Tuhannesti anteeksi, että tässä kesti näin kauan! >__< on laiskottanut ja yksinkertaisesti mulla ei oo ollut minkäänlaista inspiraatiota kirjoittaa tätä.

Mutta pian se helpottaa... tähän tulee nimittäin enää yksi ainut osa! Se on melkein valmis, joten ette ilmeisesti joudu odottaman kauan.

------------------------

Kuun valossa osa 13

Kiireiset askeleet kaikuivat tyhjillä käytävillä ja mustat hiukset vilahtivat kulmauksen taakse naisen kiirehtiessä määränpäähänsä. Violetit silmät tarkkailivat tarkasti käytävää ja etsivät oikeaa ovea. Daiya löysi viimeinkin etsimänsä, mutta pettyi pahemman kerran huomatessaan oven olevan lukossa.

Daiya läimäisi kätensä suulleen ja yritti pitää ulos pyrkivät nesteet sisällään. Hän tunsi kuinka hänen mahansa heitti kolmoisvoltteja ja kuvottava maku tuntui jo kurkussa. Daiya rukoili jo mielessään vessan vapautuvan, tai muuten hän antaisi ylen tässä ja nyt.

Daiyan rukouksiin vastattiin. Tyttö ei jäänyt katsomaan kuka vessassa oli ollut, vaan ryntäsi sisään edes sulkematta ovea. Saatuaan tyhjennettyä itsensä, Daiya huokaisi raskaasti.

Hän ei voinut ymmärtää, mistä pahoinvointi oli oikein peräisin. Pari viikkoa sen jälkeen kun hän oli päässyt takaisin Itachin luokse, olivat sujuneet oikein hyvin. Mutta nyt viimeisen viikon ajan hänellä oli ollut kamalaa aamupahoinvointia.

Täristen Daiya nousi ylös lattialta jonne oli syöksynyt. Hän avasi hanan kääntäen sen kylmälle ja pesi kasvonsa. Kylmä vesi kasvoilla tuntui taivaalliselta ja virkisti mukavasti. Daiya kuivasi kasvonsa ja kääntyi ovelle lähteäkseen. Hän kuitenkin jähmettyi aloilleen kohdatessaan sinisten silmien tutkivan katseen itsessään.

“Oletko kunnossa Daiya?”

“O-olen kyllä. Voin vain vähän huonosti..”

“Ihan vähänkö vain?” Sinihiuksinen jatkoi tenttaamistaan.

“Mitä väliä sillä on? Tämä on ohi menevää.”

“Tietääkö Itachi?”

“Miksi hänen pitäisi?” Daiya ihmetteli jo ärsyyntyneenä kysymystulvasta.

“Huoh… tiedätkö edes itse miksi voit pahoin?”

“…”

“Eli et”, Konan totesi kädet puuskassa. “Tule huoneeseeni, tässä ei ole hyvä paikka keskustella”, vanhempi nainen vielä jatkoi lähtien huonettaan kohti ja olettaen nuoremman seuraavan.

Hämmentyneenä Daiya seurasi toista tämän huoneeseen. Konanin huone ei ollut muuttunut siitä kun Daiya oli asustanut siellä. Pölyt kyllä oli pyyhitty ja huone imuroitu. Muuten kaikki oli kuten ennenkin.

Konan istahti sängylleen viittoen nuorempaa tekemään samoin. Hetken aikaa oli täysin hiljaa naisten vain istuessa vastatusten.

“Sinulla näyttäisi olevan aamupahoinvointia. Kauanko sitä on ollut?”

“Tämän viikon.. Sinä ilmeisesti tiedät mistä se johtuu?” Daiya uteli.

“Luulen tietäväni. Riippuu siitä oletko harrastanut viime aikoina Itachin kanssa seksiä”, Konan sanoi vihjailevasti.

“Siis mi-mitä si-si...“, Daiya änkytti kasvoiltaan kirkkaanpunaisena.

“No oletko vai et?” Konan tenttasi rauhallisella äänellään.

Daiya muisti hyvinkin selvästi parin viikon takaisen tapahtuman, jolloin hän oli varastanut Itachin lipaston avaimen ja siitä hyvästä mies oli rankaissut häntä... se oli heidän viimeisin kertansa lähiaikoina.

“No siis juu... mutta ei se ollut suojaamatonta”, Daiya mutisi häpeissään.

Ei hänen ollut tarvinnut aikaisemmin käydä tällaisia keskusteluja kenenkään kanssa!

“Entäs muut kerrat? Arvatenkin niitä on enemmänkin.”

Daiya mietti kuumeisesti kysymystä. Olivathan he muillakin kerroilla suojautuneet. Hänen muistinsa mukaan ainakin. Äkkiä hänen mieleensä palasi muistot illasta, jolloin hänet pelastettiin Orochimarun luota. Silloinhan he olivat tehneet sen ensimmäistä kertaa… ja ilman…

“Hitto! Ekalla kerralla unohtui...”

“Eli olet todennäköisimmin raskaana.”

“Mistä tiedät?”

“Tiedänpähän vain...”, Konan vastasi hieroen omaa vatsaansa.

Nyt kun Daiya loi katseensa sinihiuksisen vatsaan, hän havaitsi sen olevan normaalimpia isompi. Kun he ensimmäisen kerran tapasivat, Konan oli ollut hyvin timmissä kunnossa. Nyt maha oli kasvanut vähän. Oliko Konan syönyt lähiaikoina enemmän? Ei ollut. Mietittyään hetken, Daiya älysi mistä oli kyse.

“Sinä olet myös raskaana!”

“Niin olen. Joten tiedän mistä puhun”, Konan vastasi hymyillen.

“Onneksi olkoon! Tietääkö Pein?” Daiya uteli.

“Tietää. Siksi tulimme tehtävältämme silloin aikaisemmin pois.”

“Miten Pein tiedon otti?”

“Hän oli ensijärkytyksen jälkeen innoissaan. Ethän kerro vielä muille?”

“En tietenkään”, Daiya vastasi pirteästi.

“Mutta sinun pitäisi kertoa Itachille.”

Daiyan iloisuus laski muutaman asteen. Mitä Itachi mahtaisi sanoa? Entä jos tämä ei haluaisi lasta? Vihaisi sitä? Vaikka Itachi rakasti häntä, se ei tarkoittanut että tämä halusi tässä vaiheessa hankkia penskaa kasvatettavakseen.

“Älä huoli, tuskin Itachi pahastuu”, Konan rohkaisi nähdessään nuorempansa epäröivän.

“Toivon mukaan”, Daiya kuiskasi ja poistui huoneesta aamupalalle.

-----------------------

“Mitä sinä teet?”

Kisame kurkkasi kahden ison pahvilaatikon takaa joita oli kantamassa, kuullessaan kysymyksen.

“En mitään erikoista, Daiya-chan.”

“Mitä noissa on? Mihin viet niitä?”

“Ei kuulu sinulle”, Kisame vastasi muina miehinä.

“Totta kai minulle kuuluvat sinun asiasi!” Daiya väitti vastaan lähtien kulkemaan hain perässä.

“Et ole äitini, joten asiani eivät kuulu sinulle. Menehän kiehnäämään Itachin luokse.”

“Sinä et ole isäni, joten et voi käskyttää minua”, Daiya heitti takaisin.

Kaksikko tuijotti hetken tiukasti toisiaan silmiin, kunnes Kisame jatkoi matkaansa maristen kuinka rasittava likka Daiya osasikaan olla.

Kisame ei osannut odottaa seuraavaa hyökkäystä. Daiya tarttui aivan yllättäen ylimpään pahvilaatikkoon saaden ne putoamaan Kisamen löysästä otteesta. Daiya tuijotti lattialle levinnyttä sisältöä ihmeissään.

Lattialla lojui mitä suloisimpia lasten vaatteita. Potkupuvut olivat eritoten Daiyan mieleen. Vaatteiden värit miellyttivät myös häntä. Ne olivat kauniin pehmeät.

“Kenelle nämä ovat? Ja mistä ne ovat tulleet?”

“Ostin ne silloin kun lähdin Itachin mukaan kaupungille ja osa on Itachin, Konanin ja Peinin vanhoja. Ja ne ovat sinulle ja Konanille”, Kisame mutisi raapien niskaansa.

“Hei! Mistä sinä tiedät että-”

“Kukapa ei huomaisi teidän juoksenteluanne vessassa. Ja Konanin maha on turvonnut, muutaman viikon päästä se on jo pienen jalkapallon kokoinen.”

“Sinulla on liian tarkat silmät”, Daiya mutisi pieni puna kasvoillaan Kisamen mittaillessa katseellaan hänen vatsaansa.

“Niin... Hmm… Ei mene kauan kun sinunkin mahasi on isompi...”, Kisame mutisi keräten vaatteita takaisin laatikkoihin. “Itachi ei varmaan vielä tiedä?”

“No ei!”

“Paras kertoa pian, ennen kuin hän huomaa sen itse”, Kisame totesi pinkaisten karkuun keikkuvan pinonsa kera.

Daiya ihmetteli hetken hain nopeaa poistumista, kunnes kuuli askelia takanaan olevan kulmauksen takaa. Erittäin tuttu hahmo ilmestyi näkyviin.

“Täällähän sinä olet. Olen etsinyt sinua koko aamun.”

Daiya hyppäsi innoissaan Itachin käsivarsille haudaten kasvonsa miehen paitaan. Itachista leijaili jälleen sitruksen tuoksu, jota hän rakasti tajuttoman paljon.

“Mennäänkö olohuoneeseen? Deidara ja Hidan ovat kuulemma keksineet jotakin tekemistä meille kaikille”, Itachi kysäisi suukottaen Daiyan otsaa.

Daiya vain nyökkäsi hyväksyvästi, kiehnäten edelleen miehensä kimpussa. Itachi hymähti ja lähti kävelemään Daiya kyljessään kiinni kohti olohuonetta.

Kaksikon saapuessa olohuoneessa istuivat jo kaikki Akatsukilaiset odottamassa, josko saisivat kuulla Deidaran ja Hidanin ehdotuksen illanviettoon.

“Me tässä tuumittiin että pelattaisiin porukalla korttipelejä”, Deidara ilmoitti.

“Ja korttipeli ei ole mitään ilman kurkun kostuketta!” Hidan huudahti kilistäen kahta pulloa yhteen. “Ovatko kaikki mukana?” harmaahiuksinen jatkoi.

“Minä jätän väliin”, Konan ilmoitti heti.

“Ei tästä pelaamisesta tule mitään, jos ei ole ollenkaan naisia mukana! Kai sinä tulet, Daiya-chan?” Deidara kysyi varsin kohteliaasti luodessaan katseen violetteihin silmiin.

Daiya tiesi miksei Konan osallistunut, ja ymmärsi myös miksei hänen itsekään pitäisi. Mutta ajatus pelaamisesta muiden kanssa houkutteli aivan liian paljon, varsinkin kun hänellä oli tajuttoman tylsää. Jos hän vain vähän maistaisi, ei siitä olisi haittaa.

“Totta kai. Entä sinä Itachi?” Daiya kysyi nojaten tähän.

“Kai sitä tämän kerran”, Uchiha totesi istahtaen Daiyan kanssa olohuoneen pöydän ääreen.

“Jos Itachi on mukana, minun täytyy tulla hakkaamaan hänet joka pelissä”, Sasuke ilmoitti luoden isoveljelleen kuuluisan itsevarman virneensä.

“Varo mitä menet lupaamaan, Sasse-pieni”, Itachi vastasi nuoremman haasteeseen omalla virneellään.

“Minä jätän myös väliin”, Pein totesi siirtyen Konanin kanssa kauemmas istumaan, mutta kuitenkin niin lähelle, että voisivat seurata muiden peliä.

“Sanokaa jo vittu vähän äkkiä jos ette aio pelata, niin päästään aloittamaan!” Hidan räyhäsi lopuille, joilta vastausta ei vielä ollut herunut.

“Jos panoksina ei ole rahaa, niin pelaan”, Kakuzu ilmoitti möreällä äänellään.

“Minä ainakin pelaan, aloitetaan jo! Joohan Deidara-senpai!”

“Turpa kiinni Tobi!” Blondi vastasi yli-innokkaalle Tobille.

“Minä ja Sasorikin pelaamme, Zetzu ei taida olla kiinnostunut...”, Kisame sanoi katsellen Zetzua joka hoivasi ikkunalaudalla olevia puskia.

“Selvä, aloitetaan sitten”, Hidan määräsi istahtaen alas ja ryhtyen jakamaan kaikille kortteja.

Kaikki istuivat vieretysten ja ottivat Hidanin jakamat kortit vastaan, mutta jääden odottavasti tuijottamaan violettisilmäistä miestä. Hidan katseli äkeissään takaisin ja lopulta kivahti:

“Mitä vittua te tölläätte?”

“Sitä vain että mitä pelataan? Joku ääliö unohti mainita”, Kakuzu murahti.

“Räsypokkaa tietenkin. Ja en ole mikään ääliö!”

Daiyan silmät laajenivat lautasen kokoisiksi. He pelaisivat… räsypokkaa! Hän oli ainut nainen koko pöydässä eikä hän osannut koko peliä lainkaan!

‘Mihin pulaan olenkaan itseni laittanut’, Daiya ajatteli vilkaisten vieressään istuvaa, ärsyyntyneen näköistä Itachia.

“Umm… tuota... miten räsypokkaa pelataan?” Daiya kysyi melkein kuiskaten.

Pöydän ympärille laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuijottamaan Daiyaa. Muutaman hiljaisen sekunnin kuluttua Hidan puhkesi nauruun.

“HA HA HAA! Ei voi olla totta! Tästä pelistä tulee vitun hauskaa!”

Hidan vaikeni vasta kun erehtyi katsomaan Itachiin päin. Miehen silmät olivat murhaavan näköiset ja tämä vaikutti olevan valmis lyömään harmaahiuksista minä hetkenä tahansa. Lyömisen sijaan Itachi kuitenkin puhui vaarallisen pehmeällä äänellään, joka oli tullut tutuksi kaikille Akatsukilsisille- ja tietenkin äänensävyn seuraukset, mikäli häntä ei toteltaisi.

“Koska Daiya-chan on ainut nainen ja seurustelee kanssani, hän saa oikeuden keskeyttää pelin missä vaiheessa tahansa. Onko selvä?”

“MITÄH? Ei muuten vete-”, Hidan aloitti, kunnes Kakuzun käsi peitti hänen suunsa estäen puhetulvan.

“Josko vain aloitettaisiin jo peli?” Kakuzu kysyi luoden katseensa muihin.

Muut nyökkäsivät ja Deidara aloitti pelin Hidanin repiessä kättä suunsa edestä. Vihdoin siinä onnistuttuaan, tämä purki kiukkunsa pariinsa.

“Vitun idiootti! Yrititkö sä tukehduttaa mut!?”

“En, kunhan estää sinua saamasta turpiin.”

“Heitä voltti homo!”

“No niin, olkaa jo hiljaa ja keskittykää peliin, se on Hidan sinun vuorosi”, Sasori ilmoitti tympääntyneenä.

Peli jatkui pienen puheen kera ja voitonhuudahdusten säestämänä. Ainut joka ei ollut voittanut yhtään erää, oli Daiya. Hän oli kyllä onnistunut häviämään melkein kaikilla kerroilla. Daiyalla oli yllään enää alusvaatteensa ja toppi. Itachi oli moneen kertaan kuiskannut hänelle, että hän lopettaisi pelin, mutta itsepäisenä tyttönä Daiya vain jatkoi.

Aivan yllättäen puolivälissä peliä Daiya vihdoinkin ymmärsi, miten räsypokkaa pelataan. Pikkuhiljaa hän keräsi voitoillaan vaatteensa takaisin ja sai miehet vähentämään omiaan.

‘Tämähän onkin hauska peli!’ Daiya ajatteli peitotessaan jälleen miehet.

Muutama pullokin oli kumottu pelin edetessä, mutta kukaan ei varsinaisesti ollut humalassa. Alkoholi oli vain saanut kielenkannat laulamaan ja suusta pääsikin kaikenlaista, ennen kuin kukaan ehti pahemmin ajatella mitä pitäisi sanoa, ja mitä ei todellakaan pitäisi.

Daiyan oivaltaessa tämän seikan, hän päättikin viattomasti pommittaa kysymyksillä muita.

“Deidara, miten ihmeessä et ole yrittänyt kopeloida minua, vaikka olen ollut puolialasti edessäsi hyvän tovin?”

“Ensimmäinen syy: Itachi. Toinen on se, että löydän kyllä halutessani toisen naisen joka avosylin heittäytyy käsivarsilleni, eikä ole yhtä rasittava kuin sinä. Kolmas syy, minulla on jo tyttöystävä. Ja yksinkertaisesti olen menettänyt mielenkiintoni, olet tylsä”, Deidara luetteli tajuamatta lainkaan, että oli antanut tärkeitä tietoja muille.

Daiya hykerteli saamansa tiedon ansiosta. Nyt hänen ei tarvitsisi olla enää varuillaan Deidaran seurassa, hän voisi jopa yrittää luoda heidän välilleen ystävyyttä. Mutta että tällä oli jo joku? Missä välissä tämä oli uuden kohteen löytänyt?

“Sinulla on jo tyttöystävä? Onko se vakavaa? Minkä näköinen hän on? Kuinka vanha? Mikä hänen nimensä on?” Daiya uteli innostuneena.

Deidara tajusi vasta nyt puhuneensa sivu suunsa. Kaikkien katseet oli kohdistettu häneen ja muut näyttivät odottavan aivan yhtä suurella mielenkiinnolla tietoja kuin Daiyakin.

“Eh… tuota… en minä…”

“Tobi on paras, Tobi voitti!”

“Pää kiinni kääpiö”, Deidara murahti siirtyen kauemmaksi innoissaan heiluvasta toveristaan, ja ollen salaa tyytyväinen keskeytyksestä.

“Hei! Miten Tobi muka voitti? Eihän se ole voittanut tätä ennen yhtään erää”, Sasuke huomautti tutkiskellen tarkasti oranssimaskista miestä.

“Niin... hei hetkonen! Joku on vaihtanut minun korttejani!” Sasori huudahti lyöden nyrkkinsä pöytään.

“Mistä vetoa, että ne löytyvät Tobin pinkasta?” Kisame ehdotti.

Kisamen penkoessa Tobin pakan läpi, hän löysi kuin löysikin kadonneet kortit.

“Ei ihme kun tuo voitti, se huijasi”, Kakuzu totesi.

“Tobi ei saa enää jatkaa. Mehän olemme sopineet aikoja sitten että huijaamisesta joutuu ulos pelistä”, Itachi sanoi ovela hymy huulillaan.

“Tai eihän huijaaminen sinänsä ole kiellettyä, mutta kiinni jääminen on!” Kisame huudahti puhjeten nauruun.

“Minä kun vain halusin voittaa edes kerran… ja luulin ettei kukaan huomaisi kun keskityitte Deidaran kuuntelemiseen”, Tobi marisi, mutta poistui pöydästä siirtyen sohvalle seuraamaan peliä.

“Hoi, Konan! Onko Pein syöttänyt sinulle herkkuja kun noin olet lihonut!” Hidan huudahti kaikkien yllätykseksi.

Kakuzu yritti turhaan tukkia parinsa suuta, Hidan osasi odottaa sitä.

“Ähäkutti, huti meni papparainen! No Konan? Miten on?”

“Konan ei ole lihonut, hän on raskaana!”

Kaikkien silmät kääntyivät Daiyaan päin ja jälleen hiljaisuus ympäröi olohuoneen. Daiya ymmärsi vasta nyt tehneensä pahan virheen. Konanhan oli kieltänyt häntä kertomasta! Hän katui syvästi alkoholin nauttimista, kaikki oli sen vika.

“Onko se totta, Konan?” Itachi kysyi kääntäen katseensa naiseen.

Konan oli hetken täysin hiljaa ja vilkuili Peiniä kuin odottaen tältä lupaa myöntämiseen. Peinin nyökättyä, Konan avasi suunsa.

“On se.”

“Onneksi olkoon, oli jo aikakin saada tähän taloon eloa”, Itachi sanoi väläyttäen harvinaisen hymyn johtajalleen ja Konanille, kääntyen sitten takaisin peliin päin.

Sasuke otti isoveljestään mallia ja niin ikään onnitteli paria, ja palasi pelin ääreen. Muut tuijottivat kauemmin suu auki Konania ja Peiniä, kunnes hekin älysivät jatkaa peliä.

“Olen pahoillani Konan...”

“Ei se mitään Daiya, olisivat he kohta sen kuitenkin saaneet selville.”

Daiya sai kasvoilleen loihdittua pienen hymyn, vaikka hänen oli paha olla. Hän oli rikkonut lupauksensa, ja sitä hän ei tehnyt usein.

“Minä lopetan nyt”, Daiya ilmoitti poistuen olohuoneesta kiireesti.

---------------

Vasta nukkumaanmeno aikaan Itachi ilmaantui huoneeseensa. Itachi huomasi yövalon olevan päällä ja Daiyan lukemassa sängyssä peittojen alla.

Daiya haistoi, että Itachista oli hälvennyt alkoholin tuoksu. Hyvä. Itachi ei siis ollut juonut enää hänen häivyttyään pöydästä ja he molemmat olivat nyt täysin raittiita.

“Miksi sinä lähdit kesken pelin? Ei Konan sinulle ole vihainen, jos sitä pelkäät.”

“Tiedän ettei hän ole… mutta minua hävettää niin paljon! Lupasin hänelle etten kertoisi kenellekään ja sitten menin möläyttämään sen kaikille.”

“Älä syyttele itseäsi, kaikki olisivat muutaman viikon kuluttua kuitenkin ymmärtäneet asian oikein laidan.”

“Niin mutta-” Daiya yritti jatkaa, mutta Itachin huulet estivät sanojen ulospääsyn.

Daiya joutui antamaan periksi ja vastasi ilomielin suudelmaan. Kauan sitä iloa ei tosin kestänyt Itachin vetäytyessä kauemmas.

“Nousehan istumaan ja tule ihan tähän sängynlaidalle”, Itachi kehotti perääntyen ja tehden tilaa.

Kummissaan Daiya totteli ja istahti hänelle määrättyyn paikkaan. Hän katseli kuinka Itachi laskeutui hänen eteensä toisen polven varaan ja kaivoi taskustaan pienen, tummansinisen samettirasian.

“Daiya, tuletko vaimokseni?” Itachi kysyi luoden tummien silmiensä katseen yläpuolellaan oleviin violetteihin.

Daiya ei voinut uskoa korviaan. Oliko Itachi todella pyytänyt häntä vaimokseen? Oliko tämä kaikki unta? Daiya räpytteli silmiään kiivaasti, mutta totesi olevansa yhä hereillä. Tämä oli siis totta!

Daiya ei saanut silmiään irti Itachista. Hän tunsi kuinka kyyneleet tekivät tuloaan. Kun ensimmäinen kyynel tipahti poskelle, hän hyppäsi riemusta kiljuen Itachin kaulaan.

Itachi hoippui hetken, ennen kuin pääsi jaloilleen Daiyan kanssa. Hän tarttui tulevaa vaimoaan lanteilta ja pyöritti tätä ilmassa muutaman kierroksen. Laskiessaan Daiyan alas, heidän huulensa kohtasivat toisensa jälleen. Heidän suudelmansa oli hellä, mutta niin täynnä intoa ja rakkautta, että se näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta.
Vasta kun happi uhkasi loppua, kaksikko viimein irtautui toisistaan.

“Oletan että tuo oli myöntävä vastaus”, Itachi totesi hengittäen epätasaisesti ja pujottaen kauniisti kimmeltävän, kultaisen sormuksen Daiyan nimettömään ja lopuksi antoi Daiyan pujottaa itselleen sormuksen parin.

“Totta kai oli kultaseni. Kuule… minun pitäisi kertoa sinulle jotain, se… on hyvin tärkeää.”

“Näytät vaivaantuneelta”, Itachi sanoi vetäessään Daiyan istumaan vierelleen sängylle.

“No kun en tiedä miten suhtaudut asiaani”, Daiya vastasi katsellen hyvin kiinnostuneen oloisena varpaitaan.

“Annahan tulla, et ole voinut tehdä mitään sellaista, että suuttuisin sinulle.”

“No hyvä on. Me... me saamme… minä... me saamme lapsen”, Daiya lopulta sai mongerrettua.

Daiya seurasi mielenkiinnolla miehensä ilmeitä. Itachi tuijotti häntä leuka maata kohti, näyttäen siltä, että ei ollut vielä ymmärtänyt täysin kuulemaansa. Itachi vain tuijotti ja tuijotti hiljaa, kunnes lopulta sai loksautettua suunsa kiinni. Miehen kasvoille nousi leveä hymy ja silmät tuikkivat iloisina.

“Ei voi olla totta!” Itachi huudahti niin kovaa että varmasti koko talon väki kuuli sen ja syöksähti halaamaan Daiyaa, kaataen tämän makaamaan siniselle päiväpeitteelle.

Daiyaa rupesi väkisinkin naurattamaan Itachin ollessa onnensa kukkuroilla, ja hyvin pian he molemmat nauroivat halaillen ja suukotellen toisiaan.

“Luulin että et ilahtuisi uutisestani.”

“Pilailetko? Minähän rakastan lapsia, ja olen aina halunnut itsekin lapsen”, Itachi vastasi silitellen Daiyan poskea. “Meidän täytyy ostaa vauvanvaatteita ja kaikkea muuta hyödyllistä”, Itachi jatkoi innoissaan.

“Vaatteita ei tarvitse, Kisame on hoitanut sen puolen kuulemma silloin kun lähditte muutama viikko sitten kaupungille yhdessä. Hei… ostitko nämä sormukset silloin, koska et ottanut minua mukaasi?”

“Mistä Kisame moisen ajatuksen sai päähänsä? Ööh.. juu, ostin kyllä”, Itachi vastasi suukottaen Daiyan otsaa.

“Kisame tuntee sinut liian hyvin, arvasi että haluat lapsen jossain välissä… ja hän kuulemma osti Konanin ja Peinin lapsellekin vaatteita.

“Pitää muistaa kiittää häntä myöhemmin, nyt en ehdi”, Itachi sanoi vetäen Daiyan viereensä peittojen alle.

He vaihtoivat yövaatteisiin, sammuttivat valon ja jatkoivat toistensa hellimistä, kunnes uni vei heidät mennessään.

-------------------

Toivottavasti piditte tästä osasta ja toivon mukaan tämä oli odottamisen arvoinen x) Itse en osaa oikein arvostella tätä... joten tehkää te se ^^