Minun, Umino Irukan tarina alkaa siitä, mihin kaikki tarinat yleensä loppuvat; kuolemasta.

Menetin vanhempani muutama kuukausi sitten auto-onnettomuudessa. Minä olin se, joka selvisi. Silti jätin surun taakseni ja jatkoin elämääni.
Muutin pois lapsuuden kaupungistani, Waterfallista ja aloitin viimeisen lukiovuoteni pienessä kaupungissa, Konohassa.
Silloin, junasta ulos astuessani, en vielä voinut tietää, kuinka paljon vanhempieni kuolema muuttaisi elämäni.

Lopullisesti.

***

Bleeding Love


Closed off from love
I didin't need the pain
Once or twice was enough
And it was all in vain
Time starts to pass
Before you know it you're frozen...


Istuin lukioni ruokalassa yksin, pyöreän pöydän ääressä ja tuijotin edessäni olevaa tarjotinta. Lihamureke ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, joten tyydyin ryystämään appelsiinimehuani.

-Hei! Umino Irukahan se oli? Ruskeahiuksinen tyttö kysyi ja istahti eteeni. Nyökkäsin häkeltyneenä. Olin ehtinyt olemaan vasta muutaman tunnin koulussa ja senkin ajan olin viettänyt rehtorin kansliassa kurssitarjotinta suunnitellen.

Joku tökkäisi minua kylkeen ja hätkähdin hieman. Känsin katseeni viereeni istuneeseen poikaan, joka hymyili leveästi.
-Ei kai haittaa, kun tungemme tähän Kurenain kanssa? Poika kysyi ja nyökäytti päätän tyttöä kohti.

Vilkaisin edessäni olevaa ruskeahiuksista tyttöä, joka kuori mandariinia keskittyneen näköisesti. Kurenai. Painoin nimen muistiin ja käänsin katseeni takaisin vieressäni istuvaan poikaan. Pojan hymy oli ystävällinen ja se loisti silmissä asti. Huomasin itsekin hymyileväni.

-Ei. Ei haittaa. Ihan mukavaa saada ystäviä. Vastasin pojalle, joka virnisti ja heilautti kättään kutsuvasti jollekin. Katsahdin siihen suuntaan, johon poika oli heilauttanut ja näin kahden pojan kävelevän pöytää kohti hymyillen.

-Asuma, kappas, sinäkin olet syömässä. Toinen pojista sanoi. Pojan mustat hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan ja tämän molemmilla poskilla oli laastarit. Syytä niihin laastareihin en tiedä vieläkään, mutta tokkopa se kauhean tärkeää olisi ollutkaan.

-Kotetsu, ole kohtelias ja istu alas. Asuma sanoi pojalle, joka totteli ja istahti Kurenain viereen.
-Sinä myös, Izumo. Asuma jatkoi ja sai toisenkin pojan istahtamaan.

Izumoksi kutsutulla pojalla oli musta pipo päässään, mutta osa pojan ruskeista hiuksista roikkui tämän oikean silmän päällä. Kaikin puolin molemmat pojat vaikuttivat rauhallisilta ja mukavilta, joten hymyilin heille ystävällisesti. Izumo nyökäytti päätään hieman, josta pystyin päättelemään hänen olevan hirveän ujo, kun taas Kotetsu väläytti suuren virnistyksen minulle.

-Irukako se oli? Kotetsu kysyi ja tuijotti tummilla silmillään minua. Nyökkäsin, mutta en ehtinyt vastaamaan mitään, Kotetsun jo aloittaessa puhumaan Asumalle jostain hyvin tärkeältä vaikuttavasta asiasta. Kurenai hymyili minulle pienesti, mutta keskittyi pian taas mandariinin syömiseen, joka oli laskujeni mukaan jo neljäs.

Minua ei haitannut, vaikka olinkin ulkona keskustelusta, joka oli kääntynyt tuleviin syystanssiaisiin. Jopa Kurenai oli liittynyt mukaan keskusteluun. Minä tyydyin uppoutumaan ajatuksiini ja olin hyvin tyytyväinen.

Ajatuksissani käännyin tuijottamaan ruokalan suuresta ikkunasta ulos. Juuri silloin ruokalan lasinen ovi aukeni ja katseeni kiinnittyi tulijoihin.

Jokainen heistä oli kalpea, kuin he olisivat haudasta nousseet. Ensimmäisellä tulijalla oli oranssit hiukset ja punertavat silmät. Pojalla oli lävistyksiä niin korvissa, kuin kasvoissakin. Omalla, karulla tavallaan poika oli komea. Pojan takana asteli ehkä kaunein näkemäni tyttö. Tytöllä oli siniset hiukset, jotka oli laitettu pyöreälle nutturalle, mutta kasvoja kehysti muutama hiussuortuva. Nämä kaksi hyvin kaunista olentoa asteli ruokalan läpi, vapaaseen pöytään, ihailevien katseiden saattelemana.

Pian samaisesta ovesta asteli kaksi muuta poikaa, jotka olivat yhtä kalpeita kuin hieman aikaisemmin saapuneet poika ja tyttö. Toisilla pojista oli mustat pitkät hiukset, jotka oli sidottu löysälle poninhännälle niskaan. Pojan silmät olivat punaiset, joten syvän musta pupilli erottui pelottavan hyvin. Pojan takana oleva poika oli hieman lyhyempi. Takana kävelevällä pojalla oli pitkät vaaleat hiukset, jotka oli vain osittain vedetty kiinni, loput roikkuivat vapaina ja osa vaaleista hiuksista roikkui pojan vasemman silmän päällä. Myös nämä henkilöt olivat mielestäni hyvin kauniita katsella.

Myöhemmin saapuneet pojat olivat puolessa välissä ruokalaa, kun ovi aukesi jo kolmatta kertaa. Käänsin katseeni noista kauniista ihmisistä kohti ovea ja henkäisin.
En ollut nähnyt ikinä mitään vastaavaa.

Sisään astuneen pojan hiukset olivat pystyssä ja ne olivat kuin hopeaa. Pojan iho oli kauniin vaalea. Pojan kasvot tekivät pojasta hieman julman näköisen. Silmät olivat täysin erilaiset. Oikea silmä oli lähes yönmusta, mutta toinen silmä oli samanlainen, kuin hetkeä aikaisemmin ilmestyneellä mustatukkaisella pojalla; punainen, kirkkaan mustan pupillin kera. Tuon punaisen silmän yli kulki pitkä arpi, joka ulottui lähes pojan huulille asti.

En saanut silmiäni irti pojasta ja edes hänen ulkonäkönsä ei pelottanut minua. Äkkiä tajusin pojan katsovan minua suoraan silmiin. Mieleni teki kääntää katseeni, mutta en tehnyt sitä. Tuijotimme toisiamme, kunnes poika istahti alas ystäviensä seuraan ja käänsi katseensa heihin. Minäkin vilkaisi nopeasti pöydässäni istuvia uusia ystäviäni.

-Keitä he ovat? Kysyin vieressäni istuvalta Asumalta. Poika katsahti minuun, mutta käänsi sitten katseensa vastapäätä istuvaan tyttöön, Kurenaihin. Tyttö huokaisi.

-Namikazet. Tyttö sanoi hiljaa. Nyökäytin päätäni ja käänsin katseeni takaisin pöytään, jossa nuo viisi kalpeaa, mutta kaunista hahmoa istuivat. Hopeahiuksinen poika tuijotti minua ja jouduin kääntämään katseeni pois.

He ovat kuin toisesta maailmasta. Ajattelin, enkä voinut vielä silloin tietää kuinka oikeassa olin.