14. Mielen loinen




”Sain sinut pikku manaaja. ”

Tyytyväinen ääni kuiskasi pimeydessä. Paniikki täytti mieleni.
Taistelin säilyttääkseni minuuteni kokonaisena. Ajatukseni kaikuivat ympäriinsä, kimpoilivat ja muuttuivat. Oli vaikeaa pitää mieltään kasassa. Olin vankina omassa mielessäni, jossa Memnoch aikoi minut murtaa. Vornan ja minun yhteys oli katkaistu kuin veitsellä leikaten. Se huolestutti minua. Memnoch oli todella vahva, jos se pystyi estämään sielutason yhteyden.

”Taistelutahtoa sinussa riittää. Minä pidän siitä...”

Ääni kaikui ympärilläni. Näin väläyksen teräväkärkisestä mädän punaisesta kielestä joka lipoi huuliaan. Äkkiä ympärilleni muodostui harmaa huone. Sen nurkat vilisivät varjoja. Niissä näin väläyksiä omista kasvoistani veressä, välillä Memnoch seisoi siellä, nyt ihmisen muodossa ja sen suu ja silmäluomet olivat tikattu umpeen julmalla tavalla.

Rauhoitin itseni paniikista. Säilytä itsesi. Pysy kasassa. Sinä selviät.

”Jos luulet voivasi pelotella minua kuvillasi, olet todella väärässä. ”

Totesin ja hymyilin oikein kauniisti.

”Sinulla ei ole mitään, ei mitään millä rikkoa mieleni. ”

Hahmo lähti kävelemään nurkasta. Se iho oli valkea kuin kuolleilla. Pää oli kalju ja muu iho oli siteiden peitossa. Se asteli aivan eteeni. Tikattu suu vääntyi hymyyn ja se kallisti päätään oikealle.

”Niinkö todella pikkuinen? Luulet olevasi vahva..” Ilkkuva ääni kaikui huoneessa. Se käänsi päätään vasemmalle ja kohotti kulmiaan. Olin kuulevinani tyttö lasten kikatusta nurkkien varjoista.

” Minä tunnen teidänlaisenne, te manaajat. Te luotatte mieleenne liikaa. Luulette että se on…ah niin… särkymätön.”

Ruumis lähti kiertämään minua hitain askelin pyöritellen päätään oudoissa kulmissa.

”Olen tuhonnut lukemattomia mieliä. Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa, kuin se että saan repiä pienet sielunne pala palalta kunnes jäljellä ei ole MITÄÄN. Monet ovat yrittäneet saada minut puolelleen. Vuosisatoja.”

Otus tuli lähemmäs ja nuuhki hiuksiani eläimellisesti. En liikahtanutkaan.

”Kerron sinulle salaisuuden. Yksikään ei ole onnistunut.” Sen kuiskaus kaikui ilmassa.

”Sinulla ei ole mitään millä rikkoa mieleni.”  Toistin kylmästi.

Sietämätön ääni täytti huoneen, kuin pitkä huokaus joka lopussa muuttui kimaksi huudoksi. Se kuului joka puolelta, ja samalla ei mistään.

”ME NÄEMME SEN PIAN!” Kuulin raivokkaan huudon.

Puristin hampaani yhteen. Tämä on minun mieleni. Ei ole mitään millä minut voisi rikkoa.

Olento oli nyt kadonnut. Tunsin katoavani pimeyteen. Se alkoi liikkua mielessäni.

Jokainen tunne mitä olin tuntenut, jokainen muisto mitä omistin oli nyt myös sen. Se penkoi minua kuin roskalaatikkoa, tutkien joka kolon. Mieltäni ravisteltiin kuin räsynukkea, ja tunsin olevani täysin sen armoilla. Tunsin itseni heikoksi sen kynsissä, olin alaston vailla suojaa, kuin avuton lapsi.

Mitkään sanat eivät riittäneet kuvaamaan inhoani. Se tuntui intiimimmältä kuin suuteleminen. Se oli pahempaa kuin mikään kidutus, raiskaus tai nöyryytys mitä koskaan voisin kokea.

Memnoch söi ajatuksiani, tunteitani, minuuttani ahneesti kuin nälkäinen koira. Se joi iloani ja rypi verenhimossani. Pahinta oli se, että tiesin miten paljon tuo demoni nautti siitä. Tunsin oloni likaiseksi ja häpäistyksi.

Annoin sen tunkeutua syvälle mieleeni. Annoin sen nähdä kaiken. Ei ollut mitään mitä se voisi käyttää minua vastaan. Se oli vahvuuteni. Minun täytyi vain kestää. Se ei voisi käyttää suurinta asettaan minua vastaan.

Sillä minä en rakastanut.

Loputtoman pitkän ajan päästä kun se oli mässäillyt olemuksellani, tunsin sen vihastuvan. Se ei ymmärtänyt. Miksi olin vielä kokonainen, miksi en ollut vielä murtunut hulluuteen?

Se alkoi syöttää minulle mielikuvia ja tuntemuksia. Näin itseni lukemattomissa eri kuolemissa ja kidutuksissa. Ruumistani revittiin, pilkottiin, syötiin, leikeltiin. Minut murhattiin satoja kertoja. Näin itseni hämähäkkien peitossa, korkeissa paikoissa, suljetuissa laatikoissa.
Näin Akatsukin jäsenet, yhdessä ja erikseen tappamassa minut, pettämässä minut, vihaamassa minua. Näin näin itseni murhaamassa heidät.

Lopulta tunsin sen turhautumisen. Aloin nauraa hillittömästi. Näinkö se kuvitteli voittavansa minut?

”Luuletko todella että tämä kaikki jotenkin järkyttäisi minua?” Huusin sille. Se ei vastannut. Mielikuvien syöttö oli loppunut ja leijuin taas pimeydessä.

”Luulisi sinun tietävän paremmin. Tätä minä olen harjoitellut koko lapsuuteni! Luuletko että veri ja kuolema pelottavat minua? Luuletko todella että..nämä säälittävät kuvat TUHOAVAT minut henkisesti? Että..” Ääneni murtui ja sorruin taas nauruun.

” Että minua jotenkin SURETTAISI ninja liittolaisteni menettäminen?!”

Syljin suustani kun taas pystyin jatkamaan naurultani.

Memnoch pysyi hiljaa. Se ei ymmärtänyt.

Mutta minä tiesin ettei se voisi voittaa. Muistin menetykseni oli kääntynyt valtavaksi vahvuudeksi. Mitä vähemmän minulla oli muistoja, sen vaikeampi minua oli hallita. Jäljelle jäi vain kylmä kova minuuteni, johon se ei päässyt käsiksi. Ne tärkeät muistot jotka muokkaavat ihmisen olemuksen, lähtien lapsuudesta, eivät enää olleet mielessäni. Ne olivat kadonneet, eikä Memnoch voinut muokata minua niiden kautta.

”Tämä on minun mieleni.” Kuiskasin.

Tunsin voimani palaavan. Koska se ei päässyt käsiin alkuperäiseen muistiini, se ei voinut ymmärtää minua. Virnistin hurjasti ja aloin kerätä voimiani. Hiljalleen sain osan mielestäni hallintaan. Memnoch pysyi piilossa, yrittäen ymmärtää tilannetta. Kuin mato, se ryömi yhä etsien jotain mihin tarttua.

”Minähän sanoin. Sinulla. Ei. Ole. Mitään.” Huusin. Sain ääneni kaikumaan pimeydessä. Se antoi minulle lisää rohkeutta. Aloin kiertää pimeyttä. Hiljalleen aloin kuvitella pientä tulirinkiä jalkojeni juureen. Sitten tunsin tutun olemuksen jossain. Pysähdyin. Keskityin tuntemukseen.

”Vorna!” Huusin koko sieluni voimalla. Niin kuin koiperhonen palaa liekin luo yössä, se löysi minut pimeydestä.

Tilanne oli kääntynyt päälaelleen. Tunsin kuinka Vorna tutki huolestuneena minua, se pelkäsi että oli löytänyt minut liian myöhään
.
”Se ei saanut minua. Keskitytään olennaiseen..” Annoin sen ymmärtää tilanteen. Sen kasvot venyivät tuttuun tuliseen irveeseen ja kipinät alkoivat tanssia.

Vornan voimien avulla otin mieleni hallintaan, pala palalta. Memnoch yritti kaikin voimin vastustaa, mutta sillä ei ollut enää valtaa ylitseni. Lopulta se piiloutui yrittäen keksiä jotain. Se oli huono idea. Minun mieleeni ei kukaan piiloudu kuin pikku loinen.

” Tule esiin, tule esiin, missä ikinä oletkin…” Laulu soi mielessäni kun kurotin sitä kohti. Tunsin sen mieleni rajamailla, se yritti vielä selvittää mitä oli tapahtunut. Se oli varomaton ja hämmentynyt. Se ei voinut uskoa tappiotaan, olihan se päässyt tunkeutumaan suoraan kuolevaisen mieleen. Liian ylpeä, kuten seitsemännen tason demonit ovat.

Sain siitä otteen. Koko sen ympäristö muuttui tuliseksi helvetiksi.
”Haluaisitko jäädä pidemmälle vierailulle? Me kun saamme niin harvoin vieraita!”

Huusimme sen mieleen koko voimallamme. Se kirkui tuskasta ja jotenkin onnistui livahtamaan pakoon. Tunsin kuinka sen olemus katosi.

Samalla hetkellä minut paiskattiin takaisin todellisuuteen.