...Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
I keep bleeding
I keep, keep bleeding love
Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
You cut me open...

Tuijotin kädessäni olevaa kirjaa tai oikeastaan erästä kuvaa siinä. Hymyilin hieman.
-Vai kylmäihoinen... Mutisin hiljaa itsekseni. Vilkaisin kännykästäni kellon ajan ja sihahdin. Olin muutaman minuutin myöhässä. Suljin kirjan, kiiruhdin kadulle ja kävelin ripeästi kahvilan luo.

Avasin kahvilan oven ja etsin katseellani Asumaa. Pian näinkin iloisesti heiluvan käden eräästä nurkkapöydästä. Virnistin ja lähdin kohti pöytää.

-Moi. Sori, että olen myöhässä. Sanoin mustatukkaiselle pojalle, joka virnisti minulle.
-Ei se mitään… Sinä vain joudut kustantamaan kaikkien tilaukset. Asuma vastasi minulle.

Huokaisin alistuneesti ja päätin, että tämä sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun myöhästyn. Istahdin Asumaa vastapäätä. Asuman vieressä istui Kurenai, jonka ruskeat hiukset olivat auki. Asuma yritti huomaamattomasti pyöritellä yhtä hiuskiehkuraa sormissaan, mutta kyllä me kaikki sen huomasimme, emme vain maininneet sitä. Minun vieressäni istui Kotetsu ja hänen vieressään Izumo.
Kotetsun hiukset olivat tavalliseen tapaansa sojollaan, joka ilmansuuntaan, enkä edes ole varma osaako hän käyttää harja-nimistä kapinetta. Izumolla puolestaan oli iänikuinen mustapipo, jonka alta valui muutamia ruskeita hiuksia. Pojat pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin häpeilemättömästi, tosin Izumo punasteli vähän väliä.

Katseeni oli kiertänyt jokaisessa ystävässäni ja huomasin hymyileväni. En ollut pitkään aikaan hymyillyt niin paljon, kuin kuluneen viikon aikana. Tuntui hyvin omituiselta, että tyypit, joiden kanssa istuin parhaillaan kahvilan pöydässä, olivat vasta astuneet elämääni suunnilleen kuusi päivää sitten. Tavallaan pidin siitä, mutta se toi myös jotain mieleeni, jotain menetettyä.

Ravistin päätäni huomaamattomasti ja palasin ajatuksistani maanpinnalle.
-Niin, mitä te tilaatte? Kysyin ja Asuma huokaisi jotenkin helpottuneen oloisena.
-Mikä viivytti, Iruka? Luulin jo, että saan kuolla nälkään. Poika sanoi ja hieroi mahaansa merkitsevän näköisenä. Virnistin pojalle pirteästi.
-Ehkäpä se olisi vallan mainio idea. Dieetti. Mitäs sanot, Kurenai? Kysyin Asuman tyttöystävältä, joka kohdisti nauravat silmänsä minuun ja hymyili.
-Kuulostaa erittäin mahtavalta. Tyttö vastasi ja käänsi katseensa poikaystäväänsä.
-Ja se voisi tehdä jopa hyvää sinulle. Kurenai jatkoi ja taputti Asuman mahaa, joka oli mitä ilmeisimmin hyvin treenattu ja ylimääräistä lihaa ei löytyisi vaikka viikon etsisin.

Asuma katseli meitä mutruhuulin. En voinut pidätellä nauruani, johon pian muutkin ystäväni tulivat mukaan. Asumakaan ei kovin kauan hiljaa pysynyt vaan rupesi mutisemaan jotain epäreiluudesta ja harteikkaiden ihmisten kiusaamisesta. Pojan mutinat vain pahensivat nauruamme ja kesti melkoisen kauan ennen kuin saimme sen hallintaan.

***

Kävelin kotiin päin. Olimme viettäneet melkein neljä tuntia Shohon kahvilassa rupatellen kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja olin myös oppinut tuntemaan paremmin kaikkia neljää ystävääni.

Asuma oli muutaman kuukauden minua vanhempi ja rakasti kaikkia logiikka ja strategia pelejä. Ymmärsin Asuman olevan hyvinkin älykäs, vaikka hän koittikin sen piilottaa hyvin levottoman ulkokuorensa taakse.

Kurenai oli rauhallinen persoona. Hyvin miellyttävä. Tyttö oli älykäs ja kaunis. Vaarallinen yhdistelmä ja hän oli ainut jota Asuma kuunteli.

Kotetsu oli rauhallinen ja riehakas. En oikein ottanut pojasta selvää, mutta nautin olostani hänen seurassaan.

Izumo oli hiljainen ja puhui melkein vain ja ainoastaan Kotetsulle. Izumosta oli vaikea olla pitämättä. Poika ei ehkä paljoa puhut, mutta kaikki tunteet näkyivät hänen silmistään.

Kaiken kaikkiaan olin hyvin tyytyväinen, että olin saanut niinkin mukavia ja reiluja ystäviä.

Avasin asuntoni oven ja astahdin sisälle.

Olin saada sydänkohtauksen kääntyessäni kohti pientä huoneistoani. Keskellä olohuonetta seisoi kalpeakasvoinen poika, jonka kasvot ja korvat olivat täynnä lävistyksiä.

Tuijotin hetken aikaa edessäni seisovaa kalpeaa poikaa, jonka tunnistin yhdeksi Kakashin ystäväksi -veljeksi.

-Miten pääsit sisään? Mitä teet täällä? Ja kuka hemmetissä sinä olet? Kysyin pojalta, joka vain tuijotti minua punaoransseilla silmillään. Etäisesti poika tuntui tutulta, mutta en saanut päähäni miksi. Liikahdin hermostuneesti, kun poika astahti hieman eteenpäin, minua kohti.

-Tulin ovesta niin kuin sinäkin. Tulin juttelemaan kanssasi ja etkö tunnista minua? Poika vastasi hiljaa. Tuijotin poikaa hiljaa. Ihmettelin pojan esittämää kysymystä. Pudistin päätäni.
-Sinä olet yksi Kakashin sisaruksista. Totesin. Kalpea poika puhkesi nauramaan. Tuijotin poikaa hämilläni. Sanoinko jotain hullua?
Mietin ja rypistin otsaani. Poika oli lopettanut nauramisen ja tuijotti minua. Tunsin itseni vaivaantuneeksi pojan tutkivan katseen alla.

-Et ole pahemmin muuttunut. Poika sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti.
-Mitä? Kysyin järkyttyneenä. Poika asteli muutaman askeleen taas eteenpäin. Peräännyin, mutta ulko-ovi tuli vastaan, joten en päässyt perääntymään niin paljon kuin olisin halunnut.
-Et taida muistaa minua, Iruka. Kalpea poika sanoi ja naksautti kieltään. Tuijotin poikaa epäuskoisena. Hän väittää tuntevansa minut. Tietäähän hän minun nimeni. Mutta miten? Nämä ajatukset risteilivät päässäni. Sivusilmällä näin, kuinka poika käveli luokseni. Lamaannuin pojan syvän katseen alla. Vain muutama sentti erotti huulemme toisistaan. Tuttu tunne valtasi minut. Tunne, jonka olin tuntenut vain kerran aiemmin. Kolme vuotta sitten parhaan ystäväni kanssa.

Tuijotin edessäni seisovaa oranssitukkaista poikaa hiljaa. Poika kohotti kätensä ja siveli poskeani. Värähdin pienesti. Kosketus tuntui niin tutulta. Tajusin hämärästi vastaavani pojan katseeseen. Katseeseen, jossa pyöri yksi muisto. Muisto, jota olin vaalinut sydämessäni.

-Pain. Kuiskasin. Kalpea poika hymyili hieman ja vetäytyi luotani. Oranssitukkainen poika istui sohvallani, mutta en edes jaksanut välittää miten hän sinne oli ehtinyt. Katselin sohvallani istuvaa poikaa. Pojan oranssit hiukset olivat samanlaiset, kuin kolme vuotta sitten. Pojan silmät olivat muuttuneet tummemmiksi, mutta edelleen niistä saattoi nähdä jotain samaa, kuin vuosia sitten. Ainoa asia mikä pojassa oli muuttunut ja mikä oli estänyt minua tunnistamasta poikaa, oli lävistetyt kasvot.

Kävelin olohuoneeseen ja istahdin sänkyni reunalle. Tuijotimme Painin kanssa toisiamme. Tiesin pojan näkevän tunteeni silmistäni, niin kuin minä näin hänen tunteensa.

-Miksi? Kysyin ja tiesin Painin ymmärtävän yksinkertaisen kysymykseni. Lävistetty poika tuijotti minua hetken, kunnes puhkesi puhumaan.

-Silloin suutelin sinua hyvästiksi. Sinä iltana halasin vanhempiani viimeisen kerran. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin rakastavani heitä, mutta olin löytänyt oman paikkani.
Paikan, jossa minä voisin hyvin. Ei kipuja, ei painajaisia. Iruka... Minä olin silloin sairas. Jos en olisi tehnyt valintaani, olisin ollut poissa jo muutamia vuosia. Lähdin vaikka minuun sattui. Ei vanhempieni vuoksi, vaan sinun. Sinä olit minulle tärkeä. Rakastin sinua, mutta nyt minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Pain lopetti ja tuijotin poikaa epäuskoisena. Ainut mitä olin ymmärtänyt vanhan ystäväni puheesta oli se, että jos hän ei olisi lähtenyt hän olisi kuollut. Poika ei ollut koskaan kertonut minulle olevansa sairas. Tavallaan olin surullinen sen vuoksi, mutta tiesin, että Pain oli jättänyt kertomatta vain sen vuoksi, ettei halunnut huolestuttaa minua. Hän ei halunnut, että heittäisin elämäni hukkaan. Edessäni istuva oranssitukkainen oli tiennyt minun tunteistani. Hän oli tuntenut minut läpikotaisin. Ja nyt, hänen katseensa tuntui näkevän lävitseni.

-Olen pahoillani. Sanoin ja tiesin sillä hetkellä tarkoittavani sitä. Olin pahoillani Painin lähdöstä. Olin pahoillani pojan sairaudesta. Olin pahoillani, että en tuntenut enää samanlaisesti, kuin tunsin silloin. Silloin kun Pain suuteli minua. Vuosia sitten.

Oranssitukkainen poika hymyili minulle ja nyökkäsi.
-Kiitos. Pain vastasi. Hymyilin hieman ja pian tajusin olevani hänen syleilyssään. Pain halasi minua kuin ystävää. Tiesin hänen edelleen välittävän, mutta ei niin kuin kerran aiemmin. Ei rakkautta, vain ystävyyttä.

Vetäydyimme toisistamme. Räpäytin silmiäni ja avatessani ne, oli Pain kadonnut. Sydämeni jyskytti edelleen, mutta se rauhoittui pian. Näin sinut ja olet kunnossa. Se riittää... Ystäväni. Ajattelin ja kaaduin sänkyyn nukahtaen.