Itachi oli palaamassa kahden viikon kesälomaltaan. Hän oli saanut lupauksen Kakashilta, ettei häntä seurattaisi ja niin hän oli vaistonnutkin. Siinä kiitäessään kohti Akatsukien päämajaa, hän tunsi jotain osuvan nenänpäähänsä. Vettä, tuumi Itachi itsekseen, pahus olen unohtanut sadeviitan vaatekomeroon päämajaan, hän kirosi mielessään. Itachi pysähtyi hetkeksi ja tähyili ympäristöä, sitten hän huomasi edessään nousevan ison mustan pilven. Pahus, ajatteli Itachi, olen litimärkä muutaman minuutin kuluttua, jollen löydä suojaa. Itachi syöksähti sellaiseen vauhtiin, että oksat vain kahahtelivat.

Juuri kun Itachi oli aivan varma, ettei ehtisi suojaan ajoissa, silloin hän huomasi yksinäisen majan aukean reunassa. Se oli yksinkertaisen näköinen, aivan kuin rakennettu vajaksi tai joksikin vastaavaksi. Siinä ei ollut edes ikkunoita. Vaikka paikka näytti yksinäiselle, niin silti Itachi aisti jonkun läsnäolon. Itachi tiputti reppunsa maahan ja alkoi tutkia paikkaa. Hän nappasi kunainsa esille takakotelosta, jossa säilytti myös muita Konohan aikaisia välineitään, hiljaa hiipien hän tutki ympäristön. Ketään ei näkynyt pihalla, Itachi huokaisi, sillä hän alkoi kastua pahemmin, kun sade tiheni tihenemistään.

Eipä silti, moni fanityttö olisi saanut nenäverenvuodon pelkästään siitä sateessa seisovasta näystä. Olihan Itachin verkkopaita kastunut, joten hänen yläkroppa oli lähes paljas. Hyvin rakentunut keho kieli itsekurista. Sade oli kastellut Itachin hiukset ja ne olivat liimautuneet hänen kasvoilleen. Jostain hiusmeren keskeltä pilkistivät silmät pistävän punaisina.

Itachi huokasi ja otti repun selkäänsä, sitten hän avasi liukuoven. Samassa ovenkarmiin osui kaksi shurikenia. Itachi huomasi välähdyksen pimeässä nurkassa, sitten hän kuuli vienon äänen sanovan:

”Mene pois tai tapan sinut!”

”No mutta, näinkö sinä tervehdit vierasta”, sanoi Itachi

Samassa Itachi huomasi katsovansa nuorta tyttöä, joka piteli kunaita kädessään. Itachi hymähti itsekseen ja käveli tytön luo. Tämä vapisi silminnähden, mutta urheasti työnsi samalla kunain terävää päätä kohti Itachia.

Se mitä seuraavan hetken aikana tapahtui, kävi niin äkkiä ettei tyttö ehtinyt reagoida mitenkään. Itachi nappasi kunaista kiinni ja nykäisi sen itselleen. Tyttö jäi pitelemään kättään ja purshkahti itkuun. Itachi hämmästyi:

”Mikä sinulle nyt oikein tuli?”

”Nyt sinä tapat minut”, tyttö kyynelehti.

”Ensinnäkin minulla ei ole halua edes tappaa sinua ja toiseksi ulkona on rankkasade. Eikä mahdollinen yö ruumiin kanssa viehätä minua.”, selitti Itachi ja yritti pitää kasvonsa peruslukemilla.

”Sehän lohduttavaa kuultavaa”, mumisi tyttö.

Itachin kasvot muuttuivat surullisiksi ja hän katsoi tyttöä. Mistä nämä kiljuvat-älä tapa minua-kunoichit oikein tulivat, hän kirosi mielessään. Samalla hän katsoi kuinka tyttö piteli oikeaa kättään edelleen. Itachi sanoi:

”Näytätkö minulle sitä kättä?”

”Miksi?”, tytön äänessä oli ripaus epäilyä.

”Koska se tarvitsee hoitoa, vaikka en olekaan mikään lääkintäninja”, selitti Itachi ja sai aikaiseksi hymyn.

Itachi otti repustaan esiin ensiapupakkauksen ja pyysi tyttöä ojentamaan kätensä. Tyttö ojensi siron kätensä ja Itachi huomasi heti oikean nimettömän olevan sijoiltaan. Itachi käski  tyttöä seuraavaksi puremaan hammasta, sitten hän nopealla nykäisevällä liikkeellä veti sormen paikoilleen ja lastoitti sekä sitoi vamman. Eipä aikaakaan, kun tyttö pyyhki kyyneleitä ja kiitti Itachia, samalla kun tuska hellitti.

Itachi meni hämille. Hän katsoi tyttöä, joka oli noin Sasuken ikäluokkaa. Tytöllä oli punaiset puolipitkät hiukset, ruskeat syvät silmät. Hän oli pukeutunut poikamaisesti shortseihin, mutta korostanut toista sukupuoltaan topilla. Itachi hymyili etäisesti jollekin kaukaiselle muistolle. Sitten hän nousi ja käveli ovelle. Raotettuaan ovea hieman hän huomasi, että sade jatkui lähestulkoon loputtomana. Hän huokasi ja sulki oven. Sitten hän alkoi etsiä puita tehdäkseen tulen. Niitä löytyikin talon nurkasta. Lisäksi puut oli pilkottu valmiiksi. Itachi huokasi helpotuksesta, kun hän löysi sinkkiämpärin, johon saattoi kerätä käyttövettä.

Kymmenen minuutin kuluttua molemmat katselivat tanssivia liekkejä ja rätisevää tulta. Itachi istui pelkissä alushousuissa tulen ääressä. Hän oli vetänyt avotakan ylle narun, jolla hänen vaatteensa roikkuivat kuivumassa. Itachi katsoi hiljaista tyttöä ja sanoi:

”Anteeksi vielä kerran se äskeinen. Niin, kai sinä syöt kanssani.”

”Kyllähän minä voisin”, mutisi tyttö hiljaa, ”Mitä hyvää teet?”

”Valitan, menee purkkiruoan puolelle”, vastasi Itachi.

Itachi kaivoi reppuaan ja osui johonkin, sitten hän kaivoi kaksi tölkkiä lihapullia esille ja huokasi:

”Nämä ovat viimeiset ruokani.”

Tyttö nousi ja käveli nurkkaan, sitten hän tuli kädessään kassillinen ruokaa. Tyttö lupasi tehdä ruokaa Itachille. Itachi hymyili ja sanoi:

”Sopii minulle.”

Tyttö oli taitava, myös vasemmalla kädellä tekemään kaikenlaista. Itachi huomasi potentiaalin ja uteliaisuus heräsi hänessä:

”Emme esitelleetkään itseämme toisillemme”, hän totesi, ”minun nimeni on Uchiha Itachi.”

Tyttö hätkähti, mutta jatkoi ruoan tekoa, sitten hän kääntyi ja esitteli itsensä:

”Kuroai Mizuru”, sanoi tyttö, ”olen kotoisin sumun kylästä ja unelmani on tulla mizukageksi.”

”Muistutat erästä entisen kotikylän poikaani”, sanoi Itachi.

”Ihanko totta, kuka konohassa voisi olla samanlainen, kuin minä?”, tytön uteliaisuus heräsi.

”Eräs Uzumaki Naruto”, tuumi Itachi.

Itachi totesi vaatteidensa olevan kuivat ja puki lämpimät vaatteet päälleen. Puoli tuntia myöhemmin he molemmat lusikoivat herkullisen makuista keittoa, joka sisälsi vihanneksia, tölkkilihaa ja perunoita. Itachi nautti ruoasta ensikerran sitten Orochimarun Akatsukeista lähdön jälkeen. Hän oli kyllä satavarma, että Kabutollakin oli näppinsä pelissä, sillä nukkepoju ei taatusti osannut valmistaa kuin sitä omaa pahanhajuista myrkkyään. Itachi otti kahdesti vielä lisää ja nautti keitosta. Mizurukin usaklsi hymyillä nyt. Hän sanoi:

”Hyvää eikö vain.”

”Todella hyvää. Mutta sinä varmaan tunnet minut, niin kerro nyt jotain lisää itsestäsi.”, uteli Itachi.

”No minä en pärjää oikein hyvin koulussa. Lisäksi vanhempani ja toverini eivät usko tarinoita, joita kerron, koska olen aiemmin valehdellut heille. Tätäkään he eivät uskoisi, jos kertoisin. Minulla on lempinimi 'usotske', koska kaikki luulevat minun laskevan luikuria.”

”No, minä uskon sinua ja saat olla varma, että sinusta tulee vielä mizukage.”, rohkaisi Itachi.

”Mukava, että uskot niin Itachi-san”, sanoi Mizuru ja hyökkäsi halaamaan Itachia.

Itachi meni hämille äkillisestä hellyydenosoituksesta, mutta vastasi silittämällä Mizurun hiuksia ja sanomalla:

”On myöhä. Mennään nukkumaan.”

Itachi valvoi tulen sammumiseen asti, sitten hänkin kävi pitkäkseen ja sulki silmät. Viimeinen mitä hän kuuli oli sateen tasainen ropina kattoa vasten.

Aamulla he molemmat heräsivät ja söivät nopean aamiaisen, joka sisälsi teetä ja leipää, sitten oli jäähyväisten aika. Itachi antoi Mizurulle kunainsa jäähyväislahjaksi. Mizuru kiitti, sitten he molemmat säntäsivät matkaan.

Tuttu hahmo pysäytti Itachin matkalla Akatsukien päämajaan. Kisame luki sanomalehteä risteyksessä ja nojasi puunrunkoa vasten. Hän oli palannut juuri rantalomalta. Itachi pysähtyi kohdalle ja katsoi lilan väristä Kisamea. Sitten hän sanoi:

”Unohdit siis aurinkovoiteen, kun noin pahoin paloit.”

”Konohassa taisi olla sateinen kesä, kun noin vaalea olet.”, murahti Kisame.

”Minkäs teet, kun joutuu Hokagen vihan kohteeksi tahtomattaan. Sitäpaitsi sillä Kyubi jinchuurikilla on tosi hotti jutsu”, virnisteli Itachi kuin odottaen kohtaamista.

”Jaha”, tuumi Kisame ja taitteli lehden, sitten he lähtivät pitkin tietä.

Kumpikin tiesi, että loma oli loppu. Molemmat päästivät pitkän huokauksen, sitten he vaipuivat ajatuksiinsa. Näenköhän vielä Mizuru-chania, mietti Itachi. Toivottavasti pääset turvallisesti perille serkku, ajatteli Kisame.

-Loppu-