Juoksin pian ihmisjoukkoon ja yritin selvitä sen läpi sukkelasti. Väkijoukossa kulkeminen on vaarallista ja siihen liittyy tietty kaava: Etsit läpi pujahdettavia aukkoja, työnnyt läpi, pyydät anteeksi ja jatkat samalla tavalla. Ninjan reflekseistä ja nopeudesta ei ole valtavassa ihmismassassa kovastikkaan hyötyä.

Pujahdin kahden pukumiehen välistä, ja luulin selvinneeni, kun kuulin takaatani turhautuneen huudahduksen. Vilkaisin taakseni ja huomasin kauhukseni tönäisseeni toiselta miehistä kahvin kädestä, ja nyt kupin kuuma sisus koristi hänen pukunsa etupuolta.
"Anteeksi!" Huusin ja jatkoin matkaani. Minulla oli kiire, jos mielin ehtiä kokoukseen ja tavata sitä ennen vielä poikaystäväni - mikäli hän vielä oli sitä.

Lopulta katseeni osui mustatukkaiseen poikaan, joka nojasi rakennuksen seinää vasten. Kiihdytin vauhtiani ja hädin tuskin pysyin pystyssä, jarruttaessani, kun saavuin toisen kohdalle.

"Hei, minä.." aloitin selittämisen tasattuani hengitykseni, mutta Takamaru keskeytti minut.
"Olet pahoillasi, muttei tänäänkään käy?" hän tokaisi ja katsoi pois minusta. "Mihin menet?"
Olin hieman hämmentynyt, joten kesti hetken, ennen kuin tajusin toisen kysyneenkin jotaan. "Öh... Hokage kutsui koolle jonkun kokouksen."
Hän vilkaisi minuun, tarkistaakseen puhunko totta ilmeestäni, ja hymähti sitten katsoen taas pois.

Katsahdin häneen vielä kerran ja lähdin sitten pinkomaan hokagen tornia kohti. Kunhan vain en olisi myöhässä!

Jalkani olevat aivan hellinä päivän juoksentelusta, mutta en ehtynyt pysähtyäkkään. Vasta sitten, kun aloin nähdä rakennuksen, aloin hidastaa vauhtiani. Ja kun saavuin rakennuksen eteen, jäin jotain, mikä pysäytti minut kokonaan.
Aiemmin tavanneeni outo mies, olisiko ollut Yurusu, käveli sen minua nuoremman Mangetsu Tsujin kanssa sisälle ovesta. Se tarkoitti sitä, että joko kokous ei ollut vielä alkanut, tai sitten olimme kaikki myöhässä.

Seurasin heitä pian sisälle, mutta pidin mukavan välimatkan. En ollut tuulella keskustella merkityksettömiä puolituttujen kanssa. Odotin heidän astuvan sisään ensin, ja itse astelin vähän myöhemmin.

Sisällä huoneessa suuntasin heti seinälle nojaamaan. Pidin kasvoni ilmeettöminä ja tutkailin ympärilleni. Porukka oli suhteellisen nuorta väkeä, suurin osa oli varmaan alle kolmenkymmenen. Pääosin joukko koostui chuunineista, sen pystyin kertomaan jo ensivilkaisulta. Tehtävä olisi kumminkin oletettavasti jounin-tasoa, sillä löytyi heitäkin joukosta soma kasa.

"Hei", tervehti joku tyttö minua. Hän oli minua reilusti lyhyempi, ja varmasti monta vuotta nuorempikin. Katsoin häntä hieman epäilevästi. Tämä oli luultavasti joku niistä neroista ihmelapsista, jotka pääsivät chuunineiksi jo alle 13-vuotiaina. Joko sitä, tai hän oli vain nenäkäs kakara, joka oli tunkenut tänne luvatta.

Hymähdin vain vastaukseksi, koska en ollut juttutuulella.

"Minä olen Mira, mikä sinun nimesi on? Onko sinulla summonia? Minulla on! Se on villikissa!" hän selitti tohkeissaan, vaikka huomasi varmaan selvästi, ettei minua kiinnostanut sitten pätkääkään.
Kohteliaisuudesta, kumminkin pyrin keskusteluun. "Pidätkö kissaeläimistä, sitten?" kysyin äänellä, josta huomasi, etten ollut kiinnostunut vastauksesta.
"Oi kyllä! Rakastan!" tyttö henkäisi, silmät kiiluen.
"Sepä kiva", sanoin, ja vedin hihasta hurmaavimpani tekohymyn. Sitten katselin ihmisiä ympärillä. Yritin kuumeisesti keksiä keinoa hätyyttää tuntematon tyttö kimpustani. Sitten katseeni osui ratkaisuun- toisin sanoen Yurusuun, joka jutteli koirasummonin omaavan sokean naisen kanssa. Hän, ja hänen oudot korvansa ja häntä olisi pelastukseni yli-innokkaalta aloittelijalta.

"Oi katsos!" henkäisin esittäen yllättynyttä. "Voi, onko tuo todellakin mies, jolla on tiikerin korvat ja häntä. Mahdotonta!"
"Mitä? Missä?!" Tyttö vilkuisi innoissaan ympärilleen.
"Tuolla noin", sanoin ja osoitin miestä.
"Uiiiih!" tyttö kiljaisi ja juoksi Yurusun luokse.

Koetin pitää ilmeeni tyynenä, kun katsoin kuinka tyttö halasi miestä kuin pehmolelua, mutta silti hymy nyki suunpieliäni.

Ei muistella pahalla, Yurusu.