’’Sinä tulitkin jo.’’ ääni sanoi hyvin ystävällisesti. Nyökkäsin punastuneena ja Kiba laittoi kätensä olkapäilleni. Uusi luokka ja en vielä näe edes näe mitään. Loistavaa jos minä sanon. Nyt Kiba irrotti otteensa ja hän lähti omaan luokkaansa.
’’Tule tänne.’’ hämmästyin.
’’Mutta enhän minä edes tiedä…’’ sanoin hieman hiljaisesti ja odotin vastausta.
’’Kuuntele ääntäni ja tule sitä kohti.’’ nainen sanoi hellästi. Lähdin kävelemään epävarmasti ja pian olin törmännyt pöytään tai tuoliin. Nyt ilmeeni oli hyvin epävarma. Olisin halunnut juosta pois ja etsiä kaverini, mutta nyt tilanne oli erilainen. Jos luovutan, niin minä en voi oppia uutta. Minun pitää oppia muuallakin kävelyä, etten tarvitse koko ajan avustajaa. Sokeana olo vaihtelee minulla monesti. Joskus haluaisin nukkua koko ajan, koska en kuitenkaan näkisi mitään. Nyt minä haluaisin olla tällainen, että opin jotain uutta.

Pian kosketin naisen olkapäätä ja punastuin rajusti. Etsin läheltä penkin ja istuin pikaisesti.
’’Nimeni on Kurenai’’ nainen sanoi ja kuulin, kun hän istuutui viereeni. Hymyilin pikaisesti ja aloin pyöritellä sormiani. Aina, kun olin hermostunut niin pyörittelin sormiani. Hän taputti minua nopeasti olkapäälle ja antoi kirjan käteeni. Aukaisin ja tunnustelin kirjan sisältöä. Heti olin jo lukemassa sitä innolla. Sormeni tunnustelivat kirjan kirjaimia.
’’Sen teki eräs kirjoittaja, joka on sokea.’’ Kurenai sanoi. En vastannut vaan jatkoin kirjan lukemista. Pari kirjainta oli epäselviä, joten hyppäsin seuraavaan sanaan.

Kirja kertoi naisesta, joka oli tullut sokeaksi. Hän oli uudessa koulussa ja ihastui poikaan. Poika ei ollut suosittu, mutta tyttö ei siitä välittänyt. Eräänä päivänä hän oli luvannut itselleen, että kertoisi pojalle tunteensa. Hän oli kävelemässä pihalla, että tunnistaisi hänen äänensä. Hänelle oli kerrottu, että pojan hiukset oli tummanpunaiset ja hänen katseensa oli murhanhimoinen. Tytölle oli kerrottu, että poika oli jopa puhunut hänestä kerran. Tyttö oli kysynyt parilta oppilaalta oliko he nähneet poikaa, mutta pian kuului auton jarrutusta ja huutoa. Oppilas tarttui tytön kädestä kiinni ja juoksi mistä ääni oli tullut. Oppilas päästi tytön kädestä ja huusi itkusta. Poika oli kuollut.

Kirja päättyi jo. Huokaisin, kun sormeni väsyivät tunnusteluun.
’’Oliko hyvä kirja?’’ Kurenai kysyi ja hänen äänestään kuuli sen, että hän oli innostunut. Nyökkäsin ja kuulin, kun kello soi. Sai lähteä välitunnille, mutta en tiennyt missä oli ulko-ovi. Kurenai huomasi, että en tiennyt minne mennä. Hän tarttui hennosti kädestäni kiinni ja johdatti minut ovelle.
’’Tuleeko Kiba hakemaan sinua?’’ nainen kysyi. En tiennyt sovittiinko me, että hän tulisi hakemaan minua. Lähdin ajatuksissani kävelemään käytävälle ja tietenkin keppi tunnusteli paikkoja. Oli hieman noloa, mutta törmäsin vahingossa kaappiin ja kaaduin lattialle.

’’Sattuiko?’’ hento ääni kysyi. Heti tunnisti, että se ääni kuului pojalle. En vain tiennyt kenelle. Hän tarttui kädestäni kiinni ja nosti minut pystyyn. Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa, mutta se ei ollut mahdollista.
’’Ei minulla ole hätää…’’ sanoin hiljaisesti ja hän antoi keppini. Lähdin taas kävelemään kohti  pihaa, mutta nyt en edes tiedä missä piha on. Käännyin pikaisesti pojan eteen ja punastuin.
’’Missä piha on?’’ kysyin ja luulin, että hän oli lähtenyt jo. Kukaan ei vastannut minulle. Poika lähti kävelemään edessäni ja minä seurasin. Toivottavasti hän ei leikkinyt kanssani. Ärsyttävää, kun on sokea eikä tiedä mihin tuntematon ihminen johdattaa.
’’Pysytkö perässä, vai pidänkö sinua kädestä kiinni?’’ poika kysyi hermostuneena. Seurasin vain poikaa, enkä sanonut mitään. Olisi pitänyt kysyä kuka hän oli, mutta pian olimmekin pihalla. Pojan askeleet suuntasivat takaisin sisälle ja nyt olin ihan eksyksissä. Missä Kiba on? Kuulin vain ihmisten hälinää, mutta ei kuulunut sitä naurua.

’’Pöö!’’ säikähdin pahasti ja vielä kiljaisin. Tunnistin äänen.
’’Kiba!’’ sanoin punastuneena ja ryhdistäydyin. Hän aina säikyttää minua, kun olen ihan paniikissa. Kyllä se vähän suututtaa, mutta se on välillä kivaakin. Lähdimme kävelemään pitkin pihaa ja Kiba jutteli välillä oppilaitten kanssa.
’’Tule!’’ Kiba sanoi iloisesti ja johdatti minut varmaan etupihalle. Siellä on eniten hälinää, joten sen takia luulin niin. Nyt olimme varmasti vain yhden oppilaan edessä. En kehdannut tunnustella, jos olisin vahingossa koskenut poikaan.
’’Hän on uusi oppilas…’’ Kiba kuiskasi ja alkoi puhumaan hänen kanssaan. Hymyilin hieman, mutta en kuitenkaan puhunut uuden oppilaan kanssa. Äänestä päätellen oppilas oli poika. Se ääni oli niin tuttu. En vain muista kuka.
’’Sinä olet se oppilas, jota minä autoin.’’ poika sanoi. Ei herranjumala! Se oli se, joka auttoi minut ulos. Nyt ainakin olin punainen. Hyvin noloa, vaikka en tiedä miksi. Tiesin, että Kiba ainakin nyt nauraisi hieman.
’’Nimeni on Naruto.’’ poika sanoi iloisesti. Nyökkäsin ja nyt Kiba piti kädestäni kiinni. Hän tiesi, että menen hyvin hiljaiseksi poikien läheisyydessä. Hän osasi rauhoittaa minua aina oikealla hetkellä. Nyt voisin kyllä sanoa Kiballe, että hän on paras ystäväni.
’’Hänen nimensä on Hinata.’’ Kiba sanoi puolestani ja hän naurahti hieman. Juttelu kesti monta minuuttia, mutta sen rikkoi kellon kaunis ääni. Naruto ja Kiba pitivät kummatkin kädestäni kiinni ja en edes sanonut mitään. Kiba varmasti halusi minun tutustuvan Narutoon paremmin.

Kurenai odotti minua luokassa ja hän johdatti minut tuolille. Hän oli hyvin kiva ja rento. Olin kyllä kuullut, että hänellä meni joskus hermot poikien kanssa. Se yksi poika oli ainakin Kiba. Naurahdin.
’’Mikä noin naurattaa Hinata?’’ Kurenai kysyi.
’’Ei mikään Kurenai-sensei.’’ sanoin ja hän antoi minulle kirjan luettavaksi. Eri kirja, kuin viimetunnilla, mutta se oli pidempi kirja. Paljon pidempi.
’’Kuka tämän kirjoitti?’’ kysyin ja lopetin lukemisen. Tämä kirjoittaja varmasti oli hyvin ajatellut tämän sisällön. Kaikki ne pienetkin tunteet kirjoitettiin tähän. Ihan kuin kirjoittaja itse olisi tuntenut tämän ja sitten kirjoittanut tämän kirjaan.
’’Se olin minä.’’ Kurenai sanoi. Hymyilin entistä enemmän. Opettaja ei ollut edes sokea, jolloin hän kirjoitti tämän ja vielä pistekirjoituksella.
’’Tämä on hyvin tehty.’’ sanoin ja tunsin, kun hän otti hennosti kirjan kädestäni. Hän käveli jonkin matkan päähän minusta.
’’Osaat jo hyvin lukea, vaikka onkin hieman vaikeuksia. Nyt harjoitellaan, että sinä suunnistat äänen perusteella.’’ opettaja selitti. Nyökkäsin ja nousin tuoliltani. Opettajan ääni tuli mielestäni etelästä päin. Lähdin kävelemään ja heti törmäsin pöydän kulmaan. Kuulin, kun Kurenai säntäsi luokseni ja varmaan laittoi laastarin jalkaani. Sattui hieman, mutta olisin halunnut jatkaa harjoittelemista. Kello soi ja minä saisin lähteä kotiin. Kännykkääni soitettiin ja minulla kesti hetken aikaa ennen, kuin löysin kännykkäni. Tunnustelin näppäimiä ja löysin pian vastaus painikkeen.
’’Hinata voisiko opettaja viedä sinut kotiin?’’ isäni kysyi. Työkiireitä taas ja tietenkin olin jo kysymässä Kurenailta kyytiä kotiin. Tietenkin hieman punastuneena. Lopetin puhelun ja Kurenai johdatti minut autollensa.

Auto matka oli aika hiljainen. Oli se hyvä, mutta se samalla oli hieman ärsyttävää. Radio soi ja nainen puhui siellä kaikesta tylsästä. Pian biisi alkoi soimaan ja minä tietenkin pyysin hieman ääntä lisää. Todella hiljaisella äänellä kysyi, mutta Kurenai kuuli sen. Biisin sanat ja musiikki oli aivan upea. Voisin kuunnella sitä joka päivä, mutta ensin kuuntelin rauhassa biisin sanoja.

Through it all, I made my mistakes.
I stumble and fall,
But I mean these words.
I want you to know, with everything I won't let this go.
These words are my heart and soul,
I hold on to this moment you know.
Cause I'd bleed my heart out to show, that I won't let go.

Biisi jatkui ja jatkui. Hyvä, etten alkanut itkemään biisin sanoista. Naisen ääni alkoi taas ja hymyni meni pettyneeksi.
’’Esittäjä oli Sum 41 ja biisin nimi oli With me!’’ naisen ääni sanoi iloisena ja jatkoi pälpättämistään. Auto pysähtyi ja opettaja auttoi ovelle saakka minua. Aukaisin oven ja kuulin, kun äitini laulu kuului keittiöstä asti. Nyt Kurenai kuuli äitini lauluäänen.
’’Hinata sinäkö siellä?’’ äitini kysyi ja kuulin hänen askeleet. Nyt Kurenai liittyi jutteluun ja minä pysyin hiljaa. Keppini alkoi tunnustella lattiaa ja käteni seiniä. Toivottavasti äiti oli ottanut kauniin kukkaruukun pois. Se olisi pian säpäleinä, jos minä sanoisin. Kaunis ruusu oli muistaakseni ollut siinä, mutta se oli kuollut pois juurin päivää ennen, kuin tulin sokeaksi. Hanabi oli kertonut, että tilalle oli laitettu valkoinen kukka.

Juttelu oli päätynyt kahvikupposelle, ainakin minun hajuaistini perusteella. Äitini oli hakenut minut keittiöön ja nyt istuin penkillä syömässä suklaa keksiä. Makuaistin oli niin kertonut minulle. Minun  hyvä mielikuvitus ja naurahdin hieman.
’’Mikä noin naurattaa?’’ Kurenai kysyi ja lopetin heti nauramisen. Opettaja oli kysynyt tuota jo yhteensä kaksi kertaa.
’’Muuten äiti.’’ sanoin ja nyt kummatkin lopettivat juttelun. Odotin vähän aikaa, koska huuleni ei muodostanut sanoja. Nyt viimein löysin sanat.
’’Kurenai-sensei on tehnyt hyvän kirjan.’’ sanoin ja hymyilin. Opettaja hieman sanoi jotain  epämääräistä ja pian hänen sanat loppuivat siihen. Viimein minäkin sain hänet sanattomaksi. Äitini kyseli heti kaikkea kirjasta ja opettaja vastaili nopeasti. Nousin pöydästä ja kiitin välipalasta. Koskettelin seiniä ja olisin voinut vaikka vannoa, että näin juuri ja juuri pöydän ääriviivat. Pysähdyin ja katsoin pikaisesti uudestaan. Ei mitään.
’’Mikä on Hinata?’’ Kurenai kysyi huolestuneena.
’’Ei mikään…’’ sanoin ja lähdin huoneeseeni.

Istuin sängylleni ja koetin taas nähdä jotain. Edes ääriviivat, mutta saatoin nähdä harhoja. Nähdä… Ei ollenkaan sopiva sana minun ajatuksiini. Pitää vain toivoa, että saisin nähdä taas. Viileä ilma ja sade jatkui. Varmaan neljä tuntia, mutta sade kuulosti koko ajan menevän pahemmaksi. Varmaan kaatosade ulkona. Kävelin pöydälleni ja etsin radioni. Välillä huonoa musiikkia kuului radiosta, mutta viimein hyvä laulu alkoi soida.

I'll spread my wings and I'll learn how to fly.
I'll do what it takes till I touch the sky.
Make a wish, take a chance,
Make a change, and break away.
Out of the darkness and into the sun.
But I won't forget all the ones that I love.
I'll take a risk, take a chance,
Make a change, and break away

Kyyneleet valuivat pitkin poskieni. Sanat satuttivat sydäntäni aivan liikaa. En haluaisi tämän hetken loppuvan koskaan. Laulu oli aivan sanankuvaamaton, mutta en halunnut ajatella sitä liikaa. Halusin kuulla ne sanat. Loppuun asti.
Laulu loppui pian ja sammutin radion. Olen kauhean herkkä, kun kuuntelen biisejä. Sanat olivat niin kauniit ja minä tajusin ne niin helposti. Kuulin, kun ovi avattiin ja pyyhin äkkiä kyyneleeni. Jos se on Neji tai Kiba niin he kyselevät heti onko, joku kohdellut minua huonosti. He ovat niin huolissaan minusta. En ole enää pikkutyttö vaan teini, joka sitten muuttaa pois jonain päivänä. Se olisi tietenkin kivaa, jos Kiba asuisi samalla paikkakunnalla, mutta se on vain toiveajattelua.
’’Mikä sinulla on?’’ Ääni oli tietenkin Kiban. Hymähdin ja kävelin äänen suuntaan. En edes ottanut puheeksi mihin hän muuttaa, mutta se jäi vaivaamaan mieltäni. Olen vasta teini. Miksi käyttäydyn kuin aikuinen, joka on muuttamassa pois kotoaan.

Pian Kiba lähti, mutta tiedän että hän jäi epäilemään kyyneleitäni. En kertoisi hänelle, vaikka hän onkin paras kaverini. Tuskin hänkään kertoisi, jos hän vaikka pitäisi sydän kuvioisia alushousuja. Hymyilin ja mietin milloin viimeksi edes olin ajatellut näin hauskoja asioita. En varmaan vuoteen. Liian pitkä aika minun mielestä. Kävelin sängylleni ja makasin päiväpeiton päällä. Mietin asioita ja kaikkea josta olen jäänyt paitsi. Ajattelin ensimmäiseksi Inon bileitä. Siellä olin vain neljä tuntia ja häivyin. Ino oli silloin todella kiva minulle ja on tietenkin edelleen, mutta olen kuullut huhuja, että hän seurustelisi Sakuran kanssa. Se ei haittaa minua, mutta en tietenkään kerro siitä muille. Jos he eivät halua paljastaa niin se ei minua haittaa.

Inon pitkät hiukset oli silloin sidottu ponihännälle ja silloin Ino oli ihastunut Sasukeen. Inon paras kaveri oli Sakura. Tytön vaaleanpunaiset hiukset oli lyhyemmät, kuin Inolla ja he useasti haukkuivat toisiaan. Bileissä he olivat heti humalassa ja sitä ei tarvinnut edes huomioida. He vain kävelivät sinne sun tänne ja pian he nukkuivat sohvalla. Minä ja Shino pysyttiin appelsiini mehussa ja pian olimme molemmat lähteneet omiin koteihin. Kiba ei ollut niin pahassa humalassa, mutta minä vein hänet kotiin. Näin hänet silloin kiipeävän ikkunasta omaan huoneeseensa.

Seuraavaksi ajattelin koulupäivääni. Siitä tapahtumasta on noin kolme vuotta. Siitä on myös liian monta sekuntia. Liian monta minuuttia. Liian monta päivää. Liian monta kuukautta. Naurahdin ja laitoin silmäni kiinni. Miksi edes pidin niitä auki, vaikka en näe mitään. En jaksanut ajatella asiaa, jolloin mietin sitä koulupäivää. Kaikki ne huudot ja puheet tulvivat mieleeni ennätys vauhtia.

’’Nyt joka iikka omille paikoilleen ja kirjat esille!’’ Kakashi huusi ja kaikki pelästyivät. Minä juoksin ja istuin Shinon viereen. Hän on hieman kummallinen, mutta silti ihan hyvää seuraa. Kakashi opetti kaiken ihmisbiologiasta ja me tietenkin naurettiin välillä. Mies hämmästeli, mutta eihän opettajat tiedä nykyajan nuorisoa. Pian opettaja lähti monistamaan lappuja ja luokka alkoi nauramaan entistä kovempaa. Ilon kyyneleet tulivat ja äkkiä pyyhin kyyneleeni.
’’Onko sinullakin hauskaa?’’ Shino kysyi hämmästyneena. Nyökkäsin hieman ja tunsin, kun selkääni osui jokin esine. Käännyin ja näin Kiban virnistyksen.
’’Sinä senkin!’’ sanoin ja hymähdin iloisena. Pian lenteli pyyhkäreitä ja kyniä sinne tänne. Kaikki katsoivat Kibaa ja minua hämmästellen. Mistä minäkin olin näin iloinen?

Aukaisin silmäni nopeasti ja taas näin huoneeni ääriviivat. Laitoin kiinni silmäni ja nopeasti katsoin taas huonettani. Ei mitään näy. Olen varma, että en kuvitellut. Mitä tämä on? Mitä minulle tapahtuu? Tunnustelin missä työpöytäni on ja laitoin radion taas soimaan. Biisi oli jo alkanut.


When you're gone
The pieces of my heart are missing you
When you're gone
The face I came to know is missing too
When you're gone
The words I need to hear to always get me through the day
And make it OK
I miss you

Nyt kyyneleet ei tullut, vaan puhelin soi. Tunnustelin pöytääni ja viimein löysin kännykkäni. Vastasin siihen ja kuulin Kiban äidin äänen.
’’Niin?’’ kysyin ja kuulin, kun hän itki.
’’Tule sairaalaan!’’ hän sanoi huolestuneena ja hän sulki puhelimen. Kuulin, kun ulko-ovi avattiin. Se oli varmasti isäni. Keppini oli jo kädessäni ja melkein juoksin ulko-ovelle.
’’Vie minut sairaalaan!’’ huusin ja en halunnut, että se asia olisi tapahtunut. Se ei saisi tapahtua.

Isäni käveli vierelläni ja pian kuulin, kun joku juoksi luokseni.
’’Tule.’’ se oli Kiban äiti. En edes ehtinyt kysyä, kun hän veti minua. Isäni jäi varmaan aulaan , mutta en välittänyt siitä nyt. Nyt minua vain pelottaa kauheasti. Hänen äitinsä ei ole ikinä ollut näin huolestuneena. Äänistä tunnistaa helposti mielentilan. Ovi avattiin ja olin varmaan varmasti sairaalahuoneessa. Kiban äiti vei istumaan minut tuolille ja kuulin, kun hän lähti pois.
’’Hinata?’’ Kiba kysyi.
’’Miksi olet sairaalassa?’’ kysyin huolestuneena ja etsin hänen kätensä. Niin kylmät kädet ja tunsin pienet haavat. Vastausta ei kuulunut heti, vain hänen hengitys. Se ei ollut tasaista.
’’Jäin auton alle ja minä…’’ Kiba aloitti ja hänen hengitys oli kuin hän olisi juossut maratonin. Silitin hänen käsiään ja hengitys tiheni entistä enemmän. Hän vetäisi kätensä pois ja hänen kylmät kädet kulkivat kaulallani. Kuulin napsautuksen ja kosketin kaulaani.
’’Se on kaulakoru…’’ poika sanoi. Nyökkäsin epävarmasti ja tunsin pian hänen pehmeät huulet minun huulillani. En odottanut tällaista, mutta tunsin, kun sydämeni hakkasi nopeampaa. Olenko ihastunut häneen? Pian hänen kosketus loppui. Kyyneleeni tuli taas esille ja minun käteni vapisivat.
’’Minä kuolen…’’ hän sanoi ja kuulin, kun jokin kone alkoi hälyttämään. Ovet aukenivat ja jotkut taluttivat minut pois huoneesta. Itkin ja itkin. Käteni eksyi kaulalleni ja tunnustelin kaulakoruani.