17. Kärsimättömyys

-Deidaran näkökulmasta-




Kuramori makasi kammiossaan kalpeana ja elottomana. Pieni virvatuli pyörähti tasaisin väliajoin hänen yläpuolellaan. Muuten tyttö olisi voinut olla kuollut.


Vaalea ninja  käveli hermostuneena luolassa kädet taskuissaan. Miehen hiuspompula keikkui vihaisesti hänen päänsä yläpuolellaan. Välillä hänen suustaan pääsi kuuluvia tuhahduksia, jotka kaikuivat luolan seinistä korostaen miehen tyytymättömyyttä. Moni olisi pitänyt hänen eleitään naurettavana, ellei sattunut tietämään hänen olevan yksi kuolettavimmista ninjoista tulimaassa.

Deidara ei voinut keskittyä taiteeseensa. Oli kulunut jo viikkoja, ja manaaja makasi yhä luolassa.

Johtaja oli kieltänyt ketään menemästä sisään. Hän oli varoittanut Akatsukia jättämään naisen rauhaan. Deidaraan ja Hidaniin hän oli katsonut spiraalisilmillään varoittavasti. Miehen nyrkki puristui yhteen. Kuinka hän vihasikaan käskytystä, etenkin johtajan kaltaiselta hurskastelijalta.

Mutta enemmän Deidaraa häiritsi se, että Pein luotti liikaa tähän naiseen. Totta, hän oli voittanut Animan puolelleen. Mutta oli kulunut jo viikkoja.

Mies muisteli jade hiuksisen tytön käytöstä. Hän oli villi, arvaamaton, ja melko itsepäinen. Liian varomaton. Hän luuli itsestään liikoja. Mistä Pein oli varma että tuo nainen pystyisi parantamaan itsensä? Eikö Konan ollut ihmetellyt tätä? Eikö kukaan muu epäillyt että luolassa heitä odottaisi ruumis, ja kaikki heidän voimansa olisi mennyttä tämän myötä?

Pein oli jakanut heille pieniä tehtäviä tasaisin väliajoin. Ei mitään merkittävää, ei mitään mikä olisi hänen taiteensa arvoista. Milloin olisi aika toimia? Kuramori aikoi varastaa sielun särkijän. Pein oli luvannut auttaa häntä. Vaalea ninja virnisti. Heidän täytyisi tunkeutua kivikylään.
Tätä hän oli pitkään ja hartaasti odottanut! Mahdollisuus tuhota tuo kylä, ne turhat surkimukset jotka eivät koskaan arvostaneet hänen taidettaan!

Deidara pyörähti jälleen ympäri ja käveli kehää. Milloin? Milloin? Tyttö oli tietysti niin itsepäisen ylpeä ettei halunnut apua. Hän mätänisi kuukausia kammiossaan ennen kuin Pein huomaisi..kirottu Pein!
Äkkiä Deidara pysähtyi ja teki päätöksensä. Hiiteen Pein. Hiiteen käskyt. Milloin hänestä oli tullut näin riippuvainen Akatsukista?
Mies kääntyi tuijottamaan kammiota, mihin kukaan ei saanut mennä. Hän lähti harppomaan päättäväisesti sisään. Deidara oli perinyt jotain edesmenneeltä mestariltaan, ja se oli kärsimättömyys.

Kylmässä kammiossa oli hämärää. Deidara pani merkille, että lattialla oli melkoinen määrä kuivunutta verta. Ainut valonlähde oli outo valo pallo, joka valaisi kattoa aavemaisesti hehkuen. Deidara ei edes viitsinyt alkaa arvailemaan mistä se oli tullut. Hän oli oppinut että Kuramorin taidot eivät olleet tästä maailmasta.

Itse manaaja makasi kylmällä kivilattialla ohuen  viltin päällä. Hän oli jos mahdollista, vielä kalpeampi kuin yleensä. Vihreät hiukset kiemurtelivat sotkuna lattialla. Silmät olivat suljetut. Deidara rypisti kulmiaan. Nainen ei näyttänyt mitään elonmerkkejä. Hänen rintakehänsä ei kohoillut havaittavasti, eikä ruumissa ollut lämpöä.
Deidara kumartui ja kohotti kätensä Kuramorin kasvojensa ylle. Hän odotti mutta ei tuntenut hengitys virtaa. Ei henkäystäkään. Minuutit kuluivat. Vaaleahiuksinen mies rypisti kulmiaan ja puri hampaansa yhteen raivoissaan. Oliko manaaja kuollut? Naisella ei ollut chakraa kuten ninjoilla, mistä hän olisi välittömästi tiennyt tilanteen.

Deidara tuhahti ja tarttui turhautuneena naisen kylmään käteen. Hän tunnusteli valtimoa turhautuneena tottumattomuuttaan ja löysi sen vihdoin. Hän kaivoi sormensa väkivalloin aivan kiinni ihoon ja odotti. Hirviömäinen kita hänen kämmenessään näykki pehmeää ihoa. Minuutit kuluivat.

Ja sitten hän tunsi sen. Siellä heikko, tuskin tunnistettava pulssi. Nainen oli elossa.

”Mitä oikein kuvittelet tekeväsi?”

Säälittävän tuskainen kuiskaus kaikui pimeässä luolassa. Deidara vilkaisi ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Sitten hän tajusi missä oli kuullut äänen aikaisemmin. Se oli Kuramorin oma henki, jokin outo demoni joka vartioi häntä. Ääni oli kuitenkin täysin erilainen sävyltään. Se oli voimaton kaiku entisestä.

”Kädet..irti..”

Katkonainen kuiskaus ja sitten olemus katosi. Deidara hymähti. Ilmeisesti demoni ei ollut säästynyt vahingoilta.
Äkkiä hän tunsi kuinka käsi liikahti hänen otteessaan. Deidara päästi nopeasti irti. Merkit Kuramorin kädessä välähtivät himmeästi ja hiipuvat taas näkymättömiin.

Nainen liikautti päätään ja henkäisi. Deidara kohottautui jaloilleen ja siirtyi kauemmas tarkkailemaan.

Hitaasti Kuramorin luomet kohosivat. Kellertävät silmät hehkuivat hämärässä. Hän henkäisi taas syvään ja tuskaisesti. Naisen kädet vapisivat ja hän sulki silmänsä huokaisten. Äkkiä hänen kehonsa jännittyi, hienoinen ryppy ilmestyi hänen otsalleen kertoen ärtymyksestä.

"Lähde. Kuka ikinä oletkin.”

Deidara asteli valoon. Hänen oli pakko virnistää manaajan itsepäisyydelle.

”En.” Hän sanoi yksinkertaisesti.

Kuramori avasi silmänsä ja katsoi häneen  vihaisesti.

”Lähde!” Hän sihahti särkyneellä äänellään.

Deidara asteli lähemmäs ja kallisti päätään.

”Hmmn, katsotaampa... En!”

Kuramori yritti sanoa jotain mutta haukkoikin henkeä kivusta. Hän käänsi katseensa vihaisena kattoon ja jätti Deidaran huomioitta.

Vaalea ninja ei ollut tottunut siihen ettei häntä huomioida. Tarkemmin ajateltuna, mikään ei ärsyttänyt häntä enempää. Ja nainen oli hyvä siinä, Deidara olisi yhtähyvin voinut olla teepannu tai lattialamppu.

”On kulunut jo viikkoja. Kauan tämä niin sanottu, paraneminen kestää? Hmn?” Deidara huudahti.
Hän kumartui naisen ylle ja tuijotti tätä niin kauan että hänen oli pakko avata silmänsä.

”Minä pystyn parantamaan itse itseni! Nyt, häivy..” Kuramori kähisi ja heilautti kättään voimattomasti kohti Deidaran kasvoja.

Deidara väisti helposti ja hänen silmänsä kaventuivat. Hän oli saanut tarpeekseen.

Deidara tarttui manaajan hartioihin ripeällä liikkeellä ja nosti hänet istuma asentoon. Kuramori haukkoi henkeään ja hänen silmänsä paloivat vihaisena. Ninja tarttui hänen käsiinsä ja repi hänen velton ruumiinsa ylös maasta.

”Mitä sinä --” Kuramori yritti sanoa jotain mutta vasta väitteet katosivat yskän alle.

Manaajan köhiessä ja yrittäessä estellä, Deidara puoliksi kantoi ja puoliksi raahasi naisen kivisen pöydän ääreen. Hän törkkäsi Kuramorin istumaan kiveselle penkille. Kun tämä yritti nousta, ninja iski rautaisen otteensa tämän hartioihin ja pakotti hänet paikoilleen penkille.

”Nyt, sinä itsepäinen hölmö, kuuntelet minua!! Olen saanut tarpeekseni!! En aio odotella vuosikausia kun sinä yrität parantaa itseäsi! Tätä menoa päädyt vainajaksi. Sinä kerrot minulle NYT mitä voin tehdä että parananet. Ja sinä PARANET.” Deidara raivosi.

Kuramori tuijotti häntä murhaavasti. Äkisti Deidara vapautti naisen hartiat kivuliaasta otteestaan ja käveli pöydän toiseen päätyyn. Kuramori jäi tuijottamaan miehestä vihaisena. Deidara kääntyi ja tuijotti häntä pilkallisesti irvistellen. Hän jopa näytti kieltä kädessään olevasta kidasta.

”Onko selvä, Kuramori-chaaan?”

Kuramori käänsi katseensa käsiinsä ja puri huultaan. Miksi Akatsukin jäsenten piti olla näin ärsyttäviä! He kaikki käyttivät häikäilettömästi hyväksi hänen ruumiinsa heikkoutta. Anteeksi antamatonta! Hän sulki silmänsä. Kuramori luuli että olisi pystynyt välttämään tämän. Nöyryytys, viha ja pelko risteilivät hänen mielessään. Mutta lopulta päätös oli selvä. Tämä oli kestettävä koston takia. Hän oli tullut liian pitkälle kääntyäkseen nyt.

Nainen huokasi ja kohotti katseensa.

”Valmista minulle Rekhiä. Yrtit ovat pullossa.”

Deidara virnisti. Vihdoinkin toimintaa.

Muutamia hermoa koettelevia hetkiä myöhemmin, Deidara istui ja risti kätensä rinnalleen tyytyväisenä katsoessaan kuinka manaaja lyyhistyi pöydälle. Sininen usva kohosi naisen suusta ja hänen silmänsä muljahtivat ympäri. Savinen kuppi josta liemi oli juotu kierähti lattialle. Eikä tämä edes jaksanut huutaa tuskasta.

”Hmn. Tämäkö muka parantaa? Ja minä luulin että Jashinistit ovat masokistista väkeä.”

Deidara naurahti. Ei vastausta. Kuramorin elottomat kädet makasivat pöydällä, ja hänen kehonsa alkoi valua hitaasti penkiltä kohti lattiaa. Tyynesti Deidara käveli naisen luokse ja nosti hänen ylös.

Pidellessään Kuramoria sylissään hän huomasi muutoksen tämän kehossa. Se ei enää ollut kalman kylmä, vaan lämmin.

Hän laski tajuttoman manaajan takaisin huovalle ja asteli luolan ovi aukolle. Äkkiä ääni kaikui jälleen luolassa. Vai oliko se vain hänen mielessään? Deidara ei osannut sanoa. Voimakas olemus pakotti hänet seisahtumaan ja kuuntelemaan.

”Hyvä. Rekhi palauttaa voimamme. Pakota hänet juomaan sitä viikon ajan.”

Demonin käskevä ääni sanoi. Sitten se oli taas poissa, äkisti kuin oli tullutkin. Kylmät väreet juoksivat vaalean ninjan selkää pitkin. Hän ei pitänyt demonista. Hän halusi nähdä kenelle puhui. Olematon henki oli jotain sellaista mitä hän ei voinut räjäyttää, jotain mitä vastaan ei voinut taistella jotain sellaista mitä hän ei ymmärtänyt. Se häiritsi häntä.

Deidara lähti ripeästi luolasta. Viikko. Viikko ja hän pääsisi käyttämään jälleen taidettaan todellisiin vihollisiin. Hymy karehti miehen kasvoille. Hänen kätensä kulki vaistomaisesti kohti savilaukkua, joka roikkui aina kaavun alla. Kuinka he huutaisivatkaan tuskasta! Ja viimeinen asia mitä ne kirotut tietäisivät olisi kuinka he aliarvioivat hänen kykynsä!

Kivikylästä tulisi hänen taiteensa näytös…Deidara veti kätensä savesta. Hänen kämmenellään lepäsi kolmipäinen savinen lohikäärme. Se räpytteli siipiään ja avasi kitansa ahnaasti. Deidara hymyili sille.

”Kukaan ei halveksu taidettani.”

...................................................................................................


Eli kuten huomasitte päätin kokeilla kirjoittaa välillä jonkun muun näkökulmasta tarinaa. Ei hätää Kuramori palaa taas tämä oli vain, hmm elävöitystä. Sanokaahan mielipiteitä pitäisikö eräänlaista "vuorottelua" jatkaa vai pystyttekö samaistumaan paremmin Kuramoriin jos muut hahmot jäävät etäiseksi?
Pahoittelen viivästystä. Ei vain ole vapaa-aikaa.