Hiekkakylässä, ei kovin kauan sitten, tuuli hypytti keveimpiä hiekansiruja…

Gaara, Hiekkakylän Viides Kazekage, oli sallinut itselleen pienen tauon töistään ja päätti käydä katsomassa muutamaa hautaa Hiekkäkylän hautausmaalla. Kazekagen tuli kunnioittaa esivanhempia, sillä ilman heitä ei olisi koko Hiekkakylää ei olisi sellaisessa muodossa kuin mitä se nyt oli. Oli itsestään selvyys, että vainajia kunnioitettaisiin – muistettiin näitä sitten hyvällä tai pahalla.

Kuiva tuuli vieritti hiekkaa läheisen kanjonin toiseen päähän.

Ensiksi Gaara meni katsomaan äitinsä Karuran hautaa. Haudalle oli tuotu paljon kukkia ja suitsukkeita, sillä Gaara itse oli nyt Kazekage, kunnioitettu mies, ja olihan Karura ollut myös Neljännen Kazekagen vaimo. Gaara ei itse ollut tuonut tällä kerralla haudalle mitään, sillä juuri eilenhän hän oli käynyt viemässä sille kukkakimpun ja nipun suitsukkeita – muodon vuoksi.

Tosiasiassa Gaara ei oikein tiennyt, tuliko hänen kunnioittaa äitiään vai ei. Oli nimittäin väitetty, ettei hänen äitinsä ollut koskaan rakastanut häntä. Nuori Kazekage tunsi vieläkin musertavaa surua muistellessaan, mitä hänen enonsa Yashamaru oli puhunut siitä, miten Karura oli kironnut Hiekkakylää kuopuksensa syntyessä. Viides Kazekage mietti kyllä toisinaan, oliko se totuus, mutta asia oli niin surullinen, että hän oikeastaan vältteli sen ajattelemista.

Tuuli pyöräytti kallion kolossa olevaa hiekkaa trombin mukana.

Karuran haudan vieressä oli Gaaran isän, Neljännen Kazekagen hauta. Myös tällä haudalla oli paljon kukkia ja hajusteita, ja myös tätä hautaa Gaara oli muistanut eilen. Tätäkään vainajaa hän ei varsinaisesti rakastanut.

Juuri Neljännen vuoksi Gaaran sisään oli suljettu Shukaku. Juuri Neljännen ja hänen suunnitelmiensa vuoksi Gaaralla ei ollut koskaan saanut lapsena ystäviä tai todellisia rakkaita. Ja kun Neljännen visiot jinchuuriki-aseesta olivat mennä pieleen, Neljäs oli tyynesti vain päättänyt tappaa nuorimmaisensa – ainoallakaan yrityksellä onnistumatta. Vasta, kun Gaara oppi jokseenkin valjastamaan Shukakun voimat, Neljäs oli jättänyt salamurhasuunnitelmat sikseen.

Gaara oli ainakin siitä varma, ettei hänen isänsä koskaan ollut rakastanut häntä. Perheen kuopus oli ollut vain ase isälleen, ei oikea poika. Vaikka Gaara sai lapsena usein isältään kaikenlaisia leluja ja muuta mukavaa, isä ei ollut koskaan antanut pojalleen sitä, mitä tämä oli todella tarvinnut – kaiken sydänsurun korjaavaa vanhemman rakkautta.

Vaan tavallaan koko miestä ei voinut syyttää. Neljäs oli pyrkinyt samaan kuin mihin Gaara nyt pyrki: suojelemaan Hiekkakylää. Silti Shukakun hiekan raapimat haavat Gaaran sydämessä olivat kuitenkin tuskin arpeutuneet. Liki koko ikänsä Gaara oli ollut vain silkka työkalu ja raivohullu peto, ei oikea ihminen.

Tuulenpuuska kaiversi kuopan hiekkadyyniin jossain kaukana aavikolla.

Gaara käveli vielä jonkin aikaa ja osui sitten enonsa Yashamarun haudalle. Koska Yashamaru ei ollut mikään varsinainen merkkihenkilö, vaan ainoastaan edellisen Kazekagen lanko, häntä muisteli vain hänen lähipiirinsä. Haudalla oli vain nuukahtanut kukkakimppu ja suitsukkeiden tuhkaantuneita jäänteitä hiekkaruukussa.

Gaara katsoi pitkään hautaa, suorastaan tuijotti. Hänen kätensä hakeutui rinnan vasemmalle puolelle, ja hänen sormensa rypistivät mustan nutun kangasta. Tuota pikaa Yashamarun kiveen hakatun nimen katsominen korvensi Gaaran sisintä niin paljon, että hän perääntyi askeleen haudalta.

Tuuli soitti ujeltavaa lauluaan, ja punaisen laskevan auringon valo heitti varjon jokaisen hiekanjyvän alle.

Gaara poistui hautausmaalta pian Yashamarun haudan luona vierailun jälkeen. Hänen sydämensä vuoti jälleen verta. Mutta miksi hän edes kävi haudoilla? Sitä hän ihmetteli itsekin. Vierailut hautausmaalla vain satuttivat häntä ja hänen sydäntään, jonka arvet olivat ikuiset. Ehkä kyse olikin juuri sydämestä. Sydän ei saisi rauhaa, ellei tiettyjä muistoja verestettäisi ja muutamia arpia avattaisi. Kenties se muistutti, ettei Gaaran koskaan tulisi unohtaa menneisyyttään valoisien aikojen tavoittelusta huolimatta.

Aavikon tuuli alkoi kylmentyä, kun aurinko oli painunut dyynien taa ja kun viileä yö oli laskeutunut.