Kuulustelu

~

Pieni huone oli valaistu hyvin hämärästi. Sen keskellä oli mahonkinen pöytä, jonka toisella puolella istui kaapuun pukeutunut, melko lyhyt, ihminen. Hänen edessään istui pitkät ja vaaleat hiukset omaava mies, jonka kädet oli sidottu tuolin käsinojiin.
Kuului pientä sirinää, kun valkea valvontakamera kääntyi paremmin kaksikkoa kohti.
”Mikä on nimesi?”
”Haukkuvat Deidaraksi”, vaaleahiuksinen korahti hiljaa, hivenen uhmakkaasti. Hän kohotti sitten katseensa jaloistaan kuulustelijaan, jonka kasvoista näkyivät hupun alta vain ja ainoastaan ohuet huulet.
”Kuulut Akatsukiin”, se oli koleasti ilmoille päästetty toteamus. Samalla siinä oli käskevä sävy.
”No kuulun, un...” Deidara puri hampaitaan yhteen. Miksi hänen oli pitänyt alkaa leikkiä sankaria ja käydä hyökkääjien kimppuun, muiden vetäytyessä takarintamalle? Miksi hänen oli pitänyt menettää tarkkaavaisuutensa juuri kriittisellä hetkellä? Hemmetin hemmetti.
”Onko perhettä?” Kuulustelijan äänessä oli jokin omituinen painotus viimeisen sanan kohdalla, jota Deidara ei ymmärtänyt.
”Meni jo...”
Taiteilija yritti kiskoa käsiään irti, mutta tuloksetta. Hän kuuli puolella korvalla seuraavan kysymyksen, joka kysyi asemaa Akatsukissa. Blondi vastasi siihen jollakin epämääräisellä muminalla, vastaus taisi kelvata, koska tarkentavaa kysymystä ei tullut.

”Kauanko olet ollut mukana järjestön toiminnassa?”
”Un! En minä tiedä! Ei ole tullut laskettua. Päästäkää mut menemään. Tämä ei ole kivaa”, Deidara marisi, vaikka hän tiesi sen turhaksi. Blondi oli aina vihannut vastailla kysymyksiin, jotka utelivat hänen elämäänsä.
”Enemmän vai vähemmän, kuin vuoden?”
”Enemmän”, Deidara sanoi ja vilkuili turhautuneena ympärilleen. Mustissa seinissä, lattiassa ja katossa ei ollut paljoa ihailtavaa. Vanhasta kattolampusta tuleva kelmeä ja likainen valo oli niin kuolleen oloinen, että se sai olon kurjaksi. Tämän taiteilijan tapauksessa siihen ei paljoa tarvittu. Hänen olonsa oli kaikin puolin huono jo alkujaankin ja päätä särki hivenen vasemman ohimon kohdalta.
”Kuka on partnerisi?”
”Se ei teille kuulu! Un.”
”Ikävä kyllä, kuuluu”, nyt äänessä oli surullinen sävy. Ei sellainen vittuileva, vaan aito. Deidara päätteli kuulustelijan olevan hivenen sekaisin tai jotain vastaavaa. Ihan kuin hän ottaisi osaa toisen ahdinkoon. Ja paskat. Kohta kyselijä varmasti tiedustelisi Deidaran miehuuden pituutta, tai kysyisi hänen suhteistaan muihin Akatsukin jäseniin. Siltä ahdinkoon joutuneesta blondista ainakin tuntui. Tiedustelijaa tosin ilmeisesti kiinnosti järjestö ja hivenen Deidara, joten jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti odotettavammalta.

”Akasuna no Sasori.”
”Un?”
”Se lienee partnerisi nimi. Eikö totta?”
”Entä sitten jos onkin?” Taiteilija kohotti katseensa jälleen toisen miehen kasvoihin, joista edelleenkin näkyi vain suu. Jostain ajatuksien rajamailta Deidaran mielessä käväisi, että sen kaltaisia huulia hän mielellään suutelisi. Ajatus häiritsi kuin kärpänen, jonka halusi huitaista pois, tai vaihtoehtoisesti liiskata.
”Millainen suhde teillä on toisiinne?”
”Minulla ja Dannalla? Un... Jonkinlainen.”
”Läheinen?”
”Ei niinkään”, Deidara murahti. Hänen arvelunsa osuivat siis oikeaan tällä kertaa. Kyselyä suhteista. Se oli mukavaa vaihtelua tavalliseen rytmiin, sillä Deidara yleensä oli hyvin huono arvaamaan.

”Missä päämajanne sijaitsee?”
”En kerro”, Deidara irvisti pirullisesti, mutta hänen sisällään kasvanut pelko paisui nyt, kuin pullataikina.
”Sinähän kerrot.”
Akatsuki pudisti päätään. ”En.”
”Akasuna on hallussamme. Jos et kerro, tapamme hänet.”
”Un?!” Deidara meinasi syöksähtää pöydän yli kuulustelijan kimppuun, mutta ihoon painautuvat köydet ja todella painava tuoli estivät kaiken, muistuttaen samalla olemassaolostaan. ”Huijaat.”
”En todellakaan.”

Taiteilija puri alahuultaan ja tuijotti eteenpäin, mitään näkemättä. Hänen oli päätettävä nyt, huijasiko tyyppi, vai ei. Miten hänen Dannansa muka voisi olla näiden tyyppien vankina? Ja missä häntä pidettiin? Oliko hänkin kenties tällaisessa loukossa vastailemassa kysymyksiin? ... Kaikki tuntui tietokonepeliltä.
”Missä päämajanne on?”
Hiljaisuus.
”Kysyin, missä päämajanne on?”
”Ja minä vastasin: en kerro! Un...”
”Missä päämajanne on? Tämä on viimeinen mahdollisuutesi.”
Valvontakamerasta kuului sirinää.
”En kerro, un.” Deidara totesi hivenen itsevarmemmin.
”Dei-chan...”
”Älä kutsu minua noin!”
”... Dannasi on varmasti viimeistään nyt ylpeä sinusta. Sinä olit hänelle todella tärkeä.”

Niiden sanojen jälkeen huoneen ovi aukesi ja aukossa seisoi nainen. Hän oli Deidaran silmissä syntisen pitkä, ja hänen takanaan olevasta käytävästä tulviva kirkas valo suorastaan sokaisi.
Deidara käänsi päätään hivenen poispäin ja siristeli silmiään. Hän erotti naisen kädessä aseen, jonka tämä kohotti hitaasti, kuin elokuvan traagisimmassa kohdassa. Deidara mietti, kuolisiko hän nyt. No ainakaan päämajalla olijat eivät olisi vaarassa hänen takiaan.
”Deidara... Danna rakasti sinua.”
Taiteilija käänsi katseensa juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka kuulustelija sai luodin takaraivoonsa.

~