Lumi narskahteli tummakaapuisen hahmon jalkojen alla hänen kävellessään eteenpäin hämärää kuusien reunustamaa metsätietä. Oli kuoleman hiljaista lukuun ottamatta verkkaisesti eteenpäin kulkevan nuorukaisen hiljaisia raskaita huokauksia. Tuuli leikkitteli miehen harmailla hiuksilla ja pyyhkäisi välillä hänen kehonsa läpi saaden hänet tärisemään.

Mutta hän ei välittänyt. Ei piitannut kylmyydestä eikä kivusta. Ei pahuudesta eikä nälästä.Ei mistään. Hän olisi voinut kuolla. Mitä väliä sillä olisi ollut? Kuka olisi kaivannut? Kuka siitä olisi välittänyt? Niin. Ei kukaan.

Hahmo pysähtyi ja hänen surun täyttämät violetit silmänsä kääntyivät katsomaan tähtien peittämää yö taivasta.  

Joskus hän oli ollut onnellinen. Noin neljä vuotta sitten. Silloin, kun hänellä oli henkilö, johon turvautua. Joku joka välitti ja auttoi ,Lohdutti, piristi ja rakasti. Henkilö jonka nimeä hän kuiskailee öisin unissaan, josta uneksii jonka vuoksi itkee itsensä uneen. Jonka kanssa koki ja jakoi kaiken. Hänen tikkinsä, hymynsä. Niin täydellinen vartalonsa. Kaiken sen pahan keskellä ainut johon hän luotti, ja se jota hän rakasti. Se ainut joka sai hänet nauramaan. Avain onneen. Mutta nyt hän oli poissa. Kadonnut.

" Kuzu.." Hidan kuiskasi ja kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä. " Missä olet? " Kyynel toisensa jälkeen valui hänen punottavia poskiaan pitkin. Hän lyyhistyi polvilleen hangelle ja puristi silmänsä kiinni. ' Rakastan sua missä oletkin. Rakastan aina. ' Nuorukainen nousi täriseville jaloilleen ja jatkoi matkaansa kohti kotiaan.

---

Ovi aukesi narahtaen ja Hidan astui pimeään sotkuiseen kotiinsa. Hän heitti kaapunsa eteisen nurkkaan ja sitä seurasivat lumiset kengät ja lapaset. Märät takkuiset hiukset roikkuivat hänen kasvoillaan. Hidan huokaisi ja etsi kädellään valokatkaisiaa. Pian hän löysikin sen ja painoi sitä mutta valot eivät syttyneetkään. " Mitä vittua, vasta viikko sitten minä vaihdoin tuohon lampun.. " Hän mumisi turhautuneena ja rämppäsi katkaisiaa hetken. " Paska mikä paska " Hidan murahti ja lähti kohti keittiötä vaivautumatta ajattelemaan asiaa sen enempää.

Jashinisti astahti hämärään keittiöön ja painoi katkaisiasta.
Hidanin ihmeeksi keittiössäkään eivät toimineet valot. Ainut valo oli suuresta pöydän yllä olevasta ikkunasta kajastava kuun heikko paiste. Äkkiä Hidan jähmettyi. Kukkia. Paljon kirkkaanpunaisia ruusuja läpinäkyvässä sievässä maljakossa keskellä pöytää. Hidanin lempikukkia, jota Kakuzu toi aina ennen hänelle.

Hämmentyneen nuorukaisen silmiin syttyi toivonpilke. " Kuzu?" Hän kysyi vähän kuiskausta korkeammalla äänellä. Hiljaisuus. Hidan odotti hetken ja käveli sitten varovasti pöydän äärelle. Kuun valaisemat ruusut näyttivät niin kauniilta. Jashinisti poimi yhden ruusuista ja veti keuhkonsa täyteen sen tuoksua. Kukahan ne on tuonut? Ja miksi?

Hidanin valtasi lämmin tunne hänen katsellessaan ruusuja. Ne saivat hänet muistamaan ne ajat, kun Kakuzu oli hänen kanssaan. " Miksi jätit minut yksin? " hän ajatteli ääneen ja pyöritteli ruusua sormissaan.

"Hidan"  

Jashinisti hätkähti. Hän tunsi tuon äänen missä vain. Hänen sydämmensä oli tulla ulos rinnasta. Ruusu lipsahti hänen käsistään ja putosi lattialle.

"Olen palannut."

Hidan kääntyi hitaasti. Keittiön ovella seisoi Kakuzu. Ilmielävänä ja hymyillen niin lumoavasti. Niin lämpimästi. Hidan aukaisi suunsa sanoakseen jotain mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa. Kyyneleet nousivat Jashinistin silmiin. Hän lähti juoksemaan Kakuzun luo. Hänen oman Kakuzunsa rakkaan ihanan tutun ja turvallisen. Hän hyppäsi halaamaan vanhempaa miestä kaataen hänet, ja kaatuen itse tämän päälle.

Violetit silmät täyttyivät onnen kyynelistä. Hän oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Hidan painoi päänsä Kakuzun rintaa vasten kastellen hänen paitansa kyyneleillään. Hän oli unelmoinut siitä niin monta kertaa, että saisi kietoa kätensä Kakuzun ympärille, halata häntä olla niin onnellinen että voisi haljeta. Siinä hän nyt oli.

" Anna anteeksi Hidan.. " Hidan nosti päänsä ja katsoi allaan makaavaa Kakuzua suoraan silmiin omilla lumoavilla violeteillä kyynelten täyttämillä silmillään ja hymyili. "Kuzu.. M-mä olen kaivannut sua niin. "
" Anteeksi. " Kakuzu kuiskasi vielä ennenkuin nousi olkapäittensä varaan ja suuteli Hidania jonka silmät laajenivat hetkeksi hämmästyksestä. Suudelma oli täynnä rakkautta lämpöä hellyyttä ja läheisyyden kaipuuta. Kaikkia yhtä aikaa. Molemmat toivoivat että se olisi kestänyt ikuisuuden.

Kakuzu vetäytyi hetkeksi suudelmasta ja nousi istumaan. Hän painoi vaaleamman miehen itseään vasten ja halasi häntä lujasti. Kyynelet valuivat jo hänenkin poskiaan pitkin.

Hidan tuhisi hiljaa ja puristi tarvitsevasti partnerinsa paitaa molemmin käsin. Siinä he kaiken hiljaisuuden ja pimeyden keskellä istuivat lattialla onnellisina kuunnellen toistensa sydänten lyöntejä lohduttaen toisiaan. Halaillen.

Kakuzu otti Hidanin syliinsä ja lähti kävelemään kohti yläkertaa. Varovasti hän käveli rappuset ylös ja tönäisi makuhuoneen oven auki.
Hän laski Hidanin makuulleen suurelle parisängylle. He tuijottivat hetken toisiaan silmiin. " Minä.. Rakastan sinua.. " Hidan takelteli vanhemman tullessa hänen päälleen ja painaessaan otsansa Hidanin otsalle. " Minäkin sinua, Hidan " Kakuzu kuiskasi ja suuteli Hidania.

" Ethän jätä minua enää? "

" En jätä "

" Lupaatko? "

" Lupaan. "

Sinä yönä talon täyttivät kiihkeät rakastelun äänet pitkästä aikaa.

Hidan oli onnellinen jälleen...
________________________

Nonnin ihka ensimmäinen ficcini on nyt valmis @__@ Anteeksi että on lyhyt. Mutta nyt pitää mennä syömään päivän nuudeli annos jätän kohtaloni teidän käsiinne. >o< Kiitos ja kumarrus.