Katulamput rupesivat syttymään, hitaasti niiden valo kirkastui. Eräs lampuista räpsi pitäen kummallista surinaa. Tumma hahmo laahusti verkkaisin askelin lumista katua pitkin. Tummat silmänaluset kielivät useammista kuin yhdestä unettomasta yöstä. Tuuheat, pitkät silmäripset olivat muuttuneet valkoisiksi kuuran takia, kuten myös osa tummista hiuksista oli valkoisen kuuran peitossa. Hahmo kiskaisi hupun pois päästään, pysähtyen tuon räpsivän katulampun alle, katsellen ympärilleen. Ei merkkiäkään mistään elollisesta. Edessäpäin kohoavien kerrostalojen ikkunat olivat pimeät. Ja olisi voinut vannoa, että jos niitä katselisi pitkään, ne imaisisivat itse kunkin pimeyteen.

Hetkellinen tunne heräsi hahmossa. Tuo tunne oli lämpö. Hänen olisi tehnyt mieli juosta koskemattomalle hangelle, tehdä muutamia lumienkeleitä ja jäädä lopulta makaamaan hankeen, valkoisten hiutaleiden leijaillessa hitaasti poskille, sulaen. Kuunnella hiljaisuutta ja katsella tähtitaivasta. Tuntea kuinka pehmeä lumikerros lopulta hautaisi sinut, tukahduttaen viimeisetkin hengenvedot.

Tumma hahmo ravisteli päätään, hokiessaan 'ei' -sanan mantraa päänsä sisällä. Hän nielaisi katsoen lamppuun, joka oli lopulta sammunut kokonaan taistelustaan huolimatta. Poika katsoi kadun molempiin suuntiin, kääntäen katseensa tennareidensa kärkiin. Tuo lamppu oli ainut katulamppu koko kadulla, jossa ei palanut tuota turvallista valoa. Katulamppujen valo toi turvaa, se toi tasapainoa kerrostalojen pimeisiin ikkunoihin. Ja jos katsoisi liian kauan ikkunaan, pelastuksena olisi tuo valonlähde. Niin tumma hahmo ajatteli.

Raskas huokaisu karkasi sinertäviltä huulilta. Ajan kulu oli nopea, eikä tuo tiennyt, kauanko oli seissyt kylmässä viimassa aloillaan, tuon rikkinäisen katulampun alla. Pari terävää hengenvetoa, hahmon lysähtäessä polvillensa kadulle, lumihangen pehmentäessä iskua vasten jäistä maata. Hahmo peitti kasvot käsiinsä, tummien hiuksien valahtaessa silmille, mutta ei hän välittänyt. Pienet nyyhkäisyt kaikuivat talvi-illassa, pojan hartioiden nytkähdellessä terävästi. Kauaa ei hahmo ei istunut, vaan kaatui selälleen hankeen, katsellen vettynein silmin taivaalle, jolta tuprutti tiuhaan tahtiin valkoisia hiutaleita.

Kyynelnorot olivat rupeneet kuivumaan poskille, ehkä hieman jäätymäänkin. Pojan ennen niin punaiset huulet sinersivät nyt jo voimakkaasti, poskien taas punertuessa. Muuten niin kalpea iho sai punaa talven pakkasesta. Iho oli kylmä, liian kylmä. Hengitys muuttui katkonaisemmaksi, rintakehä ei kohoillut melkein ollenkaan. Hengitys joka karkasi huulilta, muuttui höyryksi, kadoten lopulta ilmaan. Tummat silmät sulkeutuivat, huulien ollessa raollaan. Kädet piirsivät pään sivuille puolikaaret, jalkojen tehdessä samoin. Hahmo jätti raajansa enkelin siipien ja helman asentoon, huulille noustessa pieni virne. Viimeinen hengenveto, jonka jälkeen hahmo ei tuntenut enää takkinsa helman alta selkää vasten tulleen pakkaslumen nipistelyä ihollaan. Sinä iltana kaikki tien reunassa olleet valot sammuivat.

Seuraavan päivän lehden uutisotsikoissa:
"Konoha, eilen. Nuori poika löydettiin paleltuneena syrjäiseltä kadulta. Syytä tapahtuneeseen ei tiedetä, mutta alkoholilla on tuskin ollut osuutta asiaan. Tietämättömästä syystä pojan kasvoilla oli onnellinen virne."


//Toivottavasti piditte. Anteeksi kun se oli näin lyhyt, mutta mutta. Ensimmäinen ficcini täällä, joten toivoisin armeliaisuutta :''3//