5. Lasinen vankila


Sietämätön kipu ravisteli ruumistani. Kuin tuhat neulaa olisi lyöty päähäni uudestaan ja uudestaan. Pitelin päätäni ja huusin kykenemättä hallitsemaan itseäni. Valkoinen kirkas valo sokeutti silmäni ja sietämätön ulina täytti sellin.  Syleilin itseäni ja yritin pitää ruumiini kasassa. En tuntenut edes tulidemonia enää sisälläni. Hitaasti valo katosta alkoi himmetä ja ääni vaimeni surinaksi.

En aluksi tajunnut vaikutuksen lakkaamista, vain jatkoin huutamista. Viimein lopetin huutamisen ja jäin huohottamaan raskaasti. Syljin verta lattialle, kurkkuni oli vaurioitunut huudoistani. Menettäisin pian äänihuuleni.

Katsoin ulos lasisesta vankilastani kohti nurkkaa missä Kabuto seisoi kirjoittaen jotain kansioonsa. Hänen ympärillään parveili muita lääkintä ninjoja. He kaikki näyttivät olevan innoissaan. Nousin jaloilleni ja yritin rikkoa lasia mielipuolisesti. En muista kuinka monesti olin sitä jo yrittänyt. Kabuton hymy leveni. Hän heilautti kättään ja valo alkoi jälleen kirkastua. Kuulin kuinka vinkuva ääni kohosi huippuunsa. Se kimpoili kaikuna seinistä ja lattiasta kohoten säälimättömästi.

"Ei minä pyydän! Lopettakaa! Lopettakaa! Älkää tehkö sitä! EI!" Kiljuin ja hakkasin lasia. Mutta mikään ei auttanut. He eivät välittäneet. Kaaduin selälleni lattialle ja käperryin sikiöasentoon. Pitelin käsiä korvillani ja silmiäni suljettuina. Se ei auttanut eikä tuonut minulle turvaa. Minuun oli kytketty erilaisia johtoja, joiden kautta he tarkkailivat elintoimintojani. Vaikka huusin kivusta ääneni oli pelkkää hiljaista kuiskintaa. Olin huutanut ääneni pois.

En tiedä kauan olin ollut valossa, mutta äkisti se taas himmeni. Raotin silmiäni ja näin Kabuton väittelevän vihaisena juuri sisään saapuneiden ääni ninjojen kanssa. Muut lääkintä ninjat näyttivät hätääntyneiltä. Äkisti Kabuto heitti kansionsa maahan ja juoksi ulos huoneesta. Paperit lensivät sikin sokin saastaista lattiaa. Kaksi muuta ninjaa lähti hänen peräänsä. Lääkintä ninjat jäivät neuvottomana seisomaan pöytien ääreen.

Kului pitkän aikaa eikä Kabutoa, tai ketään muutakaan käynyt huoneessa. Yksitellen lääkintä ninjat huolestuivat ja alkoivat lähteä huoneesta. Pian olin yksin lasisessa vankilassani.

Makasin aloillani määrättömän pitkän aikaa. En uskaltanut liikkua asennostani, sillä pelkäsin järjettömällä tavalla valojen taas alkavan loistaa.

Mieleni harhaili tylsässä valkeudessa ja tunsin olevani lähes eloton. En ajatellut mitään, tuijotin vain huoneen ovea peläten että Kabuto palaisi jatkamaan leikkiään. Tai ehkä minut oli unohdettu tänne loppuelämäkseni.

Silloin näin kuinka hämärään huoneeseen astelivat kahdet tuntemattomat jalat. Jaloissa olevat  oudot vaaleat sandaalit ja lakatut kynnet hämmästyttivät minua. Näin käden nostavan maasta papereita ja tutkivan niitä. Toinen jalkapari lähestyi vankilaani. Liikahdin hieman.
Nostin varovasti käsiäni ja jalkojani. Nousin istuma asentoon ja pitelin päätäni. Tuntui kuin pääni voisi räjähtää kivusta. Tajusin että inhottavat johdot olivat vielä kiinni ihollani. Aloin repiä niitä irti inhon ja raivon vääristäessä kasvojani. Kun viimeinenkin oli irti ihostani nousin varovasti seisomaan.

Huoneessa olevat ihmiset olivat pukeutuneet molemmat samalla tavalla mustaan kaapuun jota koristivat verenpunaiset pilvet. Ilmeisesti he olivat ninjoja, sillä toisella oli laattapanta, samanlainen mitä ääni ninjat
käyttivät. Taaempana oleva mies oli pitkä ja harteikas. Suurin osa hänen kasvoistaan oli peitossa. Toinen joka oli lähempänä vankilaani oli lyhyempi. Hänen hiuksensa olivat kullanvaaleat ja silmänsä siniset. Hiukset olivat tavattoman pitkät ja ne oli sidottu nauhalla ylös.

Kävelin varovasti lähemmäs lasia. En tiennyt kauan olin ollut vankina tässä lasisessa helvetissäni yksin. Elävän olennon näkeminen oli lohduttavaa. Samaan aikaan vaaleahiuksinen mies alkoi hitaasti kiertää lasiakopin seinää tutkien paikkaa. Seurasin häntä lasin toisella puolella yrittäen tavoittaa hänen katsettaan. Toivoin että he päästäisivät minut ulos. Halusin sitä enemmän kuin mitään elämässäni. Painoin toisen käteni lasia vasten ja tuijotin häntä kärsimättömänä. Mies ei vieläkään katsonut minua silmiin vain tutki vartaloani, käsivarsieni riimuja ja lasikoppia laskelmoiden. Hermoni pettivät ja löin lasiin molemmilla käsilläni kaikin voimin karjuen sanattomana raivosta. Viimein mies nosti katseensa kasvoihini virnistys kasvoillaan. Se kuitenkin kuoli hetken päästä hänen katsoessa silmiini.
"Vapauta minut." Sanoin hänelle ja tuijotin häntä. Painoin käsiäni lasia vasten. "Vapauta minut!" Sanoin kovempaa. Mies vain tuijotti ja palautti sitten entisen virneensä kasvoilleen.

"Deidara, tässä on oikea kohteemme. Näissä papereissa lukee selvästi että hän on manaaja, kaikki tiedot täsmäävät. Orochimaru löysi hänet saman ympyrän läheltä. Peinhän sanoi että kyseessä oli nainen ja että hänen käsissään on tatuointeja." Mies paperien ääressä puhui. Hänen äänensä oli matala ja syvä. Erotin sanat hädin tuskin sillä lasi vaimensi ja vääristi kaikki äänet. Deidaraksi kutsuttu mies nyökkäsi. Hän asteli toisen miehen vierelle jättäen minut seisomaan raivoissani lasin viereen. Äkisti joka puolelta lasia kuului korvia huumava pamaus. Loikkasin paniikissa keskelle koppia ja painoin kädet korvilleni. Pelkäsin kuollakseni että he aikoivat käyttää valkoista valoa. Hetkeen en nähnyt muutakuin savua. Sitten erotin aukon lasissa, suoraan edessäni. Savu sai minut yskimään hillittömästi kipeällä kurkullani. Ryntäsin aukosta ulos ja juoksin takaseinän luo mahdollisimman kauas noista kahdesta. Nojasin seinään ja haukoin henkeä.

Sitten se iski minuun. Tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen. Ehkä olinkin. Mieleni virkistyi, tuntui kuin olisin herännyt unesta. Olin vapaa!

VORNA! Huusin mielessäni demoniani kaikin voimin.
Olemme vapaita! Kuulin helpotuksekseni vastauksen mielestäni. Tulidemonini heräsi mieleni pimeydestä, jossa se oli nukkunut. Riemumme ja raivomme paloivat vahvoina kuin kostonliekki. Etsisin Kabuton käsiini ja tappaisin hänet. Keräsin itseeni Vornan voimaa ja nautin elämän tunteesta. Riimumerkkini loistivat kirkkan sinisinä ihoani vasten ja käteni paloivat Vornan tulesta. Repisin sen miehen kappaleiksi.

"Manaaja nainen, meillä olisi puhuttavaa kanssasi." Pitempi mies sanoi huoneen päädystä. Molemmat alkoivat kävellä lähemmäksi. Katsoin heihin ihmetellen että he olivat edes paikalla. "Puhun kanssanne myöhemmin. Minun täytyy ensin tehdä jotain." Sanoin karhella kurkullani hiljaa. Ääneni tuntui vieraalta ja tajusin etten ollut puhunut ääneen aikoihin. Mies rypisti kulmakarvojaan. "'Se ei käy. Hmm." Sanoi toinen. He molemmat tuijottivat minua vaativasti. Katsoin heitä vihaisena. Kostonjano ajoi minua eteenpäin enkä välittänyt muukalaisista lainkaan. Minun oli pakko tappaa Kabuto. Heti. Ajatus hänen siisteistä papereistaan ja käsistä, jotka olivat tutkineet ruumistani ja mieltäni vei minut hulluuden partaalle. Liekit käsissäni leimahtivat ja muuttuivat mustiksi. Aivan kuten mieleni.

Olet nopea. Älä anna heidän pidätellä sinua. Kuulin Vornan toteavan. Sekin halusi kostaa ja pian. "Minulla ei ole aikaa tähän." Sanoin miehille. Imin lisää tulidemonin voimaa ja käytin ilman elementtiä hyväkseni. Otin vauhtia ja loikkasin juoksuun. Siirsin käteni eteeni ja poltin itseni suoraan seinän läpi. Kuulin perässäni viuhuvan äänen. Pitempi mies käytti jonkinlaisia mustia nauhoja, jotka yrittivät tarttua minuun.

"Ilma hajota." Kuiskasin ja käytin heimoni luontaisia kykyjä. Hävisin hetkeksi ja ilman henget veivät minun huoneen oviaukolle henkäystä nopeammin. Se oli hyvä keino väistää fyysinen hyökkäys. Havaitsin että käytävällä oli paljon äänininjojen ruumiita. Täällä oli taisteltu. Siksi siis minut oli jätetty vartioimatta.

Yläpuolellasi. Musta tuleni poltti reiän kattoon. Nautin nähdessäni rumat laatat pirstaleina jaloissani. Hyppäsin ja annoin aistieni johdattaa minut pahansuovan mielen luokse.

Siellä hän istui kyykyssä iljettävien koeputkilastensa keskellä. Huomasin että osalla lapsista oli vihreät hiukset. Epämuodostuneet sikiöt lilluivat avuttoman näköisinä vedessä, varmasti kärsien samoja tuskia mitä itse olin kokenut. Olin kuitenkin jo kauhun tuolla puolen. Annoin vihani polttaa kaiken mitä näin. Lasit pirstoituivat ja pienet kiusatut ruumiit paloivat pois. Kuitenkaan Kabuto ei tehnyt elettäkään noustakseen. Kävelin hänen taakseen. Näin hänen valkoisten hiuslatvojensa höyryävän kuumuudesta. Kuulin hiljaista naurua. Viimein hän kääntyi minuun päin silmät palaen hurmiosta.

"Orochimaru-sama on kuollut! Mutta hän elää minussa! Me olemme nyt yhtä!" Hän huusi vääristynyt hymy kasvoillaan. Hänen toinen silmänsä oli muuttunut käärmeen silmäksi. "Liity minuun! Seuraa minua! Me emme kuole koskaan!" Päättelin hän oli tehnyt kokeita itsellään ja Orochimarun ruumilla. Tämäkö oli tulos heidän kieroutuneesta suhteestaan? Kabuton ihannointi mestariaan kohtaan oli lopulta mennyt jopa niin pitkälle että hän halusi olla osa käärmettä. En kyennyt kuuntelemaan enempää.

Löin käteni hänen ruumiinsa läpi. Veri roiskui päälleni, ja värjäsi huoneen kauniiseen punaan. Hänen hymynsä ei kuitenkaan hyytynyt. "Me elämme ikuisesti-" Hän aloitti mutta en antanut hänen jatkaa. Löin sormeni hänen kasvoilleen. Pyöreäsankaiset silmälasit hajosivat puhkoen käärmeen silmät ja repien kasvoihin viiltoja. "Sinä kuolet. Kuolet. Kuolet. Etkä koskaan enää elä! Kuole!" Huusin. Tunsin Vornan raivon ja se käytti voimiaan kauttani. Mustatuli kärvensi kasvot ja valkoinen tukka oli pian tuhkaa. Silti kuulin yhä korvissani hänen naurunsa. Kiljahdin inhosta ja pelosta. Vapautin käteni ja leikkasin tulella hänen päänsä irti. Pään joka yhä hymyili. Hänen muu ruuminsa putosi maahan hiiltyneenä ja verisenä.

"Pala helvetissä. Yhdeksännellä tasolla." Kuiskasin. Polveni pettivät ja jäin tuijottamaan ruumista. Hymyilin. Sitten katsoin verisiä käsiäni. Autuus täytti mieleni, täydellinen tyytyväisyyden tunne. En koskaan kuulisi hänen nauruaan. Hymy kasvoillani istuin paikallani kuin transsissa. Mielessäni Vorna nauroi voitonriemuista nauruaan kipinöiden lyödessä tanssia ympärillämme.

Kaksi hahmoa oven suussa pysyttelivät hiljaa.