Monta vuotta. Niin monta vuotta.Vai viikko? Kaksi?

En huomaa eroa.

Joka päivä on taistelua, jotta jaksaisin antaa sydämeni lyödä. Jotta jaksaisin hengittää.

En halua taistella.

Silmäni antavat ymmärtää,etten välitä mistään.

En jaksa enää välittää.

Suojaan itseni tylsinä ja kovina tuijottavien silmien, ja niiden edessä roikkuvien mustien hiusten taa. Vankka muuri ympäröi minua, sen läpi ei pääse enää mikään.

En halua päästää.

En katso ketään silmiin , koska näen niissä elämää.

Elämää joka on sisältäni kuollut.

Katon halkeamat ovat minulle tutummat kuin yksikään ihminen.

En halua tuntea.

En minä aina ole ollut tälläinen.

Ennen tunsin rakkautta, lähemmyyttä, iloa, luottamusta.

Miksen iloitse enää?

Koska minulla ei ole syytä iloita.

Jokainen onnellinen asia, vain palauttaa mieleeni sen mitä menetin.

En halua muistaa.

Vain tunteiden pimeäpuoli on enää minulle tuttu.

Yksinäisyys.Viha.Katkeruus.Pettymys.Petetty.

Vaellan elämässäni vain yhtä päämäärää kohti.Kuolemaa.

Olkoon se sitten sinun tai minun.

Sinä. Rakastin sinua, ihannoin sinua.Halusin olla sinä. Halusin olla lähelläsi.Aina.

Kuitenkin sinä petit minut.

Sinä veit minulta kaiken.

En luota enää.

Kerran petetty, ei luota enää koskaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Juu tämmönen tuli. ^___^ Kuten sanoin olin hieman pahalla päällä. Sattuu olemaan eka ficcini, mitäs mieltä olette? Hieman lyhyt tiedän, mutta en satu olemaan pitkävihaista tyyppiä ;P Ensi kerralla ( jos sitäkään tulee) koitan saada pitemmän.