Noniin. Mulla oli erittäin hauskaa tätä kirjoittaessa, vaikken tiedä ilmaantuuko se sitten itse tekstissä. Virheet siis tosiaan yritin karsia pois, mutta saattaa olla että minulta jäi jotain huomaamatta, joten olisi hienoa jos toisitte ne esiin.

Ja kommentoikaa paljon! Ihan vaikka sanoaksenne että luitte ficcini.

Tämä on siis omistettu Kiba_Bizkitille! Toivottavasti tykkäät! (:

-O-O-O-

Vaikka kuinka rakastinkaan undulaattejani, en voinut sietää kun ne alkoivat aamuisin sirkuttaa ja herättivät mut väkisinkin. Ja ei, se ei ollut oma vikani että auringonvalo herätti ne, sillä mä peitin niiden häkin tummalla kankaalla ja peitin niin, etteivät undulaattini saa tuputettua sitä alas vaikka mikä tulisi. Äitini mielestä on vain erittäin hauskaa tulla varhain aamulla huoneeseeni ja ottaa peite pois, jotta undulaattini voisivat herättää mut. Äiti vihasi sitä, että rakastin nukkua pitkään. Hänen mielestään pitkään nukkuminen oli turhaa, koska silloin ei voinut tehdä mitään ja niin edelleen kertaa loputtomiin.

Vaikka kuinka rakastinkaan undulaattejani, en voinut itselleni enkä aamuärsyyntymiselleni yhtään mitään. Heitin peiton pois yltäni ja halusin vetää sen heti takaisin pääni päälle. Se, että kevätaurinko paistoi kirkkaampana kuin koskaan avonaisesta ikkunastani suoraan silmiini ei parantanut jo valmiiksi ärsyyntynyttä oloani pätkääkään. Siristelin ja räpsytin silmiäni hetken aikaa ennen kuin totuin auringon kellertävänkultaiseen valoon ja nousin ylös vastahakoisesti.

Kävelin ikkunan edessä olevan suuren pöytäni luokse ja katselin eilen – tai no ehkä pitäisi sanoa tänään – yöllä piirtämiäni kuvia. Nostin yhden keskeneräisen kuvan käsiini ja käännyin selin auringolle jotta näkisin kuvan värit paremmin. Miltei heti nähtyäni piirustukseni värit äännähdin epämääräisesti ja tiputin sen takaisin pöydälle. Tuokaan ei parantanut päivääni ollenkaan. Kokeilin yöllä uutta väritystekniikkaa: käytin kynsilakkojeni jämät värien luomiseen paperille eikä se onnistunut ihan toivomusteni mukaan. Ette arvaakaan miten turhauttavaa se oli. Ja väsyttävää.

Undulaattini eivät lakanneet sirkuttamasta vaikka yleensä ne lakkaavat heti kun oon herännyt ja noussut sängystäni. Ehkä mun herättäminen on niidenkin mielestä todella hauskaa. Miksi musta tuntuu että kaikki on tänään mua vastaan? Mulkaisin parin kuukauden ikäisiä undulaattejani viileästi ja sähähdin: ”Nyt ne päät tukkoon.”

Hymähdin leveästi kun undulaattini lakkasivat sirkuttamasta sillä sekunnilla. Ainakin jotkut tekevät edes jotain niin kuin minä haluan.

”Sabuza!” äitini huusi keittiöstä, paikasta, jossa hän on koko ajan. ”Aamiainen on valmis, ala tulla!”

Joskus mua ottaa päähän se, etten saa koskaan tehdä itse itselleni aamiaista, sillä äiti hoitaa sen homman. Mulla käy tuuri jos saan edes kerran viikossa kokattua itselleni jotain ja silloinkin äitini tulee selkäni taakse seisomaan ja kritisoimaan jokaista liikettä minkä teen. Tänään mua ei haitannut ollenkaan.

-O-O-O-

Monestiko olin kävellyt tätä puistoa pitkin undulaattieni kanssa ilman että mitään erikoista on tapahtunut? Aina. Monestiko olin nähnyt Kiban ja Akamarun tässä samaisessa puistossa? Aina. Monestiko Akamaru on leikkinyt – tai no ei sitä nyt leikkimiseksi voi kutsua – undulaattieni kanssa? Aina. Onko Akamaru koskaan syönyt yhtäkään undulaateistani? Ei. Sattuiko hän vahingossa tehdä sen tällä kertaa? Kyllä.

Kyllä.

En ollut edes ehtinyt nimetä sitä. Minulla oli tapana nimetä undulaattini vasta jonkin ajan päästä siitä, kun aloin ottaa niitä mukaan puistoon. Ja nyt yksi uusimmista undulaateistani päätyi Akamarun päivälliseksi. Kuinka vitun ihanaa. Käännyin nopeasti Kibaan päin ja näin tunteidensekaisen ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei selvästikään tiennyt mitä tehdä.

”Kiba!” huusin nähtävästi ehkä liiankin kovaa, sillä puissa istuvat linnut lähtivät vilkkaasti lentoon. ”Etsä aio ees tehä mitään? Sun koira – siis sun koira – söi mun undulaatin! Mun uusimman undulaatin! Ja sä vaan seisot siinä?”

”No mitä mun pitäis muka tehä? En mä voinu tietää et Akamaru tekee tolleen! Se ei oo koskaan tehny niin, satuitko muistamaan sitä?” Kibankin ääni oli jo huutamisen tasolla, eikä hän nähtävästi halunnut tehdä elettäkään rangaistakseen koiraansa, ei ainakaan julkisesti. Totta puhuen mäkään en rankaisisi undulaattejani julkisesti vaikka ne söisi jonkun norsun.

Ja joo, totta kai mä muistin ettei Akamaru ole koskaan tehnyt niin. Mutta ei mua kiinnostanut pätkääkään kuka undulaattini söi, joku saisi maksaa siitä. Ja koska Kiba oli lähimpänä, ja itse asiassa hänen koiransa tämän aiheutti, hänen kuuluisi maksaa siitä. Päästin vihaisen aargh-äännähdystä muistuttavan murinan ja lähdin marssimaan kohti Akamarua.

Huomasin silmäkulmastani kuinka Kiban ilme muuttui ja hän lähti pikaisesti perääni. Käänsin katseeni takaisin niin viattomalta näyttävään Akamaruun enkä pysähtynyt. En olisi koskaan voinut tehdä valkoiselle karvapallolle, aika suurelle sellaiselle, yhtään mitään. Eläimet ovat ihania, syövät ne sitten minun undulaattejani tai ei.

Mutta Kiballe mulla oli kaikki oikeudet olla vihainen. Hän ei ollut kouluttanut koiraansa tarpeeksi hyvin olematta syömästä rakasta lintuani. Mietin mahdollisia keinoja kostaa tapahtuneet asiat, ja sain montakin käyttökelpoista asiaa mieleeni. Tosin, tapahtumien sattuminen juuri silloin kun halusin ei lähes koskaan tapahdu. Kohtalo ei pidä musta. Ja mitä kaikkea mä edes voisin tehdä kun Kiba pitää kyynärvarrestani tiukasti kiinni?

”Mä voin korvata tän sulle”, Kiba sanoi nopeasti, tiukentaen otettaan. Vilkaisin murhaavasti hänen kättään, joka piti mua vankina, ja hän päästi käteni nopeasti karkumatkalle. Nostin katseeni hänen silmiinsä ja kallistin päätäni ärsyttävästi.

”Ja kuinka sä aiot sen tehä?”

”Mä vien sut kahville”, mua muutaman sentin pitempi poika sanoi nyt elävästi hymyillen, vähän kuin Naruto tekee joka käänteessä, ”tai jotain.”

Tai jotain. Eikö kukaan pojista osaa tehdä mitään niin kuin heidän kuuluu? Eivätkö he oikeasti uskalla pyytää tyttöä ulos ilman jotain pakollista vaikka-ei-se-haittaa-jos-et-tule-liitettä? Ollessani viisitoistavuotias, eli viimekesänä, tapasin yhden komean ja ihanan pojan. Hän sentään uskalsi pyytää mut ulos ilman mitään mutinoita, mutta nähtävästi näitä helmiä löytyy harvoin. Kiba oli hyvännäköinen, ja tiesin että hänkin tiesi sen, joten missä ongelma?

”Jaa nyt vai?” kysyin maailmaan tylsistyneellä äänellä ja soimasin itseäni samalla että unohdin hetkeksi miksi olin vihainen. En oikeasti olisi uskonut Kiban nyökkäävän, ellei hän olisi tehnyt sitä juuri nyt edessäni. Pyöräytin silmiäni. ”Enpä usko.”

Käännyin lähteäkseni pois, mutta tunsin taas sen samaisen käden kyynärvarrellani ja pysähdyin. Kiba oli kurvannut eteeni ja katseli minua ruskeilla silmillään kuin yrittäen selvittä olinko torjunut hänet undulaattini kuoleman vuoksi vai sen takia, etten vain pitänyt hänestä. Ajatus huvitti mua, jouduin tappelemaan suupielieni kanssa jotteivät ne kaartuisi ylöspäin. Huomasin hienoisen hämmästyksen Kiban naamalla, mikä kieli selvästi että olin epäonnistunut.

”Miks sä seisot siinä? Tee ystävällinen teko maailmalle ja siirry pois”, lausuin sanat selvästi painottaen jokaista tavua hiukan, aivan kuin olisin puhunut pikkupojalle. Hämmästyin miksi tein niin, sitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Siltikään, koirapoika ei mennyt minnekään. Eikö se saatana voi huomata että mä en ole millään kahvinjuonnin tuulella undulaattimurhaajan kanssa? Okei, tuo oli aika ilkeästi sanottu, mutta silti. Mun undulaatteja ei kahvilla ja mahdollisella pullalla korvata.

”Sä et voi olla noin vihanen mulle siitä, et –”

”Anteeks mitä? Mäkö en voi olla vihanen sulle siitä, et sun koira söi mun undulaatin? Herätys, kusipää, miltä susta tuntuis jos joku randomi vaan tulis ja söis sun perheen koiranpentuja? Mulla on kaikki oikeudet olla sulle vihanen!”

”No sitä suuremmalla syyllä, anna mun korvata se!” Kiba yritti kovalla työllä pitää äänensä tason matalana ja rauhallisena, mahdollisimman puhtaana, ja ehkä vain tyhmät eivät tajuaisi että hän oikeasti katui tapahtunutta. Ehkä olen tyhmä.

”Mun undulaatteja ei voida korvata kahvilla ja pullalla, vitun pelle!” toistelin äskeisiä ajatuksiani ääneen ja riuhdoin käteni irti hänen otteestaan ja lähdin kävelemään poispäin hänestä. Katselin ympärilleni koettaen löytää vanhemmat undulaattini Empan ja Sarumanin. Niitä ei näkynyt missään. Perhanan pahikset, karkaavat aina kun niillä on mahdollisuus. En kyllä nähnyt Akamaruakaan missään; saattaa olla että ne lähtivät yhdessä jonnekin. Mahtavaa.

Vilkaisin pikaisesti Kibaa ennen kuin lähdin kiertoreittejä pitkin kotiin, pitäen mielessäni, että mun täytyy löytää lintuni ennen myöhää. En voi pitää vanhimpia undulaattejani omassa huoneessani, sillä ne eivät mahdu sinne rikkomatta mitään. Heillä on ihan oma paikkansa ulkorakennuksessa, joka on tehty varta vasten niille. Uusimmat undulaattini ovat vielä tarpeeksi pieniä mahtuakseen huoneeni häkkiin.

Matkani kotiin tuntui liian pitkältä ilman seuraa. Ehdin ajatella kaikkea, laidasta laitaan. Mitä sanoisin äidilleni siitä, että minulla on enää kaksi uutta undulaattia, mitä aikoisin syödä, miten aion muistella nimeämätöntä pikkulintua joka kuoli tänään? Varmaankin kotiin päästyäni ja lukittuani itseni omaan huoneeseeni käännän musiikin täysille niin kuin se on aina ja valun peittojeni sekaan ja alan itkeä.

-O-O-O-

Vaikka kuinka rakastinkaan undulaattejani, en voinut sietää kun ne alkoivat aamuisin sirkuttaa ja herättivät mut väkisinkin. Ensiksi sirkutus kuului melko hiljaa aivan toiselta puolelta huonetta, missä ei ole häkkiä, ja vasta sen jälkeen myös häkin suunta alkoi sirkuttaa. Nousin istumaan ja huomasin, että minulla oli vieläkin vaatteet päällä. Taisin nukahtaa kesken suruhetkeni.

Hierottuani silmiäni huomasin täysin valkoisen, kauniin linnun seisomassa lamppuni päällä. Huomasin myös tuon jalkaan kiinnitetyn pienen lappusen. Kuinka kliseistä.

Nousin sängystäni ja hipsin hiljaa linnun luo, joka katosi heti harmahtavan sumupilven kera kun sain lappusen tuon jalasta pois. Kiersin lappusen auki, tanssitin katseeni siihen kirjoitettujen sanojen yli ja hymähdin pakostakin hieman. Onneksi undulaattini olivat tajunneet lopettaa laulamisensa, en halunnut edes kuvitella mitä olisi sattunut jos vanhempani olisivat heränneet.

Hiivin ulos huoneestani avaten kaikki eteeni tulevat ovet niin hiljaa ja hitaasti kuin vain osasin ja astuin yön kuunvalaisemaan pimeyteen.

Konoha oli niin kaunis öisin. Ette arvaakaan millainen ero on Konohan yöllä ja päivällä. Se on kirjaimellisesti kuin yö ja päivä, vaikka tuntui todella tyhmältä sanoa noin. Yöllä kaikki kylän vilinä on poissa ja tilalla on rauhallisen tuulen viheltäminen. Ihminen, joka pelkää varjoja ei pärjäisi Konohassa edes yhtä yötä. Täällä on katuvaloja melko harvaltaan; satunnaisten asuntojen avonaiset ikkunat tuovat ihanaa aavemaisuutta tähän paikkaan.

Kiba seisoi puiston lampun alapuolella odottamassa mua. Kun hän näki mun tulevan, hän lähti mua vastaan. En tiennyt miksi hän teki niin, tässä puistossa ei ole ainuttakaan lamppua tuon yhden lisäksi. Ehkä –

En odottanut Kiban tarttuvat mua käsistä kiinni ja vetävän mua itseensä päin. Enkä todellakaan odottanut hänen huuliansa omilleni. En tiennyt mitä sanoisin suudelmasta. Se oli ihana, sillä Kiba piti mua koko ajan käsistä ja tuntui hymyilevän kun vastasin suudelmaan. En ollut koskaan ennen edes ajatellut Kibasta sillä tavalla, en ole koskaan ennen puhunutkaan hänelle mitenkään erityisesti, mutta silti tunsin perhosia vatsassani suudelman ajan.

Kiba vetäytyi pois suudelmasta paljon leveämpi hymy huulillaan kuin olin koskaan nähnyt Naruton huulilla. Katsoin häntä syvälle silmiin tietämättä mitä sanoisin tai tekisin. Onneksi Kiba teki päätökset puolestani.

”Mä oikeasti, oikeasti pidän susta tosi paljon, kai sä tajusit sen? Mä oon pahoillani kaikesta mitä tapahtu tänään päivällä, toivottavasti tajusit sen myös.”

Hän on pahoillaan kaikesta, mitä tapahtui vain tänään päivällä?

”Entä siitä mitä tapahtu äsken?” kysyin ja nostin toista kulmaani. En ollut vieläkään irrottanut sormiani hänen omiensa lomasta, sillä se tuntui kivalta pitkästä aikaa.

”Eiköhän se tullu selväks kun sanoin että pidän susta tosi paljon.” Kiba ihan selvästi vihjaili jotain. Hymähdin ja katselin käsiämme ennen kuin päästin hänen kätensä vapaiksi ja astuin askeleen taaksepäin. Nostin katseeni ja sanoin: ”En oo muuten antanut sulle anteeksi vielä.”

Hymyilin hänelle ihan aidosti ja hän vastasi hymyyni ennen kuin otin vielä pari askelta taaksepäin ja käännyin kunnolla suunnatakseni kurssini kotiin päin. Vilkaisin taakseni kerran ja tajusin Kiban seisovan vieläkin samassa kohtaa kuin minne hänet jätin, huomattavasti iloisempana kuin näin hänet seisomassa siinä ensimmäistä kertaa tänä yönä.

Kasvoni eivät suostuneet tottelemaan minua ja ne vääntyivät väkisinkin iloiseen hymyyn. Ehkä nimeämätön undulaattini oli tarkoitettu uhrattavaksi.

-O-O-O-

Kertokaa mitä piditte. (: