12. Tyyneys ennen pimeyttä.




”Sinä olet muuttunut.”

”Me molemmat olemme muuttuneet.”

”Muistan vielä kun pelkäsit pimeää.”

”Minä muistan vain vihanneeni kylmyyttä.”

”Sinä olet tappanut. ”

”Niin sinäkin,  Zak. Kymmenen vuotta koulutuksessa. Mitä oikein odotit?”

”Olet muuttunut niin paljon. Etkö välitä enää vaikka tapat?”

”……Minä katson kun ne kuolevat. Lopulta alan pitää siitä.”

”Mitä sinulle on tehty. Mitä ne ovat tehneet meille!”

”..Älä itke Zak. Sillä ei ole enää väliä, katso. Nyt minun ei ole enää koskaan kylmä.”

”EI!”




Heräsin hätkähtäen ja tarrasin välittömästi käsissäni oleviin siteisiin. Ne olivat kuitenkin paikoillaan. Toisin kun unessa. Kuulin yhä itkun sekaisen huudon päässäni. Muistin elävästi Zakin kädet puristamassa omiani kun hän oli polvillaan edessäni, murtuneena tiedosta että olin liittänyt sieluni demoniin. Tiedosta että olin vaihtanut sieluni ikuiseen voimaan ja tuominnut itseni kuoleman jälkeiseen pimeyteen.

Tarrasin päähäni niin kovaa että melkein löin itseltäni tajun kankaalle. Oliko se unta, vai takaisin tullut muisto entisestä elämästäni? Ei, ei niin todellista unta voinut olla olemassakaan. Vai oliko? Olinhan todennut itseni hulluksi aikoja sitten.

Nousin ylös ja kävelin horjuen metsään. Ei. Tämä oli erilaista. Vaikka olinkin menettänyt oman minuuteni kaaokselle, en silti kuvitellut muistojani.

Muisto oli totta kuin raapivat lehdet jaloissani, kuin kylmä tuuli kasvoillani ja taivas ylläni.

Sen täytyi olla muisto vuosien takaa, kun pääsin koulutuksesta ja minusta tuli täysi manaaja. Päälläni oli ollut tämä sama manaajien rituaalihame. Pilkallinen hymy karehti hetkeksi huulilleni. Kuinka ylpeänä sitä olinkaan kantanut. Hohtavan uutena, mustana kuin itse yö ja sen keltaiset riimut loistivat kuun valossa kun me tanssimme tulen ympärillä.

Miten olin unohtanut hänen kasvonsa? Yksi kirkas silmä, toinen sokeana silmälapun alla peitossa. Valkoiset pitkät hiukset aina takussa. Miksi minun täytyi muistaa juuri nyt? Poltin oksia ja ruohoa sitä mukaa kun kävelin, vihani kiihdytti voimiani. Ajatukseni olivat kaaoksessa enkä hallinnut itseäni.

Äkisti pysähdyin ja vedin syvään henkeä. Tämä ei käynyt päinsä. Vihani siskoani kohtaan ja kosto sumensi mieleni. Kutsuin Vornaa. Se oli piiloutunut jälleen syvälle mieleeni, ettei sen tarvitsisi tuntea inhimillisiä tunteita. Se tiesi miten kipeää henkinen kipu oli.

”Ota ne pois. Vie mennessäsi. En halua muistaa. En nyt.”
”Haluat unohtaa hänet? Ikuisesti?” Ääni kumisi mielessäni.
”En ikuisesti. Haluan muistaa sitten kun aika on oikea. Pyydän tee tämä palvelus minulle. En voi keskittyä jos tämä...tunne piinaa minua.”

Kuulin pelon kaiun mielessäni. Sitä inhotti poistaa muistoni. Suljin silmäni. Kohta tuskaa ei olisi. En kuitenkaan voinut estää itseäni muistelmasta. Mielessäni tuijotin noita kasvoja ja toivoin että joskus vielä kohtaisimme. Vaalin joka sanaa mitä sanoimme, sillä kohta niitä ei enää olisi. Puristin silmäni kiinni ja purin huultani. Sydämeni alkoi hakata kovempaa. Montako sekuntia, montako sydämen lyöntiä muistaisin vielä sinut. Miltä tuntuu poistaa omat muistonsa? Poistinko samalla osan minuudestani?

”Sitä mitä ei muista..ei voi surra.” Kuiskasi ääneen rohkaistakseni Vornaa. Rehellisesti sanottuna tein sen myös lohduttaakseni itseäni. Mielessäni kuulin tulidemonin pitkän huokauksen joka tuntui jatkuvan ikuisuuksiin

Nykäys. Pimeyttä. Jokin pakeni minulta. Miksi olen näin surullinen?

Pehmeät lehdet kutittivat kasvojani. Avasin silmäni ja katsoin ympärilleni. Makasin keskellä metsää. Nousin ripeästi ylös.

”Mitä helvettiä?” Kysyin Vornalta mielessäni. En taatusti tullut tänne nukkumaan. Olin käynyt lepäämään kiven taakse luolan lähistölle.
Vastaus oli jotain epäselvää, olin ilmeisesti kävellyt unissani. Aamu ei onneksi ollut vielä valjennut. Olisi ollut kamala herätä suorasta auringon paisteesta. Kuulin puron solinaa lähistöllä. Kävin pesemässä itseni kuivuneesta verestä. Olimme sopineet että taistelu käytäisiin yöllä. Akatsuki valmistelisi jutsujaan koko päivän. Minulla olisi edessä pitkä odotus.

En ollut hermostunut. Olimme käyneet lukemattomia taisteluita Vornan kanssa. Tämä olisi vain yksi niistä vaikeimmista. Minulla ei ollut koskaan tapana valmistautua taisteluihin. Kun aika tulisi me vain päästäisimme voimamme valloilleen. Ei ollut muuta.

Lähdin metsästä kun aurinko alkoi nousta. Kävelin hiljaa ja laiskasti kohti luolan suuta. Toivoin että minulla olisi ollut vanha piippuni mukana. Kuulin kiistelyn ääniä luolan suulta. En yllättynyt kun kuulin Hidanin karjuvan vihaisena.

”Minä sanon että tämä on vastoin Jashinia! Minä en osallistu mihinkään kummallisiin manausriitteihin! Painukaa helvettiin harhaoppiset!” Kakuzu tuijotti Hidania erittäin murhaava katse normaalisti tyhjillä kasvoillaan. Hänen katseensa siirtyi minuun ja Hidankin kääntyi. Hän kiroili ja mutisi jotain epämääräistä.

Kävelin heidän luokseen ja vilkaisin Hidaniin, joka seisoi vihaisena kädet viikatteensa päällä.

”Sinä puhut paljon näin aikaiseksi aamuksi.” Tuumasin. Hidanin kasvot saivat hieman punertavamman värin. Sitten katsoin Kakuzuun.
”Onko teillä piippua?”

Kakuzun kulmakarvat kohosivat ja hän näytti äärimmäisen huvittuneelta. Hetken jo luulin että tuo pitkä ninja nauraisi.
”Helvetti! Nyt riittää!” Hidan huusi täysin raivostuneena. Hän tarttui hartioihini ja alkoi ravistella minua.

”Piippu! Kuulitko sinä! Piippu! Se tästä puuttuikin! Tämä kaikin tavoin Jashinia vastaan! Sinä- Sinä-!” Hidan ei kyennyt muodostamaan sanoja järkytykseltää. En voinut juuri tehdä muuta kuin hymyillä hänelle ja yrittää pitää nauruni kurissa. Lopulta sain rimpuiltua itseni irti hänen otteestaan. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta. Uskonnollisten ihmisten pilkkaaminen oli vain liian helppoa.

”Arvostan kyllä huoltasi terveyteni suhteen, mutta olen jo iso tyttö.” Sanoin vakavasti Kakuzun viereltä.

Hidan kiljui jotain käsittämätöntä ja löi viikatteellaan maahan. Väistin täpärästi iskun Kakuzun taakse jonne jäi virnistelemään hullunlailla.

”Kakuzuuuu! Kenen puolella oikein olet sinä paskiainen!”
”Älä ole typerä. Rauhoitu Hidan, rukoile vaikka Jashilta anteeksi antoa tämän yön synneillesi. Ja Kuramori ..uskon että Kisamella on piippu.” Kakuzu vastasi.

Nyökkäsin ja lähdin luolaan. En pitänyt turhaa kiirettä sillä Hidanin naaman katsominen oli huvittavaa. Kakuzu näytti saaneen malttinsa takaisin ja hän vain mulkoili kumppaniaan.

Askeleeni kaikuivat luolassa. Akatsuki oli kerääntynyt outojen kääröjen ympärille. Silloin tällöin kuulin väittelyn ääniä. Kuitekin he näyttivät keskittyvän työhönsä, vaikkakin Itachi ja Pein tekivät suurimman osan työstä, kun muut vain auttoivat. Tobi kiljahti nähdessään minut ja hyökkäsi kimppuuni kädet viuhuen kuin jollakin typerällä variksenpelättimellä.

”Kuramori-chan tämä on niin jännittävää! Se otus on todella vahva. Luuletko pärjääväsi?” Hän vauhkosi. Hymähdin hänelle. ”Sinun olisi parempi toivoa niin.”

Etsin katseellani Kisamea. Tuo harmaakasvoinen mies istui syrjemmällä ringissä lähellä Zetsun uhkaavaa hahmoa. Aloin kävellä rauhallisesti häntä kohti. Tunsin hänen ivallisen hymynsä kun hän seurasi minua petomaisella katseellaan.

”Kuulin että sinulla on piippu. Saanko lainata sitä?” Kysyin luullakseni kohteliaasti. En kyennyt muistamaan milloin olin viimeksi pyytänyt jotain. Jos halusin jotain otin sen. Se oli yksinkertaisempaa.
Miehen hymy leveni ja huvittuneisuus tuikki hänen pyöreissä silmissään. Hän ei ollut odottanut tätä.

”Aaah, mutta Kuramori  oletko hermostunut tulevasta tehtävästäsi?” Hän ilkkui ja venytteli kaulaansa laiskasti puolelta toiselle katse terävänä minussa. Suu pieleni kohosivat hieman. Pidin hänen pistävästä tavastaan puhua.

”Melkein toivoisin olevani. Minulla on kuolettavan tylsää. ”Sanoin yksinkertaisesti.

” Anima ei ole mikään pikkujuttu. Pärjäätkö yksin?” Kuulin Zetsun äänen murisevan Kisamen vasemmalla puolella.

Kohotin kulmiani yllättyneenä että tuo kasvi puhui minulle. Käänsin laiskasti katseeni noihin keltaisiin meripihkasilmiin omilla samansävyisilläni. Annoin katseeni levätä noissa oudoissa kasvoissa, enkä peitellyt uteliaisuuttani.

”Älä huoli, jos epäonnistun loppunne tulee olemaan…nopea. Tuskin tosin kivuton.”

Kisame naurahti kuuluvasti. Hänen katseensa lepäsi minussa arvioiden. Sitten ojentautui kaivamaan laukustaan piipun ja ojensi sen minulle.

”Sinulla on huumoria. Pidä se.”

Luullakseni se oli hänen tapansa osoittaa, ettei kokenut minua enää uhkana. En tosin ollut edes ajattelut pikkukohtaustamme niityllä, en enää jaksanut keskittyä pikkuasioihin. Jossain mieleni perukoilla tiesin ettei se ollut hyvä asia.

Illan tullen istuin ulkona kiven päällä ja poltin piippuani. Tuuli humisi korvissani viskoen hiuksiani villisti sinne tänne. Taivas oli muuttunut synkän sävyiseksi. Pilvet lipuivat itään purppuraisena vihaisena massana. Puhalsin sinistä savua ulos suustani ja nautin yrttien mausta suussani. Se katosi tuuleen, ja kuulin pienten henkien nauravan korvissani. Kuulin askeleita luolan suunnalta. Piikikäs hiuspehko huojui tuulessa.

”Olemme valmiit. Oletko sinä?”

Peinin tyyni ääni kumisi ilmassa lähes hartaana. Pohdin olisiko tuo ääni murtunut edes maailmanlopun edessä. Kurottauduin ylös kiveltä ja kopistin pippuni kiveen. Huokaisin syvään ja venyttelin katse taivaalla vellovassa pilvimassassa. Viimein käänsin ajatukseni tulevaan taisteluun. Riemu ja jännitys valtasivat mieleni. Virnistys levisi kasvoilleni ja taistelujanoni heräsi. Se oli kuin huumetta. Laskin katseeni  Akatsuki johtajaan joka seisoi yhä paikoillaan.

Pein rypisti kulmakarvojaan luullakseni hämmentyneenä täydellisestä olemukseni muutoksesta. Hän katsoi kirkkaita silmiäni ja jännittynyttä kehoani. Hänen ilmeensä pysyi kuitenkin tutkimattomana.

”Luulin jo ettet kysyisi.”





Akatsuki seisoi suuressa kehässä. Jokaisen kädessä oli käärö, joka sisälsi minulle tuntemattomia merkkejä. Olimme kammiossa johon Memnoch oli aiemmin vangittu. Nyt sen tilalla oli pohjattoman musta ympyrä, joka tuntui imevän kaiken elämän itseensä. Nyökkäsin tyytyväisenä. Väliaikainen ulottuvuus, johon minun oli helppo tunkeutua. Itachi astui eteenpäin ja katseli minua noilla punaisilla silmillään.

”Sinulla on aikaa päivä meidän maailmassamme, mikä tarkoittaa noin kolmea tuntia ulottuvuudessa jonka loimme. Tämän jälkeen voimamme hiipuu ja jutsu katoaa. Sinun täytyy päihittää otus kolmessa tunnissa. Luuletko pystyväsi siihen?”

Hän rypisti kulmiaan minulle. Tiesin ettei hän luottanut minuun. Se ei haitannut minua.

”Onko minulla vaihtoehtoja?” Sanoin hänelle ja hymyilin hurjasti. Itachin katse pysyi minussa enkä osannut tulkita hänen kasvojaan. Kirosin taas mielessäni heidän ilmeettömiä kasvojaan. Vielä joskus maalaisin tunteet noille kasvoille. Tuskan tai ilon, kunhan näkisin että ne eivät olleet kiveä. Näkisin sielun noiden naamioiden alla ja katsoisin keitä he todella olivat.

Kävelin kohti ympyrää ja aloin kierittää auki siteitä jotka peittivät käsivarteni. Kuulin kuinka johtaja käveli paikalleen ringissä.

”Tämä on hulluutta…” Kuulin Hidanin mutisevan. Tobi oli yllättävän hiljainen. Hän vaikutti jopa totiselta, mikä huvitti sekä häiritsi minua.
Käteni olivat vihdoin vapaat ja aktivoin tatuointini. Kukaan ei enää päästänyt ääntäkään. Kammiossa oli haudan hiljaista. Aistin jännityksen ilmassa. He halusivat todella onnistua hankkeessaan.

”Aktivoikaa portti.” Käskin.

Jokainen ninja teki merkin kädellään ja pimeys liikahti. Eteeni kohosi oviaukko joka johti pimeyteen. Tuijotin porttia jonka sisässä pimeys kiemurteli kuin kyiden pesä. Hymy vääntyi kalpeille kasvoilleni. Koko tilanne oli niin älytön että halusin vain nauraa. Vilkaisin Peiniä ja terästäydyin.

” Jos en tule ulos päivän päättyessä sulkekaa portti ja paetkaa niin kauas kuin ikinä pääsette. Älkää tulko sisälle mitä ikinä kuulette tai näettekään.”

Johtaja nyökkäsi hiljaa. Käänsin katseeni porttiin. Pimeys näytti kutsuvan minua. Tunsin suuren voiman kiemurtelevan levottomana mieleni laitamilla. Memnoch odotti minua vankilassaan.


Vedin syvään henkeä ja astuin sisälle pimeyteen.