Tip

Havahduin ja vilkuilin ympärilleni. Vihollisia ei näkynyt eikä luolan katto ollut sortumassa niskaan. Laskin nopeasti nuotion ympärillä olevat, täytetyt makuupussit ja melkein säikähdin kun sain tulokseksi vain kaksi. Muistin kuitenkin pian olevani tehtävällä, jolla ei ollut mitään tekemistä entisten oppilaideni kanssa. Ei mitään hätää siis. Ne kaksi puluakin istuivat seinämän ulokkeella ja ehkä jopa nukkuivat. Vaikka mistäs minä tietäisin, en ollut mikään lintuasiantuntija.

Tip

Katsoin ylös. Luolan katosta tippui vettä pieninä pisaroina, jotka olivat jo ehtineet muodostaa pienen lammikon luolan kivilattialle. Ulkona raivoava myrsky ei ottanut laantuakseen - päinvastoin se tuntui voimistuvan tunti tunnilta. Pieni nuotiomme kitui kuivan puun puutteesta eikä juuri lämmittänyt. Kaivoin pienen taskumatin liivini taskusta ja otin huikan. Neste lämmitti niin mukavasti, että kallistin pulloa uudemman kerran.

Tip

Mieleni kelasi eilistä yhä uudelleen ja uudelleen. Ketkä kaksi ninjaa olivat ohittaneet meidät? Olivatko he niitä, jotka Hokagen mukaan olisivat estämässä pääsyämme Sunaan? Heillä oli ollut tarkkaan kontrolloitu chakra, ja selvästi päämäärä selvillä.
Kaivelin muistini lokeroita. En voinut itselleni mitään, mutta jokin sai minut yhä uudestaan ja uudestaan ajattelemaan sadetta. Miten helppoa olisi kadota pisaroiden keskelle, jälkiä jättämättä...

Tip

Painoin selkäni jälleen seinää vasten ja suljin silmäni. Saatoin melkein kuulla tutun nalkuttavan äänen, joka sätti minua velvollisuuksista luistamisesta ja vastuuttomuudesta. Ja aivan syyttä suotta tietenkin. Aioin kyllä pitää vahtia, mutta ihan turha rasittaa silmiään, kun ei niillä kuitenkaan näkisi oikein mitään tässä pimeydessä.
Tyttöjen puolelta kuului kahinaa. Raotin toista silmääni laiskasti. Anzu pyöri unissaan ja hengitti vähän turhan tiheään.
Painajaisia, tajusin. No, ei niissä sinänsä ollut mitään outoa. Kaikki näkivät joskus painajaisia. Suljin silmäni uudelleen. Unessa minua piinasivat kauhukuvat Kazista, joka oli juuri noussut Hokagen paikalle ja asettanut kieltolain voimaan sekä julistanut kahvin pannaan.

Tip, tip


"Takashi?"
Säpsähdin hereille. Metallisormet olivat jo tavoittaneet kunain otteeseensa.
"Jatketaanko jo matkaa?" Reimi seisoi edessäni, kädet puuskassa. Kotkat istuivat tytön olkapäillä ja sukivat sulkiaan. Anzu seisoi vähän matkan päässä, katsoen minua kuin arvioiden, miten helkutissa olin päässyt jouniniksi asti.
"Ah, aivan. Lähdetään heti kun olen herännyt", sanoin ja kaivoin termarin repustani. Ainakin yksi kuppi olisi pakko juoda, muuten mistään ei tulisi mitään.
Yritimme parhaamme mukaan hävittää kaikki jäljet, jotka olisivat voineet kieliä paikallaolostamme. Sade ei ollut vieläkään lakannut. Jostain syystä se hermostutti minua.

Sää ei antanut lainkaan armoa. Edes joka säähän tarkoitettu asuni ei pidätellyt vettä kuin minuutin kaksi. Sandaalit liukastelivat ruohikolla, chakran antamasta tuesta huolimatta ja tuuli viskoi märkiä lehtiä kasvoille. Jopa ylväs tukkani roikkui elottomana vasemmalla ohimollani.
Että minä sitten vihasin Luontoäitiä juuri nyt.

Silloin tunsin sen. Suhteellisen voimakas chakra-signaali leimahti aivan lähellä meitä. Ilmeisesti tytötkin tunsivat sen, koska he pysähtyivät tähyilemään sadeverhon läpi. Tuijotimme kaikki eteemme hiiskahtamatta. Mitään ei näkynyt, mutta tunsin kuinka chakra loittoni. Tämä oli jo toinen kerta, kun tunsimme tuntemattoman chakran lähellämme. Sitä ei voisi jättää huomiotta. Viitoin tytöt luokseni suuren puun alle.
"Suunnitelma muuttui juuri. Otamme selvää tuosta chakrasta."
"Se viivyttää tehtävää", Reimi huomautti.
"Emmekä ikinä pääse tarpeeksi lähelle tässä sateessa", Anzu lisäsi. Molemmat olivat oikeassa. Silti vaistoni käski seurata tuota muukalaista. Kaivoin jälleen taskumatin esiin. Mieti, mieti...
"Kotkani voisivat mennä", Reimi ehdotti.
"Hm?" Miten ne kaksi siivekästä nyt tähän liittyivät?
"Ne ovat vain tavallisia lemmikkejä. Niihin tuskin kiinnitettäisiin huomiota", tyttö selitti kuin puhuisi jollekin todella hitaalle. Palaset loksahtivat paikoilleen aivoissani.
"Ah, aivan. Hyvin keksitty. Ajattelin aivan samaa. Halusin vain testata päättelykykyänne", virnistin nopeasti. Olisi pitänyt juoda useampi kuppi. Aivoni olivat varmaan vielä täysin unessa. Tytöt kohottivat kulmiaan.
"Mitä? Ettekö usko?" kysyi mukamas hämmästyneenä heidän epäuskostaan.


"Siellä on vain yksi ninja. Mies. Hän on pysähtynyt", Reimi kävi tulkkaamassa kotkansa kirkaisut. Olimme seuranneet kohdetta jo hyvän aikaa. Ilman kotkia olisimme varmasti kadottaneet hänet. Sade oli onneksi viimein alkanut laantua ja näkyvyys parani huomattavasti.
"Pysähtynyt?"
"Niin, jonkin lammikon rannalle."
Lisäsimme vauhtia. Puut vilisivät ohitse. Viimein näin sen. Edessämme oli aukea, jossa oli pieni lampi. Ninjaa ei näkynyt. Kotkilla ei tuntunut olevan keinoja selittää, minne mies oli mennyt. Jokin jutsu, ehkä.
Hajaannuimme etsimään merkkejä miehen katoamisesta. Kaivelin pusikoita ja tutkin maata. Sade oli ehtinyt pyyhkiä jalanjäljet ruohikolta.
"Täällä", Anzu huikkasi lammen törmältä. Rantakivellä oli vielä häivähdys kuraa, jota sade nopeasti pesi. Mies oli ilmeisesti mennyt veteen. Pitäisikö meidän seurata?
En ehtinyt kysyä tyttöjen mielipidettä, kun vedenpinta värähti - eikä se taatusti johtunut sateesta. Chakra tuntui taas, mutta tällä kertaa moninkertaisena. Syöksyimme puiden suojiin.

Tuijotin lampea, tai pikemminkin sieltä ilmestyneitä hahmoja. Kolme ninjaa oli noussut vedestä. Vaikken nähnyt kunnolla otsasuojuksien tunnuksia, arvelin heidän olevan Sumukylästä.
"Uskaltaak-...sen...-ne...yksin? Mitä...karkaa?" yksi kysyi. Jouduin pinnistämään kuuloani ja osa sanoista meni silti ohitse. Kenestä he oikein puhuivat?
"...sama. Meillä....tärkeäm-....teht-... Mennään."

Ninjat katosivat metsään. Olin kahden vaiheilla. Pitäisikö seurata mahdollisia vihollisia, vai etsiä se joku käsiimme? Vaihtoehdot karsiutuivat kuitenkin yhteen, kun Reimi ilmoitti, etteivät hänen kotkansa enää nähneet miehiä. Niinpä löysin itseni pian polviani myöten kylmässä vedessä. Anzulla ja Reimillä vesi ylti jo reippaasti ylemmäs.
"Jos ongelmia tulee, niin heti takaisin pinnalle ja kuivalle maalle. Tai siis maalle, ei tarvitse yrittää etsiä kuivaa kohtaa", sanoin vielä. Saatoin kuvitella tyttöjen ilmeet. Sensein roolista oli hankala päästää irti, varsinkin kun oli niin nuoressa seurassa.

Vedin syvään henkeä ja painuin pinnan alle. En katsonut, mutta uskoin tyttöjen tehneen samoin. Sukelsin syvemmälle.
Ei mennyt kauaakaan huomata ihmisen mentävä aukko lammen kiviseinämällä. Siellä oli pakko olla jokin ilmatasku. Polskimme aukosta sisään, aseet valmiina. Esteitä ei ilmaantunut. Ei ansoja, ei vartijoita, ei mitään.

Rikoin vedenpinnan ja vedin ilmaa keuhkoihini. Onkalo oli pimeä, kostea ja haisi vahvasti mädälle maalle. Tila oli säkkipimeä. Kaivoin taskustani rullan ja muutamaa käsisinettiä myöhemmin, pieni tulenliekki ponnahti avonaisesta rullasta. Nostin sen metalliselle kämmenelleni ja tarkastin ympäristön.
Seinämät olivat osin kalliota, osin maata. Tänne olisi siis voinut kaivautuakin. No, turha miettiä sitä enää tässä vaiheessa.
Edessämme oli kalliolattia. Joku makasi märällä lattialla, raajat sidottuina. Sekö josta kolmikko oli puhunut?
Reimi kiipesi ylös vedestä ja kiirehti tutkimaan tajuttoman henkilön kunnon. Nostin liekkiä korkeammalle. Pitkä, punainen tukka, käsivarteen sidottu Konohan otsasuojus...
Silmäni laajenivat. Olin nähnyt tuon punaisen tukan ennenkin.
"Mitä helvettiä täällä on tekeillä?" kysyin itseltäni.


***

Kuten huomasitte, tartuin muutamaan jo olemassa olleeseen ideaan ja käytin niitä häikäilemättä hyväkseni. Jos nyt samalla vesitin jonkun suunnitelmat oikein kunnolla, niin se oli täysin tahatonta. Kai tästäkin saa joku jotain raavittua kokoon jatkoa ajatellen.

Ja sen punatukkaisen henkilön tuossa lopussa oli tarkoitus olla Shizukon Ren Ekiguchi.

Seuraavaksi onkin vuorossa BugShino.