...And it's draining all of me
Oh they find it hard to believe
I'll be wearing these scars
For everyone to see...

Minä, Kakashi, Deidara, Itachi ja Konan istuimme olohuoneessa ja kuuntelimme Painia. Oranssitukkainen, lävistetty poika kertoi minun - hänen, meidän tarinaamme. Tarina kertoi ajasta ennen Painin lähtöä ja minun tänne muuttamistani.

Deidara olisi halunnut kuulla jotain minusta, mutta minä en ollut osannut kertoa mitään missä Pain ei olisi ollut mukana. Ja tavallaan pelkäsin Konanin tekevän minulle mustasukkaisuudessaan jotain, joten hiljaisuuden esirippu oli laskeutunut yllemme muutamiksi minuuteiksi.

Pain oli rikkonut hiljaisuuden ja kertonut omasta näkökulmastaan kaiken. Näin poika antoi luvan kertoa ystävyydestämme. Ja oli hetkiä, jolloin myös toivoin katoavani maan syövereihin.

Jokainen Painin lausuma sana tai pieni naurahdus, silmäniskuista puhumattakaan, sai minut punastumaan, ja sai muut nuoret tuijottamaan minua enemmän tai vähemmän.
Deidara kuunteli haltioituneena Painin kertomusta. Kakashi oli hilannut itsensä jalkojeni juureen ja puristi minun nilkkojani aina, kun Pain kohdisti minkään laista huomiota minuun. Konan vaikutti jännittyneeltä, mutta pystyin näkemään pienen uteliaisuuden pilkahduksen tytön laventelin värisissä silmissä. Itachi oli hiljaa ja kuunteli. En voinut olla ajattelematta, kuinka huonosti pirteä ja iloinen Deidara sekä vakavan synkkä Itachi sopivat toisilleen.

Vilkaistuani nopeasti uusia tuttavuuksia, jotka nyt sattuivat oleman vampyyreita, käänsin katseeni takaisin vanhaan ystävääni ja nykyiseen vampyyriin, Painiin. Jopa minua jännitti kuulla Painin tarina meistä kahdesta. Vaikka kaikesta oli vasta muutama vuosi, tuntui se kymmeniltä.

Annoin Painin lempeän ja pehmeän äänen soljua ympärilläni ja lumouduin täysin. Pystyin näkemään jokaisen hetken selvästi ja tunsin olevani onnellinen. Tunsin saavani jotain takaisin.

Pain vilkaisi kuulijoitaan hymyillen ja aloitti kaiken alusta... Deidaran pyynnöstä, tosin tällä kertaa tulisi kertoa kaikki yksityiskohtaisesti, mitään pois jättämättä ja Pain totteli hymyillen....

***

Sinä päivänä Iruka oli täyttänyt 15 vuotta. Hän oli minua muutaman kuukauden nuorempi ja olin aina pitänyt häntä jonkinlaisena pikkuveljenä. Pidin Irukasta paljon ja halusin näyttää sen jotenkin. Olisin halunnut kertoa lähteväni ja syyn siihen, mutta en pystynyt. En halunnut loukata ihmistä, joka oli minulle tärkeä. Mahdollisesti tärkeämpi, kuin luulinkaan.

Istuimme vihreällä nurmella päivän kääntyessä jo illaksi. Muut ystävämme olivat lähteneet aikoja sitten jo koteihinsa, mutta me jäimme nauttimaan loppukesän lämmöstä ja toistemme seurasta.

Olin rauhaton. Luulen, että Irukakin oli sen huomannut, mutta ei vain maininnut asiasta. Minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja päätin tehdä sen, minkä olin jo aamulla luvannut itselleni.

Käännyin Irukaa kohden ja tartuin hänen leuastaan. Tuijotimme toisiamme silmiin eksynein, mutta uteliain katsein. Se oli meidän kummankin ensimmäinen suudelma. Haparoiva. Silti nautin siitä. Juuri nautinnon vuoksi sieluani sattui, koska tiesin sen olevan viimeinen kerta, kun olisimme yhdessä. Latasin suudelmaan kaiken. Jokaisen tunteen jonka itseni sisältä löysin ja tunsin Irukan tekevän samoin.

Suudelma loppui. Ehkä liiankin pian, mutta se oli hyvä, sillä en ehkä olisi muuten koskaan pystynyt jättämään Irukaa. Yksin. Jos en olisi jättänyt häntä, häneen olisi sattunut myöhemmin paljon enemmän. Joten irtauduin hänestä ja lähdin. Emme hyvästelleet, emmekä vuodattaneet kyyneltäkään. Sieluni murskaantui, mutta tiesin, että lähtö olisi ainoa keino selviytyä. Lähtö antaisi mahdollisuuden nähdä Iruka uudelleen.

Kaksi vuotta. Kaksi pitkää vuotta kului ja en nähnyt poikaa, kunnes hän ilmestyi tänne. Meidän kouluumme. Iruka ei edes tunnistanut minua. En silti yhtään ihmettele. Kaksi vuotta on pitkä aika ja siinä ajassa ihminen ehtii muuttumaan. Olin onnellinen, että Iruka oli pystynyt jatkamaan elämäänsä, vaikka oli menettänyt parhaan ystävänsä.

Muutamia päiviä myöhemmin menin hänen luokseen ja kerroin lähtöni syyn. Tunsin jonkin murtuvan uudelleen sisälläni, mutta tiesin, että se oli jotain mitä en tulisi kaipaamaan. Iruka olisi lähelläni, mutta hänen sydämensä tulisi kuulumaan toiselle.

Olin onnellinen vanhan ystäväni puolesta... Tosin hän olisi voinut vähän valita paremmin... En väitä, etteikö Kakashi olisi komea ja niin edespäin, mutta Kakashi on...

***

Heitin Deidaran antaman sohvatyynyn Painia päin ja sain pojan ulvomaan naurusta.
-Anteeksi Iruka… En voinut vastustaa kiusausta... Pain nauroi ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Irvistin vanhalle ystävälleni, mutta pian huomioni kiinnittyi pieneen kipuun, jota tunsin nilkoissani. Käänsin katseeni lattialla istuvaan Kakashiin, jonka kädet puristivat nilkkojani.

Kosketin hellästi Kakashin olkapäätä ja tunsin pojan hätkähtävän. Kakashi käänsi eripari silmänsä minuun ja saatoin nähdä pienen mustasukkaisuuden pojan silmissä. Hymyilin Kakashille rauhoittavasti ja tunsin kivun hellittävän nilkoissani.

-Koskettava tarina tosiaan, mutta katsokin, jos kosket Irukaan.... Kakashi mutisi kiukkuisena. Pain hymyili ' veljelleen' ja vetäisi Itachin vieressä istuvan Konanin syliinsä.
-Ei huolta rakas veliseni… Tämä nainen riittää. Pain vastasi muiskauttaen märän pusun Konanin virheettömälle iholle. Konan nyrpisti nenäänsä, mutta näin vilauksen pienestä hymystä.

-Romanttista. Haikea ääni sanoi vieressäni ja käänsin katseeni Deidaraan, joka nojasi käteensä ja tuijotti kaihoisasti sohvalla istuvaa Itachia. Itachi vilkaisi Deidaraa kuullessaan tämän puhuvan ja punastui vaalean pojan tuijotuksesta. En voinut olla naurahtamatta.

-Te olette vampyyreja, joten te olette itse asiassa romanttisuuden perikuvia. Totesin ja Deidaran kasvot alkoivat loistamaan.
-Olet oikeassa. Upeaa, että on sinun laisiasi ystäviä. Deidara sanoi, nousi ja Itachia perässään vetäen katosi suuren talon syövereihin.

-Mihin he...? Kysyin hämmentyneenä. Kakashi vilkaisi minua ja virnisti.
-Veikkaanpa, että he menivät toteuttamaan romanttisuuden perikuvaa kirjaimellisesti. Kakashi vastasi. Tuijotin järkyttyneenä poikaystävääni.
-He.... Menivätkö he..... Änkytin ja tunsin punan nousevan kasvoilleni. Kakashi nyökkäsi ja tunsin punan syvenevän. On ilmeisesti asioita, joita en ehkä halua tietää...

***

Muutamia tunteja myöhemmin seisoin Namikazien talon edessä ja heilutin hyvästit kaikille. Olin vuolaasti kiittänyt Kushinan laittamaa ruokaa, jonka tosin söin yksin muiden katsellessa, mikä oli kiusallista, mutta annoin asian olla maistettuani ensimmäisen haarukallisen pippuripihviä, joka oli paistettu punaviinissä. Taivaallista.

-Tule pian käymään uudestaan, Iruka. Kushina sanoi ja halasi minua ties monettako kertaa. Kakashia en uskaltanut edes katsoa, koska illan aikana olin huomannut pojan olevan erittäin mustasukkaista sorttia.

Jopa Minaton tuijottaessa suoraan silmiini ja kertoessaan, että toimi Konohan keskustan sairaalassa lääkärinä, oli Kakashi tarttunut pöydän alla reiteeni ja puristanut pienesti.

-Tulen heti, kun Kakashi minut tänne päästää. Sanoin kohteliaasti ja hymyilin. Hymyni oli aitoa. Olin ihastunut Namikazen perheeseen ensi näkemältä ja toivoin jo kovasti saavani mahdollisuuden kuulla jokaisen tarinan, miten he olivat päätyneet kyseiseen perheeseen.

-Hyvää yötä Iruka. Nuku hyvin. Deidara huusi vielä minulle. Tosin vaalean pojan sanat hukkuivat Kakashin auton moottorin hyrinään. Kakashi painoi kaasua ja niin Namikazien talo jäi taakse ja haikea olo täytti minut.

-Kiitos Kakashi. Sanoin hiljaa. Tiesin pojan kuulevan minut, jopa moottorin hurinan yli, joten minun ei luojan kiitos tarvinnut huutaa.
-Ole hyvä, Iruka. Poika vastasi minulle. Hymyilin pojalle, joka vastasi hymyyni hellästi. Tunsin itseni sillä hetkellä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Minulla oli täydellinen poikaystävä ja olin saanut paljon uusia ystäviä… Tai ainakin orastavia ystävyyden alkuja. Olin hyvin tyytyväinen sen hetkiseen olotilaani ja saatoin hymyillen painaa pääni tyynyyn ja odottaa mitä seuraavat päivät toisivat tullessaan.

-Rakastan sinua, Iruka. Kuulin Kakashin vielä sanovan hiljaa ennen, kuin vaivuin Kakashin valvomaan uneen.