2. Minä paloin

Pieni liekki leijui kasvojeni edessä tuulessa. Sen sävy vaihteli väriään sinisestä punaiseen. Tunsin Vornan mielen lepattavan samaan tapaan sen punnitessa vaihtoehtoja, jotka se kätki minulta. Lopulta tunsin sen päättäneen mitä aikoi ja samaan aikaan liekin tummuman syvän siniseksi. Vorna yritti peitellä huolestumistaan mieleltäni. Huomasin hämmästyneenä että vaikka jaoimme ajatuksemme, pysyimme yhä salaamaan asioita toisiltamme. Tunsin äkillisen kiukun purkauksen.

En haluaisi joutua kertomaan sinulle tätä helvetti soikoon! Älä ole noin avuton!   Se puuskahti. Tajusin samalla hetkellä että Vorna oli miespuolinen, ja vielä hämmentyneempänä että sen huoli oli aitoa, suorastaan isovelimäistä murhetta. Tämä tietenkin lisäsi tulihengen ahdinkoa ja se sylki ilmoille pienen vihaisen kipinä suihkun ja käänsi liekehtivän selkänsä minulle. Hymyilin sille ilkikurisesti.

Äkisti tunsin Vornan vakavoituvan. Se ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan minuun päin keltaisilla silmillään. Sota alkoi. Se kertoi yksinkertaisesti mieleeni. Tunsin kauhun kuristavan kurkkuani kun se näytti välähdyksiä muististaan. Satavaa tuhkaa ja palavia hahmoja. Me taistelimme. Minä taistelin henkeni edestä omiani vastaan.

Yhdeksännen ja kahdeksannen tason  välillä on teidän luomanne oma häälyvä ulottuvuutenne. Koska se on paikka jota ei pitäisi oikeasti olla olemassa, te olette nimenneet sen Ion, se tarkoittaa vanhalla kielellä sitä jota ei ole. Tähän asti olette onnistuneet elämään tasollanne piilossa. Olette eläneet rauhaisaa elämää ja keränneet valtavan määrän tietoa. Kuitenkin joka yhteisössä on heitä joka haluavat valtaa. Tiesin että näin tulisi käymään. Varoitin sinua muttet uskonut. Eräs vanha suku kasvoi kunnianhimoiseksi. Se halusi liittää ulottuvuutenne yhdeksänteen tasoon ja vallata sen. Tilanne kärjistyi ja johti lopulta sisällissotaan.


Hengitykseni kulki hitaasti. Kuuntelin keskittyneenä muistaen pätkiä sieltä täältä. Kyllä, minä olin mukana taistelussa. Taistelut olivat menneet hyvin ja näytti siltä että voittaisimme. Mutta kapinallisilla oli ollut salaisia liittoja. He olivat kertoneet muille tasoille maailmastamme. Tunsin kuinka jotain hajosi palasiksi sisälläni. Ion ei koskaan palaisi ennalleen. Heillä oli apuvoimia. Vahvoja demoneja. Jokin meni vikaan. Demonit eivät noudattaneet sopimusta, nuorimmilla suvun jäsenillä ei ollut tarpeeksi taitoa hallita vahvoja henkiä. Näin sieluni silmin kuinka mielettömät mustat hirviöt kynsivät kaiken, jättäen jäljelle vain tuhkaa ja verta. Voitto oli kapinallisten manaajien, mutta kuka Ion oli menetetty.  Jäljelle jääneitä , yhä uskollisia vanhalle laille oli kymmenkunta.  Minun ystäviäni.


Nostin pääni hätkähtäen pientä kyyneltä, joka oli valunut poskelleni. Katsoin vihaisena Vornaa.  Miksi lopetit? Haluan muistoni! Tunsin kuinka henki alistui ja antoi muistojensa kohdata mieleni. Tällä kertaa muistot tulvivat mieleeni selkeinä kuvina, kuin olisin katsellut näytelmää missä esitin pääosaa. Tunsin Vornan vetäytyvän itseensä, se ei halunnut jakaa kipeitä inhimillisiä tuntemuksia mitä koin.

Näin itseni ja joukkion muita manaajia. Me pakenimme käyttäen ainutta valmista ulottuvuus riimua mikä ei ollut tuhoutunut. Tiesimme sen johtavan ylimmälle tasolle Shinobien maailmaan. Ei ollut kuitenkaan vaihtoehtoja. Voisimme siirtyä paettuamme välittömästi toiselle tasolle käyttäen yhdessä voimiamme.  Tuuli repi hiuksiamme ja tuhka kirveli silmiämme kun pakenimme portista. Pitelimme toisistamme kiinni. Vieressäni oli kaksi minulle tärkeää henkilöä. Muistoni heistä oli hatara, en kyennyt muistamaan heidän nimiään tai mistä tunsin heidät. Oikealla puolellani minua piteli suojelevasti kädestä mies jolla oli mustasilmälappu ja kellertävät silmät. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin omani. Hän näytti rakastavan minua. Vasemmalla puolellani oli nainen.  Hänen lyhyet hiuksensa hulmusivat villisti ja hän hymyili jatkuvasti. Sokaiseva valo iski kasvoillemme. Olimme saapuneet ensimmäiselle tasolle.  Olimme menettäneen suurimman osan joukostamme matkalla, meitä oli jäljellä enää viisi. Olimme kyynelten tuolla puolen.


Yhdessä piirsimme ulottuvuus portin kaavan, ympyrän karuun maahan.  Asetuimme seisomaan ympyrän sisälle ja valmistelimme loikkaustamme kukin lausuen riimuja. Nainen jolla oli lyhyet hiukset ja kaunis hymy oli ilmeisesti paras ystäväni. Hän veti minut vierelleen kun seisoimme ympyrässä ja hymyili minulle rohkaisevasti. Näin itseni hymyilemässä takaisin, hurja hymy kertoi että selviäisimme mistä tahansa yhdessä. Kirkas valkoinen valo valaisi ympyrän ja riimut käsissämme. Valo jatkui suoraan yläpuolellemme taivaisiin saakka rikkoen kaiken tieltään. Tunsin kuinka olimme samaan aikaan joka tasolla, mutta silti yhdessä paikassa. Siirtyminen oli alkanut.  Silloin tunsin kuinka käteni riuhtaistiin irti ystäväni kädestä. Kauhu valtaisi kasvoni ja tavoitin ystäväni silmät. Ei ystäväni, sillä silloin tunnistin hänet mielessäni, hän oli kaksoissisareni! Hän tönäisi minua kovaa taaksepäin. Tunsin olevani ulkona kehästä. Tunsin polttavaa kipua ja yhdistettynä järjettömään putoamisen tunteeseen. Maailma kieppui ympärilläni valoissa ja varjoissa. Näin siskoni ojentavan kätensä tarttuakseen minuun. Kurkotin kättä kohti epätoivoisesti huutaen. Käden alta paljastui kätketty kunai,  jolla hän viilsi käteni. Siskoni kasvot, omat kasvoni, hymyilivät minulle ivallisesti. Huusin kiljuin hänen nimeään tappavalla raivolla, mutta nimi hukkui järjettömään huutoon joka minusta lähti ilmoille tuskan riepotellessa ruumistani. Näin rakastettuni kasvot.  Ne olivat vääristyneet mielipuolisesta kauhusta. Hän huusi. Minä en kuullut, en nähnyt. Minua ei ollut. Minä paloin.


SEIS. Minut riuhtaistiin takaisin. Muistot olivat kuitenkin jääneet. Polttaneet tiensä sieluuni ikuisiksi ajoiksi. Päästin käheän huudon. Minut oli jätetty tänne. Minut oli erotettu ikuisesti rakkaistani ja maailmastani. Olin palanut. Haluan palaa pois.
En tiedä mitä olisin tehnyt jos Vorna ei olisi ollut siellä kanssani. En muista siitä päivästä mitään. Ilmeisesti Vorna kertoi minulle mitä tehdä että selviytyisin. Minusta tuli pelkkä kävelevä ruumis. En kyennyt ajattelemaan itse. En kyennyt nukkumaan. En kyennyt pitämään itsestäni huolta. Uusi maailma sairastutti minut. Suljin tietoisuuteni pimeimpään sopukkaan mielessäni ja annoin Vornan huolehtia ruumiistani.


Kun havahduin oli yö ja istuin nuotion äärellä. Olin saman kiven vierellä lähellä palanutta ympyrää. Näin Vornan kasvot tulessa. Tuijotimme toisiamme vakavina. Hitaasti ja varovasti se kokeili mieltäni.


Me emme luovuta. Me löydämme keinon palata.

Nuotio leimusi korkeampana. Tunsin sen raivoisan tahdon mielessäni. Virnistin hullun lailla.

Me palaamme. Vaikka joutuisimme tappamaan jokaisen tästä kansasta.

En pelännyt kuolemaa. Pelkäsin mitä minua odottaisi perillä.