18. Tanssin alkeet



Deidara kävi luolani joka päivä viikon verran auttamassa toipumisessani. Aluksi olin vihainen hänelle, ja vastustin häntä kaikin voimin. En kuitenkaan mahtanut hänelle tilassani mitään. Ennen kuin tajusinkaan siitä tuli ruutinia. Hän valmisti minulle lääkettä, minä kärsin, ja hän kantoi minut takaisin huovalleni kun olin tajuton. Minulla oli kovia tuskia, mutta en antanut hänen nähdä kipuani. Tiesin että hän tulisi joka päivä puolen päivän aikaan, tarkasti kuin kello. Hän oli armoton, eikä antanut minulle vaihtoehtoja. Väillä houreissani nauroin mielessäni, sillä hän oli kuin pyöveli ja minä vanki.

Avasin kuivat silmäni ja haukoin henkeä. Kurkkuni oli tulessa. Kylmyys ja kuumuus repivät vuorotellen sisuskalujani. Olin jo päiviä sitten lopettanut kaiken ääneni käytön. Totta puhuen pelkäsin että minusta tulisi tätä menoa mykkä. Tiesin että tämä oli nopein keino parantua, vaikkakin tuskallinen ja riskialtis. Rekhi oli vahvaa myrkkyä, eikä sitä ollut tarkoitettu juotavaksi joka päivä. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja.

Puristin silmäni kiinni kun uusi jäätävä aalto löi kehoni läpi. Kivun kyyneleet kertyivät silmäkulmiini. Avasin suuni huutaakseni, mutta tiesin ettei sieltä enää kuulunut kuiskaustakaan.

Kuitenkin jokaisen kipu aallon myötä kehoni merkit olivat saaneet takaisin väriään. Minun ei ollut enää kylmä, vaan ihoni oli polttavan lämmin. Toivoin sen tarkoittavan sitä että Vornakin oli toipunut, missä sitten ikinä olikaan omassa ulottuvuudessaan. En uskaltanut vielä koettaa sitä mieleni kautta. Tuska minkä koin yrittäessäni hyökätä Hidanin kimppuun oli yhä elävästi mielessäni.

Kuulin askelia luolasta. Aika oli kulunut liian nopeasti. Tiesin etten pääsisi pakoon.  Tunsin olevani ansassa, askeleet lähestyivät ovea vääjämättömästi kuin kuolema.

Väänsin kehoni suoraksi kippurasta missä olin kyhjöttänyt. Kampesin itseni istuma asentoon ja olin hoipua samantien takaisin. Purin hammasta ja nojasin seinään. Yritin rentouttaa kasvoni siitä tuskan naamiosta mihin se oli vääntynyt.

Deidara astui hitaasti huoneeseen, tyynenä ja hiukan huvittuneena kuten aina. Hän kohotti kulmakarvaansa.

” Hoo, mutta Kuramori. Jaksat juuri ja juuri istua. Tämä on edistystä.”

Hän sanoi pilkallisesti. Katseeni olisi voinut leikata ilmaa ja tyydyin näyttämään keskisormea. Mies naurahti. Hän käveli lähemmäs. Emme voineet jatkaa näin ikuisesti. Kuinka kauan hän aikoi juottaa minulle Rekhiä? Tätä menoa kuolisin siihen. Päätin ottaa riskin ja käyttää ääntäni.

”Odota.” Kähisin varovasti. Deidara pysähtyi yllättyneenä. Ääni kuulosti omissa korvissanikin säällittävältä kuiskaukselta, kuin pikkutyttö. Mutta se ei enää ollut niin käheä kuin aiemmin, se oli pehmeämpi. Vihasin sitä.

” Tähän…täytyy tulla loppu. Ei..ei enää.” Sanat putoilivat vaivalloisesti suustani.

Deidaran siniset silmät kovettuivat.

”Luulin että kävimme jo tämän keskustelun. Hm.”

Hänen äänessään oli vaarallinen sävy.

Katsoin häntä silmiin uhmakkaasti ja pakotin tahdoni rippeillä sanat suustani.

”Ei enää! Tämä riittää--” Huudahdin vihaisesti mutta samassa kurkkuni oli taas tulessa. Sain yskän puuskan ja kehoni taipui kaksinkerroin. En voinut hallita ruumistani, kykenin vain pitelemään kyljistäni kiinni ja toivomaan että tuska loppusi.

Ikuisuuden päästä pystyin taas kohottamaan samean katseeni Deidaraan. Vaalea ninja näytti jokseenkin tyytymättömältä. Hän oli ristinyt kätensä  rinnalleen ja istui risti istunnassa edessäni, kuin odottaen uutta teekupposta kahvilassa.

Tiesin että minun kuuluisi olla vihainen. Kohtaus oli kuitenkin vienyt voimani ja tunteeni mennessään. Enää ei ollut kuin tuska. Painoin pääni ja alistuin. En enää jaksanut välittää. Tappakoon minut sitten lääkkeellään.

” Se sinun demonisi..se tulinen pallo jolla on ilkeä ääni, puhui minulle kun olin ensikertaa täällä.”  

Miehen ääni kumisi korvissani. Räväytin silmäni auki hämmästyneenä ja kohotin päätäni. Vorna puhui hänelle?

Deidara katseli minua pää kallellaan tarkkaillen reaktioitani. Mieleni olisi tehnyt huutaa, etten ole kuolemassa tähän paikkaan. En kuitenkaan uskaltanut henkäistäkkään, peläten uutta kohtausta.

”Hmm, kyllä. Se käski minun huolehtia että juot Rekhiä joka päivä viikon ajan. ”

Deidara tokaisi äkkiä ääni vakavoituneena.

Tuijotin miestä hämmästyneenä. Niin tyypillistä Vornalta, se luuli tietävänsä kaiken paremmin kuin minä. Mokoma käskyttäjä. Huokaisin. Deidara tunki päätään lähemmäs ja rypisti kulmiaan.

”Ellei se demonisi ole todella pelkkä turha tulikärpänen, teen täsmälleen kuten se sanoo. Vaikka se tarkoittaisikin sitä että kaataisin väkisin juomaa kurkkuusi. Hmn! ”

Sitten hän repi minut väkivalloin mukaansa ja vei minut tutun kivipöydän ääreen missä jokapäiväinen kidutus suoritettiin.

Nojasin turtana pöytään ja kuuntelin kuinka Deidara teki juomaa. Hän höpötteli jotain kevyellä äänellä. En kuunnellut hänen sanojaan. Aivan liian pian tuttu sininen juoma höyrysi edessäni. Ja kirottu Deidara seisoi vieressäni vahtien silmä kovana. Kuin tarjoilija helvetistä.

Tuijotin kuvajaistani sinisenä kuplivan juoman pinnasta. Kuoleman suudelma, se oli sen lempinimi klaanissani. Nyt todella ymmärsin nimeä paremmin.

Tartuin juomaan molemmilla käsilläni jotka alkoivat täristä hienoisesti. Polttavan kylmä höyry nousi kasvoilleni. Olisin mielummin juonut tuhat miekan terää kuin tuon sinisen kupillisen rekhiä. Miten se olikaan aiemmin niin helppoa? En kyennyt muistamaan sitä aikaa.
Deidara kohotti kätensä olkapäälleni ja painoi hienoisesti, mutta tarpeeksi että tunsin kipua. Kohotin kupin huulilleni jotka paleltuivat. Pohdin olivatko manaajat käyttäneet tätä aiemmin kidutuskeinona muille klaaneille?

Tuska leikkasi lävitseni ja tiesin etten pysyisi tajuissani. Putosin jälleen ja toivotin tutun pimeyden tervetulleeksi, unelmoin hukkuvani siihen iäksi.


”Hyvin tehty. Hmn.”

Viikko kului pimeyden ja tuskan rajamailla. Ensin pelkäsin että kuolen, sitten aloin pelätä etten kuolisi koskaan.


Kunnes eräänä aamuna herätessäni, tajusin ettei Deidaraa ollut näkynyt edellispäivänä. Odotin kauhuissani häntä saapuvaksi sinä päivänä antamaan minulle kaksi annosta, mutta hän ei tullut.

Tunsin voimani palaavan hätkähdyttävän nopeasti. Mitä kauemmin olin ilman juomaa, sitä selvemmin tunsin sen todellisen vaikutuksen. Kehoni alkoi parantaa itseään ja Rekhin aiheuttama jäätävä polte väheni hetki hetkeltä.

Sinä iltana pystyin kävelemään ensikertaa omin jaloin taistelun jälkeen. Istuuduin pöydän ääreen ja vahvistin yhteyteni Vornan kanssa. Tunsin sen riemun välittömästi mielessäni. Sen voima virtasi minuun lämpivänä ja lohduttavana.

Tiesin että demoni halusi vain että tervehtyisin. Vornan ja minun suhde oli muuttunut läheisemmäksi vuosi vuodelta. Tiesin että se vain halusi parastani. Se olikin ongelma. Se luuli tietävänsä mikä oli parasta minulle. Joskus se mikä oli Vornan mielestä oikein, oli minulle äärimmäisen tuskallista.


Tunsin kuinka se yritti varovasti tavoittaa mieltäni, jakaa ajatuksemme. Se halusi keskustella, varmistaa että olin kunnossa. Nostatin mieleni muurit ja jätin sen kylmästi ulkopuolelle. Tunsin sen tyrmistyksen ja pettymyksen. En vain kyennyt jakamaan ajatuksiani sen kanssa vielä. Tuska oli vielä liian tuore, sen loukkaus yhä mielessäni.

Vihasin itseäni katkeruuteni tähden. Sehän oli vain halunnut auttaa. Mutta kulunut viikko oli näyttänyt minulle tuskan uudet kasvot, joita en ollut kokenut edes Kabuton kokeissa. Suora käsky juottaa minulle Rekhiä kokonainen viikko oli mielestäni raakaa, jopa demonilta.

Äkkiä kuulin nopeita askelia.
Deidara ryntäsi sisään ja tuijotti hetken tyhjää huopaa kummastuneena, hetken olin erottavinani huolen rypyn hänen otsallaan. Sitten hän huomasi minut pöydän edessä. Hän virnisti hullun lailla ja naurahti.

”Hm, mutta Kuramori! Näyttää siltä ettei se demonisi ole täysin hyödytön.”

Katsoin häntä kylmästi. Tunsin yhä vihan kuplivan sisälläni, kuin myrkky joka täytyisi valuttaa pois.

”Siltä näyttää.” Tyydyin sanomaan.

Deidara hymähti ja käveli lähemmäs.

”Ooo, tuon minä tunnistan. Sama kylmä viha hmn…miten vihaiset silmät hmm!”

Äkkiä hän vakavoitui ja kumartui puoleeni tarkkailevasti. Hänen ilmeensä oli vaativa ja kärsimätön. Sininen silmä tarkkaili kehoani.

”Olet siis pian parantunut?” Hän tokaisi malttamattomana.

Mikä ihme tuota miestä riivasi? Muljautin silmiäni hänelle ja käännyin pöytään päin valmistamaan teetä.

”Anna minulle kaksi päivää. Sitten olen valmis vaikka tuhoamaan maailman.”


Deidaran huonosti peitelty innostus ilmeni hänen tavassaan tuhahtaa ja keveissä askelissa, jotka johtivat ovelle. En tiedä milloin olin oppinut lukemaan tuon vaalean ninjan mielen liikkeitä.


Päivä meni kuin unessa. En muista tarkalleen mitä tein, tiesin vain että onnistuin luomaan yhteyden kutsu henkiini. Kehoni oli melkein parantunut.

Yöllä heräsin tuttuun levolliseen lämpöön vierelläni. Tiesin että Vornan fyysinen muoto oli vieressäni. Avasin hitaasti silmäni. Kammion seinät hehkuivat pehmeän liekin valoa, josta ei kuulunut ääntäkään. Tarkkailin valojen ja varjojen leikkiä pitkän aikaa. Yritin etsiä vihaani, mutten löytänyt sitä.

Äkkiä tunsin oloni pohjattoman surulliseksi. En ollut tuntenut senkaltaista haikeutta sitten…sen jälkeen kun menetin kaiken. Tunsin olevani täysin eksyksissä ja yksin. Elämä oli pelkkä kilpajuoksu kuoleman kanssa, jota ei voinut voittaa. Miksi elin? Elinkö yhä? Mitä elämäni oli? Minulla oli vahva tunne että jotain puuttui.

”Vorna. . .miksi olemme täällä?”

”…..Totta puhuen en tiedä enää itsekkään. Kuolevaisten elämä on lyhyt, siksi mielenkiintoisempi kuin meidän ikuisesti elävien. Älä tuhlaa sitä kysymyksiin. Olemme täällä nyt, tässä hetkessä ja vain se merkitsee. Me olemme täällä saadaksemme koston.”

Vornan sihisevät kuiskaukset kaikuivat kammioiden seinistä kuin tuomion kellot. Tunsin jotain märkää silmäkulmassani. Ensin en ymmärtänyt. Sitten tajusin se olevan kyynel. En uskonut koskaan itkeväni. Liekki poltti pienen pisaran, ennekuin se ehti poskipäätä pidemälle. Tunsin polttavan ilmavirran korvani juuressa.

”Minä olen kanssasi loppuun asti.”

Suljin silmäni ja laskin mieleni muurit. Pitkään emme puhuneet. Sitten Vorna toisti äkkiä outoja sanoja omalla kielellään. Ne kaikuivat mielessäni vailla merkitystä. Vorna hymyili salaperäisesti.

” Jo tuhansien vuosien ajan meidän demonien keskuudessa on kulkenut sanonta, ikään kuin elämän ohje. Tätä ei ole tarkoitettu kenenkään kuolevaisen korville..”

Minua kylmäsi sydän juuriani myöten. Tiesin että suhteemme oli kasvanut ajan myötä, ja olimme enemmän kuin pelkkä manajaan ja demonin sopimus. Mutta tämä oli liikaa, ei ollut mitään anteeksi pyydettävää, ei mitään anteeksi annettavaa.

Äkkiä Vornan ääni kaikui taas mielessäni.

”Me tanssimme tiellä kohti helvettiä,  ja se joka nauraa viimeisen naurun nauraa ikuisesti.”

En vastannut sille. Muttei minun tarvinnut. Tiesimme molemmat mitä nuo sanat merkitsivät minulle. Vorna oli antanut minulle tien ja minä seuraisin sitä. Sanat paloivat mieleeni lähtemättömästi. Otin demonien aatteen omakseni, ja hetken tuntui kuin minun ei koskaan tarvitsisi pelätä.

Tuota yönä ymmärsin miten vahvasti olimme sidottu toisiimme. Lausuessaan nuo sanat Vorna oli sitonut elämämme yhteen iäksi.

Me seuraisimme tuota reittiä, ja lopulta minä saisin viimein kostoni.

Ja viimeisen nauruni.