä.


Minä heräsin kovalta maalta, maalta joka oli palanut karrelle. Olin varma että ruumiini oli palasina. Katsoin hitaasti oikealle ja vasemmalle ja yllätyin että raajani olivatkin tallella. Taivas oli tumman harmaa raskaista pilvistä, ja hento lumi sade leijui alas taivaalta. Havaitsin että pilvien keskellä, yläpuolellani oli täydellinen ympyrä. Tyhjä aukko josta valkea taivas paistoi läpi karuna ja kylmänä. Nousin istumaan. Ympärilläni maahan oli palanut täydellinen ympyrä, joka savusi vielä kylmässä ilmassa. Hajanainen tieto tulvi mieleeni.

”Minun ei pitäisi olla täällä. Tämä paikka on väärä.” Kuulin sanovani hiljaa ääneen. Kenties pelkäsin unohtavani päätelmäni jos en sanoisi sitä ääneen. En kyennyt ymmärtämään sitä itsekkään, siltä paikka tuntui vieraalta, tunsin joka solullani että jotain oli pahasti vialla. Nousin hitaasti ylös ja kävelin ympyrän reunalle. Kosketin outoja kuvioita ja katselin niitä. Muistot tulvivat mieleeni hiljalleen.

Kuuluin manaajien heimoon. Tuon heimon uskottiin olevan yhtä vanha kuin ajan itsensä, yhtä vanha kuin manattujen henkien ja eriulottuvuuksien missä eri kansat asuivat. Maailmassa oli yhdeksän tasoa mitä kansoittivat eri rodut. Suurin osa näistä roduista oli demoneita, mitkä asuivat alatasoilla. Manaajien heimo ei kuitenkaan asunut täysin koskaan missään ulottuvuudessa, ei missään tasossa. Hymy nousi huulilleni. Olimme ikuisia vaeltajia, etsijöitä. Veremme tarkoitus oli löytää mahdollisimman paljon eri henkiä ja erimaailmoja missä vierailla. Manaajien kylä sijaitsi kätketyssä ulottuvuudessa yhdeksännen ja kahdeksannen tason välillä. Se oli pysynyt aina salassa, tähän päivään asti.


Ulottuvuuksien väliset vierailut tuli tehdä tarkkojen sääntöjen mukaan. Ehdottomin sääntö oli se että ylimmät tasot olivat kiellettyjä kaikilta, eikä muissa ulottuvuuksissa saanut viettää liikaa aikaa. Tiedettiin että ensimmäisellä asui kansaa joilla oli korkeaa tietämystä ja taitoa. Heitä kutsuttiin shinobeiksi, ninjoiksi kuten he itse sanoivat. Manaajien heimo oli pieni ja tarkoin varjeltu. Ninjat pitivät ”summoning” kykyjä suuressa arvossa, ja jos he saisivat tietää manaaja heimon kyvyistä ja tiedoista kylä tuhoutuisi.  Manaajien heimo oli äärettömän vahva henkisiltä kyvyiltään. He pystyivät kutsumaan monia henkiä avukseen ja mikään illuusio tekniikka ei heihin tehonnut. Vastapainona he olivat tavattoman heikkoja fyysiseltä kestävyydeltään. Tämä ylemmän tason kansa, shinobit, olivat vanhan tiedon mukaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan erittäin kehittyneitä. Manaajien vanhimmat uskoivat, ettei heimo selviytyisi shinobeja vastaan. Sen vuoksi vierailu ylimmällä tasolla oli ehdottomasti kiellettyä, kuten myös vierailu toisella tai kolmannella tasolla missä ninjojen niin kutsutut ”summoner henget asuivat.
Rypistin kulmiani. Lähdin kävelemään vaivalloisesti pois ympyrän lähettyviltä suojaan läheisten kivien luokse. Aistini kertoivat minulle ettei aukea ollut turvallinen paikka. Tutkin ruumistani ja huomasin valkeat siteet roikkumassa käsistäni.  Käsivarteni olivat erilaisten tatuointien peitossa, jotka hohtivat hennosti valkoista valoa. Muistin äkisti että ne olivat siteet joilla heimon merkit tuli peittää aina eri ulottuvuuksissa vieraillessa. Aloin sitoa nopeasti siteitä käsieni ympärilleni.  Lisää muistoja tulvi mieleeni hitaasti. Tunsin oloni epätodelliseksi, kuin olisin unessa. Epäilin että olin polttanut itseni ja lyönyt pääni. Mutta miksi?


Istuin kylmällä maalla ja katselin kuinka lumi hiutaleet putoilivat hiuksilleni. Minulla oli pitkät hiukset. Huomasin hämmentyneenä niiden olevan tumman vihreän sävyiset. Ilmeisesti tämä kuului heimon ulkonäköön. Ymmärsin entistä paremmin vaaran mikä ulottuvuus loikinnassa piili, ulkonäkömme oli liian huomiota herättävä. Mutta en silti kyennyt muistamaan miksi olin päätynyt tänne luojan hylkäämään maahan. Pahinta oli etten tiennyt millä tasolla olin, saati kuinka kauan olin ollut samassa ulottuvuudessa. Tiesin kuka olin mutta lähimuistini oli vaurioitunut. Löin turhautuneena nyrkkini kiveen.
Tunsin vahvasti että jotain puuttui. Jotain todella olennaista,  vielä tärkeämpää kuin muistoni. Aivan kuin oikea käteni tai silmäni olisi sokaistu. Pelkkä ajattelu tuntui piinaavalta. Silloin tunsin oudon nykäyksen mielessäni. Hätkähdin ja katsoin ympärilleni. Tuuli ulvoi hiljaa. En tuntenut kenenkään läsnäoloa. Henkäisin ja suljin silmäni. Yritin tavoittaa outoa kaikua mielessäni. Tunsin siellä jotain, en tiennyt mitä, mutta kurkotin sitä kohti varovasti. Kuin lapsi hapuilin pimeässä ja äkisti löysin sen. Toisen mielen joka jakoi ajatukseni. ” Miten kykenit unohtamaan minut!? En pystynyt tavoittamaan sinua!” Lämmin tunnistamisen tulvahdus täytti mieleni ja hymyilin huomaamattani.  Avasin silmäni ja hiuksieni lomasta leijui tuskin tunnistettava pieni virvatuli.


”Virvatuli! Et voi olla tosissasi!” Huusi ääni mielessäni saaden pääni särkemään. ”Pyydän älä huuda.” Sanoin ääneen. Tunsin epäuskon vieraasta sävystä äänessäni täyttävän pienen hengen mielen. Seurasi hiljaisuus kun pieni olento tutki mieltäni huolestuneena. ”Lakkaa ajattelemasta minua niin pienenä ja mitättömänä. Muista paikkasi, kuolevainen.” Kuulin yllättävän ankaran sävyn mielessäni. ”Voin auttaa sinua palauttamaan osan muististasi, mutta en minäkään kaikkeen pysty.” Nyökkäsin hiljaa.  


Vorna. Hengen oikea nimi oli Vorna ja minun tosi nimeni oli Kuramori. Tiesin tämän välittömästi, sillä me jaoimme sielumme. Minulla ja tällä vahvalla hengellä oli ikuinen sopimus. Vorna jakoi minulle voimiaan ja viisauttaan niin kauan kun elin. Kun kuolisin sieluni olisi Vornan.  Vorna oli tulen henki, hän jakoi minulle voimiaan. Vorna pysyi kanssani aina minne meninkin , mutta vain mielessäni. Hän ei ollut todella paikalla, vain puoliksi. Hänen fyysinen muotonsa oli muualla. Kuitenkin pystyin kutsumaan hänen voimansa kanssani taisteluun.
”Sinun tosi nimesi on Kuramori,  mutta se on heimo nimesi et saa käyttää sitä muilla tasoilla. Täällä sinä olet Rei. Etkö todella muista mitä on tapahtunut?”  Vorna kysyi. Varjo hänen fyysisestä muodostaan leijaili silmieni korkeudella tuulessa. ”En ! Selitä minulle! Tuntuu kuin muististani olisi viety palasia.”


Tunsin Vornan huolestuvan ja pohtivan jotain. Odotin kärsimättömästi tietoja.