11.Memnoch paholainen




Aamu valkeni, jos mahdollista vielä kirkkaampana kuin edellinen.
Akatsuki valmistautui lähtöön ja petti huolellisesti jälkiään. Itse en olisi voinut vähempää välittää seurattiinko meitä vai ei.  Muutama kärventynyt ruumis olisi kenties lieventänyt aamu ärtymystäni.
Kiertelin hermostuneena metsän laidalla, mahdollisimman varjossa auringosta. Silmieni pimeänäkö oli hyvä, mutta sillä oli varjo puolensa, kuten valoherkkyys. Ja tuo kirottu tulipallo vain jatkoi nousuaan taivaalle. En ollut tottunut siihen, päinvastoin tuskani paheni päivä päivältä.

Deidara harppoi luokseni. ”Hmm, me olemme valmiita lähtöön. On parempi että lennät myös minun ja Tobin kanssa. Tukikohta on melkein sata mailia täältä. Hm.”

Nyökkäsin happamana. Matka Tobin kanssa ei kuulostanut mitenkään houkuttelevalta.

Onnekseni Deidara oli valmistanut kaksi pienempää lintua minulle ja Tobille sekä suurimman, totta kai, itselleen.

Pian kohosimme ilmaan harmaalle aamutaivaalle. Usva oli hälventynyt ja erotin kuinka muut ninjat jäivät taaksemme hyppien oksalta oksalle. Deidara istui ylpeänä suurella linnullaan kontrolloiden pienempää kahta. Seurasimme häntä kuin jokin typerä hanhi katras.

Tobi aloitti tuskallisen utelunsa heti kun pääsimme ilmaan. Hän kyseli taidoistani, klaanistani ja maailmastani. En vastannut moniinkaan kysymyksiin ja hän alkoi käydä hermoilleni. Aloin myös epäillä miehen innostusta. Miksi Tobi oli niin kiinnostunut menneisyydestäni? Piilikö tuon maskin takana jotain vaarallista?

”Kuramori-chan, mikä se henki on joka mukanasi kulkee? Miten sait sen, onko se ystäväsi?” Tobi kysyi jälleen yhden tunkeilevan kysymyksen. Aurinko paistoi kipeästi silmääni ja epäilin Deidaran nauttivan tilanteesta.

Käänsin katseeni Tobiin.  Tuijotin häntä suoraan kasvoihin, tuohon outoon reikään josta yksi silmä välkkyi varjoista silloin tällöin. Mitä tämä mies todella halusi tietää? Tapaamisestamme lähtien hän oli udellut. Mutta oliko utelu lapsellista kiinnostusta, vai peitettä tietojen ongintaan?
Aikani tuijotettua Tobi alkoi huitoa käsillään. ”Miksi tuijotat minua pelottavasti? Deidara! Kuramori-chan on pelottava. ” Deidara tarkkaili minua sivusilmällään.

Hymyilin tuolle kummalliselle ninjalle hiukan, kun nojasin häntä kohti.

"Tobi-kun. Ehdotan ettet kyselisi enempää. Minä vihaan aamuja.” Katsoin häntä vakavasti, varoittavasti. Annoin katseeni kertoa etten pitänyt utelusta ja epäilin hänen motiivejaan.

Jos Tobi kuitenkin tajusi asian, hän kätki sen hyvin nauruun ja ilakointiin. Nyt Deidara oli jatkuvan puhetulvan kohde. Vaaleaninja kesti huomattavasti kauemmin kuin minä, ilmeisesti tottumuksesta. Kuitenkin kun puhe kääntyi vanhaan taisteluun, jonka Deidara oli ilmeisesti oli hävinnyt, Tobi lähti melkoisen pitkälle silmukkakierrokselle.

Kun päivä oli puolessa ja ympärillämme oli havumetsää, Deidara ilmoitti meidän olevan perillä.

Akatsukin tukikohta oli suuri kivinen luola. En olisi yllättynyt enää vaikka ninjat olisivat majailleet sirkus teltassa. Kun astelin sisään aistin että paikalla oli paljon muita. Luolassa oli hämärää, valoa toivat muutamat kynttilät. Nautin pimeästä inhottavan auringon jälkeen.

Eteeni asteli jälleen melko pitkä henkilö. Hänellä oli yllään Akatsuki kaapu. Hänen hiuksensa olivat siniset ja kasvoilla oli meikkiä. Hänen huulessaan komeili yksi lävistys. Hän oli nainen ja huokui tyyneyttä. Tunsin myös hentoa surumielisyyttä naisessa, sellaista surumielisyyttä joka on niin syvään juurtunutta että se on osa ihmistä. Mittailimme katseellamme toisiamme hetken aikaa. En osaa kuvitella mitä hän minussa näki. Huomasiko hän kaaoksen keltaisessa katseessani? Hennon varteni vai kuivuneen veren vaatteissani? Tunsiko hän demonin läheisyyden sielussani? Pitkän ajan päästä nainen puhui.

”Tervetuloa yhteen tukikohdistamme. Minä olen Konan. Tässä ovat Hoshigaki Kisame ja Uchiha Itachi, jotka olet jo tavannut. ”

Hänen takanaan seisoivat kaksi ninjaa. Itachi jopa nyökkäsi minulle, Kisame virnisteli tuttuun tyyliinsä esitellen purukalustoaan.
Vilkaisin heitä ja etsin katseellani muita. Varjoista erotin juuri ja juuri kasvimiehen pään.

”Olemme Zetsu, miellyttävää tavata.” Kuulin kuiskaavan oudon pehmeän äänen lausuvan. Heti perään kuulin käheämmän syvemmän äänen tivaavan. ”Onko pakko olla aina niin ilmiselvän miellyttävä vieraille?”

Rypistin kulmiani hetken. Sitten ymmärsin että musta puoli oli puhunut.  Hänellä oli kaksoispersoona eli identiteettihäiriö? Hymyilin kuivasti. Mielenkiintoista, mukava tietää että muutkin voivat seota.

”Minä olen Kuramori.” Sanoin naiselle ja pieni hymy kaarehti huulilleni. Hän katsoi minua ilmeettömänä, kuin ei olisi muistanut miten hymyillään.

Samassa tunsin valtavan läsnäolon luolassa. Jokin liikahteli henkisellä tasolla, jokin tuskainen ja raivoisa. Suojasin mieleni välittömästi. He siis pitivät demonia jossain täällä. En ihmetellyt enää lainkaan että Peinillä oli ongelmia pitää otus horroksessa. Sen mieli oli vahva.

”Missä johtajanne on? Minun on puhuttava hänelle. Tämä teidän demoninne ei pysy enää kauaa horroksessa.” Kysyin naiselta. Konanin kulmat rypistyivät ja erotin pienen huolen hänen kasvoiltaan.
Lähdin seuraamaan naista luolan läpi. Tunsin useiden silmien tarkkailevan minua. Luolan perällä oli pieni ovi joka johti suurempaan kammioon.

Välittömästi kun ovi avattiin seisahduin ja haukoin henkeä. Tuijotin valtavaa patsasmaista hahmoa joka kohosi luolan kattoon asti. Kaamea totuus iski minuun, ja mieleni olisi tehnyt alkaa nauraa mielipuolisesti.

”Mutta tämähän on Memnoch!” Henkäisin. Konan kääntyi katsomaan minua sanomatta mitään.

Tuijotin tuota demonia epäuskoisena. Memnoch, toiselta nimeltään kostaja tai tuhoaja. Yksi vahvimmista paholaisista seitsemännellä tasolla. Tämä olisi todellinen loukkaus hänen ylpeyttään kohtaan.  

Demoni oli valtavan kokoinen, muistin nuo pitkät kädet jotka olivat kahlittu rinnalle ketjuilla. Sidotut kasvot ja lukemattomat silmät jotka olivat nyt kiinni tuossa pakotetussa levossa. Memnoch vartioi portteja seitsemännen ulottuvuuden rajalla. Olin kohdannut hänet monesti matkoillani, hän oli suhtautunut manaajiin hyvin omallatavallaan. Tuskin kuitenkaan tämän jälkeen.

Etsin katseellani Peinin, joka istui jalat ristissä huoneen perällä. Lähdin harppomaan häntä kohti viha katseessani.

”Ole kirottu. En tiedä miten onnistuit tässä, mutta kehottaisin teitä olemaan sekaantumatta enää koskaan henkimaailman asioihin. Olette aiheuttaneet korvaamattomasti tuhoa, enkä minä tiedä pystynkö pelastamaan enää teitä tai itseäni.” Sanat tulvivat suustani.

Tuo pitkä ninja istui vain kivikasvoisena tuijottaen eteensä kaukaisuuteen. Viimein hän käänsi katseensa minuun.

”Lupaan ettemme enää sekaannu asioihinne. Vaikutat tunnistavan tämän demonin. Onko tilanne todella niin paha?” Pein kysyi tuijottaen minua noilla oudoilla silmillään.

Samassa tunsin nykäyksen mielessäni. Se oli pieni kuin lapsen henkäys, kuin hämähäkinjalkojen kosketus ihollani. Tunsin kuitenkin sen vihan selvästi. Memnoch oli aistinut että joku toinenkin muilta tasoilta oli täällä. Säpsähdin ja katsoin kohti jähmettynyttä patsasta. Ihoni oli kananlihalla.

”Ulos HETI.”

Vornan käsky oli niin vahva, että huudahdin sen ääneen. Peinin silmät laajenivat. Minä olin jo liikkeellä. Juoksin ulos kammiosta ja sitten ulos luolasta. Olin tuntevinani maan järisevän luolan suunnalla. Pysähdyin ja kuuntelin tarkkaavaisesti mielessäni. Olin kuulevinani pienen kuiskauksen joka yritti tavoittaa minua, mutta sammui sitten. Memnoch yritti epätoivoisesti saada otetta todellisuuteen herätäkseen ja se onnistuisi minun kauttani.

Istuuduin kivelle ja yritin saada pulssini tasaantumaan. Äkkiä Pein ilmestyi vierelleni. Emme puhuneet hetkeen mitään. Sitten katsoin häneen.

”Kukaan ei saa enää mennä sen lähelle. Jos se saa enää pienenkin vihin todellisuudesta, se herää.”

”Yksi sen silmistä oli avautumassa.” Kuulin Peinin sanovan. En vastannut. Tunsin että Konan ja muut Akatsukilaiset olivat tulleet ulos luolasta. He kuuntelivat.

” Memnoch on erittäin vahva seitsemännen tason demoni. Se taistelee käyttäen mieltään. Sillä on valtavat henkiset sekä fyysiset voimat. Jos se herää nyt, me emme voi mitään. ” Katsoin Peiniin vihaisesti.

” Seitsemännen tason demonin kanssa ei solmita sopimuksia. Niitä vastaan taistellaan ja ne alistuvat voittajansa tahdon alle vasta kun ne on voitettu kunniakkaassa taistelussa. Tämä on laki. Ja koska olette tuoneet sen tälle tasolle, olemme pulassa. Minä en voi taistella sitä vastaan täällä. Se on mahdotonta. En voi käyttää kaikkea voimaani. Me emme voi voittaa.”

Pein ei sanonut mitään. Kuolettava hiljaisuus vallitsi välillämme.

”On olemassa yksi keino. ”

Hämmästyin täysin kun Vorna puuttui keskusteluun. Minulta huomaamatta se oli ottanut fyysisen hahmon, tällä kertaa mustan liekin josta tuijottivat punaiset viirusilmät. Huvittuneena kerroin sille ajatuksissani, että siitä oli tullut turhamainen. Se ei kuitenkaan välittänyt, vaan tuijotti Peinin kasvoja.

”Luokaa väliaikainen ulottuvuus. Se on riskialtista, mutta siellä minä ja Kuramori voimme käydä taistelun.”

Sen syvä kaikuva ääni kertoi. Etsin katseellani Uchihaa, joka käveli hitaasti esiin Kisamen takaa.

” Kuin sinun rinnakkaisulottuvuutesi, mutta paljon vahvempi.” Totesin hänelle. Mies nyökkäsi tuskin havaittavasti.

Vornan hymy levisi. Se alkoi kadota. Lopuksi tunsin sen vihan leimahtavan ja se puhui äänellä joka oli niin syvä ja ärjyvän miehinen etten melkein saanut selvää sanoista.

"Tapattakaa manaajani, minä lupaan tappaa teidät!”

Niin se katosi mieleni nurkkiin vihaisena ninjoille, ja vaaralliselle tilanteelle mihin olimme joutuneet.