...But something happened
For the very first time with you
My heart melted to the ground
Found something true
And everyone's looking round
Thinking I'm going crazy...

Kävelin biologian luokkaan ja vein rehtorin antaman paperin luokan edessä seisovalle opettajalle, joka nyökkäsi pienesti ja osoitti luokan ainoaa vapaata paikkaa, johon minun tulisi istua. Kävelin rauhallisesti pöydän luo ja istuin vieläkin rauhallisemmin tuolille, sydän pamppaillen. Vieressäni istui se sama hopeahiuksinen poika, jonka olin ruokalassa nähnyt. Vilkaisin poikaa, joka käänsi katseensa nopeasti pois.

Sivusilmällä näin pojan luikertelevan tuolissaan ja sulkevan vähän väliä silmiään. Meinasin kysyä häneltä, oliko kaikki hyvin, mutta äkkiä hän otti laukkunsa ja säntäsi luokasta ulos. Katselin hämmentyneenä hänen peräänsä, enkä osannut päättä mitä ajattelisin. Ehkäpä minä haisen pahalta? Ajattelin ja varmuuden vuoksi nuuhkaisin päälläni olevaa mustaa neulepaitaa. Se ei tuoksunut muuta kuin pesuaineelle. Huokaisin ja kellon soidessa heitin ruskean laukkuni olalle ja poistuin luokasta.

Olin ajatuksissani ja melkein törmäsin Asumaan, joka käveli käsikkäin Kurenain kanssa.
-Anteeksi. En huomannut. Mutisin. Asuma virnisti minulle.
-Ei se mitään. Sellaista sattuu. Poika totesi ja lähdimme kolmestaan kulkemaan kohti koulun aulaa ja pääovea.

Pihalle päästyämme tiemme erosivat, Asuman ja Kurenain jäädessä hopeisen avomersun luokse. Omalla tavallani olin hieman kateellinen Asumalle. Poika oli rikkaasta perheestä, joten tämä sai melkein mitä halusi. Pojalla oli jopa kaunis tyttöystävä. Tosin Kurenai saati sitten muut tytöt eivät kiinnostaneet minua. Tämän seikan olin huomannut täyttäessäni kuusitoista.

***memory***

Olin ollut viettämässä synttäreitäni kavereideni kanssa Waterfallin suuressa puistossa. Myöhään illalla kaikki muut paitsi minä ja silloinen paras ystäväni, Pain olimme jääneet vielä tuijottelemaan tähtiä. Teimme sitä usein yhdessä. Hiljaisuuden vallitessa Pain oli kertonut minulle muuttavansa pois, toiseen kaupunkiin. Tiesin, että minun tulisi ystävääni ikävä, mutta ajan kulkuun ja suuntaan ei pystynyt puuttumaan. En vastannut Painille mitään ja äkkiä tajusin pojan olevan puoliksi päälläni ja suutelevan minua. Hämmästyin aluksi, mutta tajusin pian nauttivani siitä, joten vastasin suudelmaan. Pain irrottautui minusta pian ja huokaisin pettyneenä. Tuijotimme toisiamme silmiin ja tiesin, että emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme. Silti olin onnellinen Painin suudelmasta. Se oli muisto, jonka säilytin visusti itselläni ja tiesin Painin tekevän samoin, oli hän missä tahansa. Se oli meidän salaisuutemme.

***end of memory***

Havahduin muistoistani mustan avomaasturin kiitäessä ohitseni. Kuskin penkillä istui yksi niistä kalpeista tyypeistä, se jolla oli kasvoissaan ja korvissaan lävistyksiä. Pojan vieressä istui sinitukkainen tyttö, joka tuijotti minua violetin sävyisillä silmillään. Käänsin katseeni maasturin lavalle. Toinen vaalea pariskunta seisoi lavalla pidellen toisistaan kiinni. Vaaleahiuksisen pojan hiukset hulmusivat maasturin kiihdyttäessä vauhtiaan. Näin, kuinka mustatukkainen poika tiukensi otettaan vaaleasta pojasta. Hymyilin hieman. Rakkauden kohteella ei ole väliä, kunhan häntä rakastaa. Ajattelin ja jatkoin matkaani kohti lukion porttia.


Muutamia päiviä myöhemmin olin jo tottunut uusien ystävieni, Asuman ja Kurenain sekä Itsumon ja Kotetsun erilaisiin luonteisiin ja tulin toimeen heidän kanssaan.

Itsumo oli hiljainen, mutta puhuessaan puhui vain asiaa, toisin kuin poikaystävänsä Kotetsu, joka heitti huulta aina milloin mistäkin ja oli koko ajan liikkeessä.

Kurenai oli normaali tyttö. Tai ainakin oletin niin. En minä kauheasti tyttöjen ajatusmaailmasta tiennyt. Sen kyllä ymmärsin, että Asuma oli osunut kultasuoneen saadessaan Kurenain itselleen. Ilmeisesti tyttö oli yksi koulun suosituimmista oppilaista, niin tyttöjen kuin poikienkin keskuudessa, mutta minun mielestäni Kurenai sopi Asumalle mainiosti. Tyttö tasapainotti Asuman villiä luonnetta hieman rauhallisemmaksi.


Asuma oli huumorintajuinen ja räväkkä teinipoika, joka nautti minun kiusaamisestani. Tosin, ehkäpä annoin siihen aiheen.

Olin huomannut ajattelevani sitä hopeahiuksista poikaa, jonka olin nähnyt ensimmäisenä päivänä ruokalassa ja myöhemmin biologian tunnilla. En ollut nähnyt poikaa sen päivän jälkeen ja olin melkein ollut jo viikon koulussa. Tavallaan minua harmitti se, miten poika oli käyttäytynyt minua kohtaan biologian luokassa. Täysin tylysti ja saanut jopa minut ajattelemaan, että tuoksuin pahalle.

Astelin biologian luokkaan ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Hopeahiuksinen poika istui omalla paikallaan. Tuijotin poikaa hetken lumoutuneena, mutta muistin sitten pojan edellisen kerran käyttäytymisen, kiukku nousi pintaan. Äkäisesti kävelin paikalleni, pojan viereen ja heilautin laukkuni pöydälle. Mulkaisin poikaa kiukkuisesti, mutta käänsin sitten pääni kohti luokan etuosaa ja opettajaamme.

Opettaja kertoi, että saimme rentoutua sen tunnin aikana katsellen dokumenttia solujen jakautumisesta, koska hänen pitäisi korjata muutamia esitelmiä. Koko luokka huokaisi helpotuksesta, ja muutama oppilas edessäni rojahtivat vasten pulpettia ja alkoivat muutaman minuutin sisällä hengittämään hyvin raskaasti. Hymyili hieman nukkujille.
He eivät ainakaan tarvitse toista rentoutumiskehotusta. Ajattelin hymyssä suin.

Tuijotin hetken aikaa televisiosta pyörivää dokumenttia, mutta pian epämiellyttävä tunne valtasi minut. Niskani kihelmöi enkä voinut olla vilkaisematta vieressäni istuvaa, komeaa poikaa.

Kääntyessäni kohtasin kirkkaasti loistavat, eriväriset silmät. Säikähdin hieman, mutta pian nuo erilaiset silmät saivat lumottua minut ja tiesin, että en pystyisi unohtamaan niitä vaikka yrittäisin.

-Umino Iruka? Hopeahiuksinen poika kysyi ja nyökkäsin pienesti. Pojan ääni oli matala, mutta soinnukas. Pojan ääni eli täysin omaa elämäänsä.
-Sinullakin on varmaan nimi? Kysyin ehkä hieman tylymmin kuin tarkoitukseni oli. Jos poika huomasi sen, hän ei antanut sen näkyä.
-Kakashi. Namikaze Kakashi. Poika vastasi ja hymyili vinosti. En voinut olla vastaamatta pojan... Kakashin hymyyn. Tuijotimme toisiamme hiljaa ja jotenkin minusta tuntui, että pojassa oli jotain erilaista kuin viime kerralla.

Katsoin Kakashia tarkemmin ja yritin muistella miltä hän näytti muutama päivä sitten, kunnes äkkiä tiesin mikä minua Kakashissa häiritsi. Pojan iho oli ollut ensimmäisellä kerralla kalpea, lähes yhtä valkoista kuin kalkki, mutta nyt se oli hieman tummempi. Ei paljon, mutta ei enää läpikuultavan vaalea. Toinen asia joka oli erilaista pojassa, olivat pojan silmät. Edellisellä kerralla ne olivat olleet hyvin tummat. Tai pojan musta silmä oli ollut, kuin syvä kuilu, kun taas punainen silmä oli ollut viininpunainen, lähes musta. Nyt nuo molemmat silmät loistivat kilpaa keskenään ja saivat minut tärisemään. Ei pelosta vaan jostain muusta, mitä en osannut selittää.