Ilme kasvoillasi on tyyni, ja hengityksesi rauhallista ja tasaista. Liikahdat hieman unissasi asennostasi vielä epämukavampaan asentoon puuta vasten, samalla kun mumiset jotain unissasi.
Olet kaunis. Niin kaunis, etten uskoisi samaksi rääpäleeksi, joka vuosia sitten äänekkäästi julisti vähän väliä tulevansa hokageksi ja kilpaili kanssani kaikesta. olet kasvanut siitä.

Pyörittelen kädessäni kunaita ja silmäilen vaikhteeksi ympäristöä. Metsä, jossa olemme, on suuri ja tiheä kasvustoltaan, lukuunottamatta paria pientä aukeamaa, jollaisella mekin olemme.
Aktivoin sharinganini ja vilkaisen ympäristöä uudelleen. En havaitse ketään, mutta kuka tänne eksyisikään.

Maa on yhä kostea sadekuurosta aamuyöllä, mutta se ei näytä haittaavan makeita nokosiasi. Olet aivan mutainen, mikä arvattavasti on monen tunnin harjoituksien tulosta. Olit varmasti väsähtänyt siitä, päättänyt levätä ja lopulta nukahtanut.

En koskaan nuorempana ajatellut sitä, mutta sinä todellakin pistät itsesi koville harjoituksissa. Vaikka tulos ei ollekaan päällepäin näkyvä.

Mieleni alkaa tehdä puhua sinulle. Tervehtiä, kysyä ja kertoa. Sanoa asioita, jotka minun olisi jo vuosia sitten pitänyt sanoa.
Hymähdän ja katson taivaalle. Uhkaavan värisiä pilviä alkaa kerääntyä yllemme. Alan miettiä herättääkkö sinut, vai jättää kastumaan, jos pian alkaa sataa.

Mittaan aukean kokoa katseellani ja kävelen sitten sen toiseen laitaan. Arvioituani vielä matkan kerran, heitän käsissäni olevan kunain nojaamaasi puuhun, aivan pääsi yläpuolelle. Hätkähdät nopeasti hereille, muttet tarpeeksi, nähdäksesi minut. Olen taas poissa.