4. Seitsemäs huone


Heräsin kylmältä kivilattialta inhottavaan tunteeseen että joku pisti suoneeni neulalla. Tunsin jonkun epämielyttävän lähellä ruumistani tutkimassa päätäni. Vaistomainen hätä iski minuun ja tuli leimahti vartaloni ympärillä vihaisesti. Vornan ja minun yhteinen reaktio yllätti muukalaisen, joka perääntyi. Nousin hitaasti seisomaan. Tunsin oloni heikoksi, ilmeiseti minut oli juuri huumattu. Katsoin vihaisena nuorta miestä joka oli asettuni vasemmalle sivulleni varuillaan. Hänellä oli ivallinen hymy ja valkoiset hiukset. Hänen pyöreät silmälasinsa ja lääkeruisku hänen kädessään antoivat pahaenteisen kuvan. Vihasin tuota miestä.

"Yllätävän nopea reaktio. Tämä todella todistaa sen ettei hän ole ninja, tuo tuli ei sisältänyt lainkaan chakran hallintaa." Mies totesi havaintonsa kuin tiedemies toteaa labrarotastaan uuden piirteen. Tämä raivostutti ja kuvotti minua samaan aikaan. Ennenkuin ehdin ilmaista mielipidettäni kuulin kähisevän äänen naurahtavan huoneen nurkasta.
"En voi uskoa että olemme todella näin onnekkaita. Kabuto, mahdollisuus loikan epäonnistumiseen juuri täällä voisi olla yksi tuhannesta." Kuollut mies asteli varjoista esiin. Hänen kasvoilleen oli jähmettynyt kylmä hymy.
"Sinä olet aito manaaja. En olisi unelmoinutkaan nappaavani ketään teistä koskaan elävänä. Kun huomasin kuvion itäisellä taivaalla epäilin jumalien pilkkaavan minua."
Mies istuuntui tuollilleen. Hän oli pukeutunut valkoiseen arvokkaaseen kimonoon. "Orochimaru-sama, jos vanhat legendat ovat totta, he voivat elää jopa puolet pitempään kuin keskiverto ihmiset. Lisäksi heidän kykynsä siirtyä ulottuvuudesta toiseen tuo meille suuria mahdollisuuksia." Kabutoksi kutsuttu mies jatkoi viralliseen sävyyn ja kohotti samalla silmälasejaan tarkkaillessaan minua.

Tunsin oloni äärimmäisen epämukavaksi. Orochimarun käärmeen silmät tutkivat joka liikettäni herkeämättä. Hänen silmäsä eivät jättäneet minua rauhaan. Se oli ahdistavaa ja pelotti minua. Tunsin oloni hyönteiseksi, jota tutkittiin suurennuslasilla.

"Tutkin hänet yöllä." Kabuto sanoi ja otti esiin valkoisen kansion joka oli täynnä papereita siistissä pinossa.
" Kohde on 161 senttimetriä pitkä, noin 19 -21 vuotias, naispuolinen. Ihon väri on keskivaalea. Hiuslaatu on vahva, hiuksen pituus ristiselkään saakka väri on syvä jaden vihreä. Silmät ovat keltaiset ruskealla vivahteella. Huomioikaa harvinainen väri. Ruumiin rakenne on melko heiveröinen, ei selvästikkään tarkoitettu lähitaisteluun. Epäilen että he käyttävät nopeuttaan ja väistely taktiikoita välttääkseen suoraa kamppailua. Aivotoiminta on poikkeuksellista, eikä chakra kanavia ole lainkaan. Hänen käsivarsiaan peittevät tatuoinnit, ne ovat täynnä riipuja ja kirjoitusta. En voinut koskettaa niitä sillä ne polttivat. Muuten kohde on fyysisesti kuten normaali ihmiset, kuitenkin munasarjat ja kohtu vaikuttavat ....oudoilta, epäkehittyneiltä. Uskon että heimo on tavattoman pieni ja lapsia syntyy vähän."

Olin mykistynyt kauhusta kun kuulin hänen luettelevan tietoja ruumiistani tuosta kammottavan virallisesta kansioista. Käännyin kohti miestä mutta tasapainoni oli pettää. Ymmärsin että ruumini ei ollut kunnossa, veressäni oli jotain vialla. Tajusimme tämän yhdessä Vornan kanssa. En kuitenkaan uskaltanut vaihtaa sen kanssa ajatuksia. Pelkäsin että kuollut mies aistisi jotain. En halunnut antaa lisätietoja itsestäni.

"Tekö olette Shinobeja, kirotut koirat!" Sähähdin valkea hiuksiselle miehelle ja käänsiin katseeni istuvaan. He molemmat näyttivät hiukan yllättyneitä että puhuin. "Kerro, kuollut mies. Mitä oikein haluatte minusta? Päästäkää minut menemään." Puhuin ja tuijotin käärmesilmiin vaativana. En näyttänyt pelkoani, vaikka silmien ahnas tuijotus tuntui tutkivan sieluni joka nurkan. Huomasin silmien takana pienen järkytyksen. Oliko se ripaus pelkoa joka oli peitetty hyvin? "Älä puhu Orochimaru-samalle epäkunnioittavasti!" tutkija huusi vierestäni. En kuunnellut häntä. Tuijotin yhä valkoista miestä joka hymyili paholaismaisesti. "Kuollut? Minäkö?" Sitten hän alkoi nauraa. Nauru tuntui tulevan moniäänisenä, aivan kuin monta kiduttettua sielua olisi nauranut hänen kanssaan tuosta käärmeen kurkusta. En pystynyt peittämään kuvotusta naamaltani. Mikä olento edessäni oli?

"Kyllä me olemme Shinobeja, ja sinä olet äänen kylässä. Minä olen yksi Sannin, yksi kolmesta ninjasta, Orochimaru. Emme aio missään tapauksessa päästää sinua vapaaksi. Emme voi hukata tälläista tilaisuutta. Sinä saat paljastaa kylänne salaisuudet. Sinä saat auttaa minua tulemaan voimakkaammaksi kyvyilläsi. Sinä annat minulle voimasi, sielusi, kaiken." Orochimaru sanoi ja nojasi samalla eteenpäin mieletön kiilto matelijan silmissään. Hänen kielensä lipoi alahuulta. Kieli oli mädäntyneen värinen, enkä yllättynyt lainkaan kun näin sen olevan matelijan kieli.

Mies huitaisi kättään ja ympärilleni ilmestyi kolme pitkää ninjaa. He tarttuivat minuun. Heidän voimansa yllätti minut täysin. Aivan kuin olisin muutenkaan kyennyt taistelemaan.

"Kabuto, viekää hänet huone seitsemään. Aloittakaa kokeet heti." Orochimaru sanoi käskevällä käheällä äänellään. Ennenkuin ymmärsin mitä oli tapahtunut minua kiidätettiin läpi käytävien verkoston huimaa vauhtia. Kabuto kulki edellä, koska en kyennyt muuhunkaan tuijotin hänen selkäänsä raivoissani. Silti pakokauhu velloi sisälläni, yrittäen saada vallan minussa.


Me keksimme jotain. Älä vain anna heidän löytää minua. Yhteytemme on pysyttävä salassa. Heillä ei ole mitään keinoja löytää sielutason yhteyttä. Tätä ei tieteellä selitetä. Nämä ninjat maksavat vielä kalliisti. Kuulin Vornan mielessäni hetken, se oli lohdullista. Hetken lohdutimme toisiamme äänettä. Tunsimme molemmat pelkoa että meidät erotettaisiin. Sitten suljimme jälleen mielemme toisiltamme. Vornasta jäi vain häilyvä tunne, jossain mieleni syvimmässä mustuudessa tulidemonini odotti hetkeä milloin vapautuisimme.

Saavuimme huoneen oven eteen. Se oli rautainen ja ruosteinen. Huoneen oveen oli maalattu karkealla käsialalla numero seitsemän. Kabuto avasi oven ja minut saatettiin perässä.

Huoneen haju ja olemus löi kasvoilleni samalla hetkellä kun astuin sisään. Huone oli suuri ja sen seinät olivat laatoitettu harmaan ruskeilla laatoilla jotka kenties joskus olivat valkoiset. Seinät olivat saastaiset, mädäntyvän lihan haju leijui joka puolella. Seiniä ympäröivät pöydät joilla lojui erilaisia koeputkia ja lasisia astioita. Astioissa kelluivat irtoraajat ja eläinten ja ihmisten sikiötä. Keskellä huonetta oli ainut puhdas kohta. Se oli lasinen neliön muotoinen häkki. Tämä oli hullun jumalan leikkikenttä, ajattelin kauhuissani. Samalla hetkellä vannoin että tappaisin molemmat miehistä, Kabuton sekä Orochimarun.

Kabuto pysähtyi lattialle missä makasi ihmisen torso. Torson selästä kasvoi neljä kättä, jotka olivat ilmeisesti repineet pään ja jalat irti. Osa ruumista oli alkanut mädäntyä. " Teidän pitäisi pitää paikkaa hiukan siistimpänä." Kuulin Kabuton moittivan kolmea ninjaa, jotka pysyttelivät vaiti vierelläni. Aistin kauhukseni että he, kuten Kabuto olivat ihmisiä, täysin elossa olevia. Toisin kuin Orochimaru se elävä kuollut olento. Hänen vääristynyt sielunsa oli tuottanut tämän hulluuden. Mutta että hänellä oli täysissä järjissään olevia ihmisiä palvelijoinaan?

Käännyin tuijottamaan Kabutoa. Vihasin häntä enemmän kuin Orochimarua. Orochimaru oli pelkkä kuollut hirviö, sielu joka yritti pysytellä tässä maailmassa kauempin kuin oli määrä. Todellinen hirviö seisoi edessäni tutkailemassa ruumista. Äkisti hänen hihastaan karkasi valtava käärme joka luikersi kohti mätänevää torsoa. Käärme alkoi hotkia ruumista suihinsa kasvavalla ruokahalulla. En halunnut katsoa joten käänsin katseeni sivulle pimeään nurkkaan. Sieltä minua tuijotti ihmisen pää.

Ihmisen elävä pää,  jonka silmät räpsyivät. Ilmeisesti se oli ruumiin oikea omistaja. Miehen silmät pullistuivat ja äkkiä hän avasi suunsa ammolleen ja alkoi kiljua. Ääni toi vedet silmiini, sillä niin hirvittävä se oli. Täynnä äärimmäisä tuskaa. Se oli niin korkea ja epäinhimillinen. Luulen sen olleen sanaton avunhuuto. Tappakaa minut, ääni huusi. Tuo olento parka ei vain löytänyt sanoja. Pahinta oli että se tiesi joskus olleensa ihminen. Tuo olento todella ymmärsi mitä hänelle oli tehty.

Käärme oli kuitenkin kuullut äänen ja hyökkäsi salaman nopeasti kohti uutta uhriaan. Se nielaisi pään kokonaisena. Toivoin että kiljunta olisi lakannut. Mutta olin kuulevinani sen jatkuvan käärmeen vatsassa.
Kabuto oli siirtynyt huomaamatta vierelleni. En vastustellut kun hän löi minua niskaan. Mieleni pimeydessä kuulin kuitenkin miehen kiljunnan.


Olin helvetissä. Olin pahuuden kehdossa, olin kuollut ja nyt kärsin rangaistukseni. Tai olin tullut hulluksi. Siihen tulokseen tulin. Olin kävellyt monta tuntia kivistä tietä pimeällä niityllä. Taivas oli musta ja punainen kuu paistoi ivaten kohtaloani. Sama kuu joka paistoi kotimaassani Ionissa. Mutta nyt kuu ei lohduttanut minua, ei opastanut minua kotiin. Tuuli ujelsi korvissani, mutta samalla se ei ollut tuuli. Se oli kaksoisisareni nauru. Äkkiä hän seisoi edessäni tiellä. Hän nauroi minulle ja näytti kunaita kädessään, jota koristi tuore vereni. Tunsin viillon kädessäni. Samassa näin väläyksen rakastetustani, jonka kasvot enää muistin hämärän peittäessä menneisyyttäni. Sisareni käsi hyväili hänen kasvojaan. Taas sama ivallinen naru alkoi. "Saastainen huora!" Huusin mielipuolisena. "Miten sinä kehtaat tehdä tämän minulle!! Palat vielä samassa helvetissä missä minä jo olen!!" Samassa aloin nauramaan hullunlailla. "Me olemme täällä yhdessä! Se tarkoittaa sitä että voin tappaa sinut! Voin tappaa sinut! Voimme tappaa toisiamme koko ikuisuuden!" Juoksin hänen luokseen ja revin häntä. Revin hänen ihoaan hänen hiuksiaan. Veri virtasi. Samalla hän raastoi minua kunaillaan. Hänen naurunsa ei sammunut. Se ei loppunut vaikka olin repinyt hänet kappaleiksi. Se ei loppunut vaikka hänen pieni kielensä makasi kivetyksellä, vaikka hänen kaulansa oli katki. Hänen naurunsa jatkui.

Jälleen hän oli edessäni. Vaikka tapoin hänet satoja kertoja. Hänen veriset kasvonsa ympäröivät minua niityllä. Ne nauroivat minulle. Hän näytti minulle kamalia näkyjä. Taivas pettyi kasvoista jotka hän oli murhannut sodassa minun nimeeni. Näin kuinka synnyimme yhdessä äitini kohdusta, kuinka hän oli tappanut äitini synnytyksen tuskiin.

Se oli liikaa. Kutsuin kaikki voimani kokoon. Kutsuin tulidemoniani apuun, kutsuin kaikkea voimaa mikä veressäni piili. Halusin tuhota kaiken ja itseni.

KURAMORI! Se ei ole totta! Se on harhaa! Tämä kaikki on lumetta sinut on huumattu! Et saa käyttää voimiamme! Etkö käsitä, ne yrittävät huijata sinua!

"Vorna. Vorna pelasta minut. Taivas sataa verta." Sanoin ääneen.

Autuas pimeysi syleili minua jälleen. Tulidemonini oli jälleen pelastanut minut, mutta tällä kertaa omalta mieleltäni.


Avasin silmäni. Ne olivat märät kyynelistä tai verestä, en osannut sanoa kummasta. Makasin lattialla. Katosta paistoi kirkas valkoinen  valo. Minuun oli kiinnitetty paljon erilaisia piuhoja.

"Mitä tapahtui!? Hän oli juuri käyttämässä voimiaan!" Kuulin lähistöltä Kabuton vihaisen äänen. "En tiedä Sir. Jotenkin hallusinaatiot loppuivat kuin seinään! Hän ei enää näe houreita. " "Mutta sehän on mahdotonta. Kukaan ei voi paeta tätä huumetta, se vaikuttaa suoraan mieleen.."

Henkäisin ja aloin repiä piuhoja irti mielipuolisena. Huomasin että olin repinyt siteet käsieni ympäriltä. Aion siis todella käyttää voimiani täällä?
Luulin todella olevani helvetissä. Ninjojen keinot olivat vaarallisia.

Samalla hetkellä ylhäällä oleva valo muuttui sietämättömän kirkkaaksi. Inhottava repivä ääni täytti lasisen kopin mihin minut oli suljettu. Säteilyäkö? Tunsin kipua ja minun oli jälleen kerran pakko sulkea silmäni.