Haukottelin suu levällään. Pitikin lähteä keskellä yötä etsimään auki olevaa ruokakauppaa.
“Jos se kirotun proteesi-ukko olisi ilmaantunut kaupan kautta töihin - tai töihin ylipäätään - ei minun tarvitsisi hoitaa ostoksia tällaisella koiranilmalla”, jupisin itsekseni, kantaessani ostoskassia keskellä synkkää yötä. Illan tultua oli alkanut sataa, ja nyt vettä tuli alas kuin auki unohtuneesta kraanasta.
“Kun seuraavan kerran näen sen papparaisen, varmistan, että hänen vuoronsa alkavat viideltä aamulta, hän saa vain vartin taukoja - ettei nukkumisesta tule mitään - ja kahvinkeitin hajoaa mystisesti!” Kukaan alaiseni ei livistäisi työnteosta, oli syy sitten mikä tahansa.

Onneksi kaupasta sai myös herkkuja, etten aivan repisi hiuksia päästäni. Pureskelin jäätelön mukana tullutta muovilusikkaa ja rauhoituin aika nopeasti. Nopeastihan nämä vaatteet kuivuisivat, eikä ajatus Sekistä jollain tehtävällä tällaisessa säässä tuntunut ollenkaan hassummalta. Taas yksi hyvä syy olla siviili.

Kadut olivat täysin tyhjiä ja pimeitä, kaikki olivat ilmeisesti menneet suojaan sateelta. Luulin olleeni täysin yksin, kunnes kuulin juoksuaskeleita takanani. Käännyin katsomaan millainen tomppeli oli kyseessä. Hetken päästä kulman takaa ilmestyi hahmo, joka tuli suoraan minua kohti. Tämän edellä juoksi jokin neliraajainen elukka. Kun he olivat jo melkein kohdallani, tunnistin henkilön.

“Iltaa, neiti Karvakorva! Kaunis sää, eikö?” huikkasin valkohiuksiselle naiselle. Taemi käännähti katsomaan minua, kasvoillaan vakava ilme.
“Ai Kaz! Mitä sinä täällä teet?” nainen kysyi huohottaen, pieni hämmennys äänensävyssään.
“Olin juuri kysymässä sitä samaa. Luulin ettei kukaan olisi enää tähän aikaan liikkeellä, mutta olin näköjään väärässä…” jatkoin kunnes huomasin Taemin “lemmikkirakin”, joka seisoi valppaana tytön rinnalla. Sen selässä lojui jokin ruumis. Otin askeleen kauemmas.
“Vai olet sinä ruvennut juoppokuskiksi. Vai onko tuo kenties ‘lemmikkisi’ päivällinen?” kysyin. Samalla kulman takaa, sieltä mistä kaksikko oli juuri sännännyt, kuului uusia ääniä.

“En ehdi nyt selittää. Mutta tarvitsemme apuasi, Kaz”, Taemi sanoi vakavana.
“Vai tarvitsee ninja apuani. Enpä olisi ikinä uskonut tämän päivän koitt-” olin juuri sanomassa, kun Taemi keskeytti.
“Nyt ei ole aikaa piruilla, tässä on tosi kyseessä! Kaksi ninjaa ajaa meitä takaa, aikeinaan todennäköisesti tappaa! Ja meidän on huolehdittava tästä miehestä!” Taemi huudahti, osoittaen hurtan selässä olevaa raatoa.
“Ja mitä minun pitäisi tehdä asialle?”
“Veisit hänet turvallisempaan paikkaan - vaikka liikkeeseesi - jotta voisimme Aymin kanssa hoidella ne ninjat, tai ainakin yrittää…” Taemi selitti pyytävällä sävyllä.

“Ei onnistu! Sori, mutta minulla on ostokset mukanani, enkä tahdo jotain haisevaa ruumista kauppaani. Ja sitä paitsi minulla on vähän muuta menoa. Ehkä joku toinen kerta sitten”, sanoin. Eihän asia liikuttanut, kiinnostanut tai hyödyttänyt minua mitenkään. Yleensä naisen pyynnöstä ei ole hyväksyttävää kieltäytyä, mutta mokomat etiketit eivät minua kiinnosta.
“Miten voit olla noin itsekäs?! Toiset ovat vaarassa kuolla ja sinä vain sanot, että ‘ehkä joku toinen kerta’!” Karvakorva raivosi, ja oli sen näköinen, että kohta tinttaisi minua päin pataa.

“Entä sitten?” huokaisin, järsiessäni edelleen suussani olevaa lusikkaa. Olin sanonut sanottavani ja päätin lähteä Ichibania kohti. Olin tuskin kääntänyt selkäni, kun se mokoma piski loikkasi eteeni, irvistäen julmasti.
“Jos et auta meitä, kerron kaikille miten hylkäsit asiakkaasi mahdollisten vihollisninjojen armoille! Se tuskin helpottaa liiketoimintaasi”, tyttö sanoi, astellen voittajan elkein eteeni. Se sai irvistyksen huulilleni, ja melkein puraisin jauhamani lusikan poikki.
“Pelaat likaisilla korteilla, tytteli…” mutisin hampaideni välistä.
“Sittenhän pelaamme samaa peliä, poju”, Taemi hymähti. Jopa hänen piskinsä näytti keljuilevan minulle.

Takaamme alkoi kuulua jo uusia juoksuaskeleita. Kirppukasa alkoi murista pahaenteisesti. Kohta takaa-ajajatkin olisivat täällä.
“Ääh! Että minä vihaan tätä!” älähdin kovaan ääneen.
“Autat siis meitä?”
“Kai tässä nyt sitten on pakko…” huokaisin ja aloin penkoa taskujani. Ojensin Taemille ostokseni ja taskusta löytämäni sormuksen.
“Mikä tuo on?” tyttö kysyi epäuskoisena, katsoen ojentamaani rengasta. Katsoin parhaakseni selittää, ettei kiusallista väärinkäsitystä syntyisi.
“Ei se mitä luulet, oikeasti. Se on yksi monista luomuksistani. Se kätkee käyttäjänsä chakran 95,76 prosentin varmuudella. Jos kosket se mukanasi kanssakulkijaasi, myös toverisi chakra katoaa. Nyt menette Ichibaniin ja laitatte kylmään menevät ostokset jääkaappiin, älkääkä sitten koskeko mihinkään! Laittakaa tuo sormus ovea vasten, niin pääsette sisälle.”
“Mihin itse olet menossa?” Taemi tiedusteli ja oli jo melkein menossa.
“Hidastan heitä hiukan.”


Kun ne kolme olivat menneet menojaan, saatoin keskittyä tulevaan koitokseen. Siinä samassa kaksi tummaa hahmoa kiiruhti suuntaani. Oletin heidän olevan ne häirikköninjat. Jos kyseessä olisi chuunin- tai alempitasoisia ninjoja, minulla todennäköisesti olisi kohtalaiset mahdollisuudet. Kun ninjat huomasivat minun olevan paikoillani, hidastivat he vauhtiaan pelkäksi kävelyksi. Toinen heistä oli varsin pitkä ja roteva mies, toinen taas oli ruumiinrakenteensa perusteella lyhyt nainen.

“Jo toistamiseen joudun tervehtimään ohikulkijoita tässä kaatosateessa keskellä yötä. Olisi kai pitänyt jäädä suosiolla kotiin”, mutisin, huomatessani heidän kasvonsa.
“Niin olisi. Mihin ne karkulaiset menivät? Kerro jos haluat elää”, toinen heistä murahti uhkaavasti, vaan ei tarpeeksi.
“Se ei käy päinsä”, sanoin ja aloin hivuttautua valmiiksi otteluasentoon. Mies hymähti halveksivasti ja valmistautui hyökkäämään. Nainen tyytyi vaihtamaan painoa toiselle jalalleen ja hymyili ylimielisesti. Aliarvioivat selvästi minut. Paha moka.
“Teen sinusta jauhelihaa”, mies lupaili ja syöksähti liikkeelle. En ollut paljoa jäljessä, aloittaessani sinettisarjan. Akatemiassa opitut taidot eivät hevillä unohdu, valitettavasti.
Mies pysähtyi niille sijoilleen, mikä tarkemmin ajateltuna näytti hirveän huvittavalta. Kura lensi kaaressa, kun hän jarrutti kantapäillään ja oli vähällä lentää persuksilleen. Nainen valpastui myös ja seisoi nyt tikkusuorana. Molemmat tuijottivat käsiäni, jotka muodostivat käsisinettejä, sitä mukaan kun ne päähäni ilmaantuivat. Teki mieli nauraa ääneen. Muutama kovan näköinen sinetti, ja äsken niin voitonvarmat ninjat olivat vähällä laskea alleen.

Muodostin viimeisen sinetin ja nostin toisen käteni etusormet pystyyn, muun käden mennessä nyrkkiin. Tyypillinen laukaisuvalmius.
“Hähää, näyttää siltä, että jauhelihan sijasta joudutte tyytymään kahteen märkään länttiin. Jos niitä nyt edes erottaa näiden lätäköiden joukosta”, nauroin. Toinen käteni kopeloi taskujani.
“Hän bluffaa. Ei tuollaista tekniikkaa olekaan”, nainen sanoi, mutta kuulin hänen äänensä vapisevan. Hän oli oikeassa, enhän minä osannut enää edes käyttää ninjutsua. Heidän ei tosin tarvinnut tietää sitä.
“Oletko valmis lyömään sisuskalusi vetoa siitä?” kysyin, ilkeä virne naamallani. Kouraani oli tarttunut jonkin sortin savupommi. Kyseinen väline aiheutti räjähtäessään silmien kirvelyä ja yskimistä. Se varmaan riittäisi.
“Tapaamisiin, pöntöt!” kajautin, nykäistessäni sokan irti. Pudotin kranaatin suunnilleen metrin päähän ja aloin etsiä suojalaseja. Silloin huomasin niiden puuttuvan.

Savu levisi ympärillemme ja pian alkoi kuulua yskimistä, omani mukaan lukien. Tämän huonommaksi näkyvyys ei voinut mennä.
“Voi hiivatti sentään! Köh köh! Millainen mämmikoura käyttää savupommia itseensä!” kuulin jonkun karjuvan. Savupilvestä oli päästävä pois tai koko sählinki olisi ollut turhaa.

Törmäilimme seiniin ja toisiimme yrittäessämme löytää pois. Lopulta aloin turhautuneena penkoa taskunpohjia jos sieltä löytyisi apua. Tunsin toisen pommimaisen esineen osuvan käteeni. Olin juuri ottamassa sitä käsiini, kun kuulin sokan jälleen irtoavan. Samalla hetkellä tunsin lentäväni halki ilmojen.

Se taisi olla painepommi, räjähteen lailla toimiva ase, joka räjähtäessään luo pienehkön paineaallon. Saatoin helposti lentää muutaman rakennuksen yli. Kylmä ilma osui kasvoihini, jatkaessani liitoa. Viimein tajusin kurssin vaihtuneen alaspäin ja tömähdin täyteen jätesäiliöön. Onnekseni se pehmensi laskua, enkä saanut ruhjeita.

Näkökykyni palasi, kun sain huuhdeltua silmäni rännistä juoksevan veden alla. Punoittivathan ne vielä aika railakkaasti, mutta se ei ollut sillä hetkellä olennaista. Otin suunnakseni Ichibanin.
“Mikä päivä…” huokaisin itsekseni ja syljin poikkimenneen lusikan suustani.


Tuntui siltä, että kaatosade vain yltyi, mitä lähemmäs pääsin kauppaani. Kun lopulta näin Ichibanin, hymähdin tyytyväisenä. Se karvainen hurtta makasi pitkällään teranssilla, mutta käänsi päätään, kun huomasi minut. Mulkaisin sitä takaisin, vaikkei se ollut näillä silmillä mitenkään vakuuttavaa. Vasta ovea koskiessani huomasin jalkojeni juuressa olevan jotain muutakin.

“Ei kai taas…” voihkaisin, katsoessani uutta ruumista oveni edessä. Tämä ei ollut sama kuin viimeksi.
“Hei! Pois likaamasta teranssiani! En tarvitse ovimattoa”, sanoin ja tökin sandaalinkärjelläni tummanruskean tukan peittämää päätä. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaista? Käänsin katseeni edelleen makaavaan piskiin.
“Sinäkö näitä tuot? Eikö yksi raato riittänyt sinulle, vai onko tämä sitten iltapalaksi?” kysyin keventääkseni oloani. Vastaukseksi se kuolakone yritti purra nilkkaani.


Astuttuani sisään, silmiini osui mitä karmivin näky. Lattia oli täynnä pieniä lätäköitä ja kaksi paria kuraisia sandaaleja nökötti tatamilla. Hyvästi vain puhdas lattia.
Se koiran selässä aiemmin matkannut mies makasi keskellä myymälän lattiaa ja luullakseni nukkui.
“Miksi silmäsi punoittavat tuolla tavalla?” Taemi aloitti, kun näki silmäni. Mulkaisin häntä.
“Oletkos katsonut peiliin vähään aikaan?”
Sade rummutti ikkunoita.
“Nyt voisit varmaan kertoa missä mennään. Miksi pakenitte? Keitä ne ninjat olivat? Kuka tuo tuossa lattialla on? Mikä on palkkioni? Ja miksi oveni edessä makaa joku pummi?” pommitin tyttöä kysymyksillä siihen tahtiin, että hädin tuskin itsekään pysyin perässä.

Taemi kertoi nähneensä ovellani olleen pojan metsästä. Hänen käytöksensä oli ollut outoa, mutta hänellä ei ollut ollut sillä hetkellä aikaa jäädä tutkimaan tilannetta.
Saavuttuaan Ichibanille, tyttö oli huomannut saman pojan olevan teranssilla. Tällä kertaa tyyppi tosin veti hirsiä. Hän oli todennäköisesti koditon ja kantoi varsin epäilyttävää nappia mukanaan. Ongelmaksi nousi kuitenkin se, että vain Taemi ja tytön pelastama ninja - Hayaka Shiko - pääsivät sisälle. Aymin jäädessä ulos, tyttö oli pyytänyt elukkaa pitämään nukkuvaa silmällä.

“Ja jätit sen sitten oveni eteen. Mikset saman tien kipannut jätesäiliöön? Tiedäthän; poissa silmistä, poissa mielestä?” sanoin, ja tarkoitin myös sitä. Tyttö päätti ilmeisesti jättää sanomani omaan arvoonsa ja jatkoi kertomusta.
“Aloitan ihan alusta. Hokage antoi tehtävän minulle ja joukolle kylämme ninjoja. Olimme suuntaamassa kohteeseemme, kun metsässä huomasimme Shikon tajuttomana maassa. Miehen kunnon perusteella päätin viedä hänet kyläämme hoidettavaksi.
Päästyämme sairaalaan, Hokage tuli huoneeseen, jossa olimme. Sain tietää, että tämä mies on etsintäkuulutettu. Se tosin ei ollut ainut yllättävä uutinen…” tyttö kertoi, mutta hiljeni hetkeksi kuin punnitakseen sanojaan. Hymähdin häntä jatkamaan.

“Shiko väitti tulleensa Konohaan varoittamaan jostain sodasta. Mutta heti sen sanottuaan Shikon voimat loppuivat ja hän menetti tajuntansa. Sitten Hokage kiiruhti huoneesta tärkeille tehtävilleen ja käski minua katsomaan tämän miehen perään”, Taemi jatkoi, vaihtaen samalla asentoaan. Päätin itsekin tehdä samoin, olettaessani tarinan vielä jatkuvan.

“Olin juuri mennyt hakemaan jotain juotavaa, olinhan viettänyt potilaan huoneessa jo useamman tunnin, kun sade alkoi. Vesiautomaatti oli käytävän päässä. Olin täyttämässä mukiani, kun tunsin jonkun tarkkailevan minua. En vain tiennyt kuka, tai mistä. Aavistaessani pahaa palasin nopeasti Shikon luokse.
Oven avautuessa näin hahmon Shikon vuoteen vieressä. Ehdin juuri ja juuri estää tätä tappamasta suojattiani. Huusin Aymia apuun ja onnistuin pelastaa Shikon, joka oli edelleen kanttuvei. Kun toinen ninja tuli esiin, tajusin paon olevan paras ratkaisu. Loikkasimme ikkunasta sateeseen ninjat kannoillamme ja loput tiedätkin”, tyttö lopetti. Kelailin kertomusta päässäni hetken ennen kuin sanoisin mitään.

“Minua kyllä edelleen vaivaa, miksi ne ninjat tahtoivat tappaa meidät? Mistä me tiesimme liikaa?” tyttö pohdiskeli ja koputti kädellä ohimoaan. Siinä olikin pohtimisen aihetta. Luultavasti saisimme tietää lisää jos tuo tyyppi heräisi.
“Mikä teidän tehtävänne oikein oli? Missä kohteenne oli?” kysäisin ohimennen.
“Emme varmaankaan saisi puhua siitä ulkopuolisille”, tyttö vastasi nopeasti.
“Olette jo valmiiksi sotkeneet minutkin tähän, joten saman tien voisin tietää vähän enemmän”, sanoin takaisin. Taemi arvioi tilannetta ja kertoi sen verran tehtävästä minkä itse tiesi.


“Aika outoa lähettää noin reilun kokoinen ryhmä pois Konohasta ilman enempää informaatiota. Perin outoa tosiaan. Hehän saattavat kaikki kuolla”, tokaisin, kaatuen selälleni tatamille. Kai noin suuren johtajan pitäisi sen verran luottaa alaisiinsa, ettei lähettäisi ninjojaan noin huonosti valistettuina. Jokin tässä haisi ja pahasti.
“Mitä ajat takaa?” tyttö uteli oudoksuvasti.
“Sitä, että koko päivän tapahtumat ovat olleet tavattoman hämäräperäisiä. Miksi teidät lähetettiin tehtävälle? Millainen tehtävä on näin suuren riskin arvoinen? Ajatteleeko Hokage tosiaan Konohan parasta? Mitä pomonne päässä ylipäätään liikkuu?” tuhahdin lattialta.
“Sanotko siis, että Hokage on tässä arveluttava? Vaikka eihän tällainen vaiteliaisuus tunnu ollenkaan Uzumaki-saman tapaiselta”, Taemi arveli, jatkaen asioiden pyörittelyä.
“Ja eikö tuollainen ‘yhtäkkinen’ kiire lähteä sairaalasta ole varsin epäiltävää? Ja jos tuo mies kerran on etsintäkuulutettu, niin miksi hän jätti vain yhden chuuninin paikalle? Ihan kuin hän olisi halunnut jotain sattuvan”, jatkoin ajatusten heittelyä. Epäilyksen varjo lankesi yllemme yhä synkemmin.
“Tarkoitat siis, että Hokage olisi suunnitellut salamurhan ja mahdollisesti muutakin…” tyttö totesi, odottaen tarkkaa vastausta.
“Ajattelin vain, että ehkä Hokagenne ei olekaan se keneksi häntä luulette”, sanoin suoristellessani käsiäni. Kesti hetken aikaa ennen kuin Taemi vastasi.
“Eli Hokage ei olisikaan Uzumaki Naruto…”

***

Tässä se nyt sitten on. Esimerkkinä muille lisäsin osani ennen deadline-päivää. Koko viikonlopun olen taistellut tämän kanssa ja toivoakseni on sen arvoinen.

Keräsin nyt nämä Konohassa olevat “jämät” (Kaz, Taemi, Shiko ja Aika) kasaan, toivottavasti en romuttanut muiden suunnitelmia kokonaan, mutta tällaistahan tämä impro on. Ja eikös se niin ole, että yhdessä on hauskempaa. Toivottavasti Kazista ei jäänyt aivan hirveän kamalaa kuvaa, ehkä hän kehittyy juonen edetessä tai sitten ei. Ainakin hän osaa olla rehellinen itselleen.

Ja seuraava kirjoittaja onkin sitten Crab.