All the tales are told
All the orchids gone
Lost in my own world
Now I care for dead gardens

(Nightwish-Dead Gardens)


”Sasuke, kuinka pitkä matka meillä on vielä jäljellä?” Suigetsu kysyi valittavalla äänellä. Vilkaisin häntä lyhyesti ja olin ilmeetön kasvoiltani kuten tavallista.

”Pitkä,” vastasin ainoastaan ja käänsin katseeni sitten taas eteeni. Miksi edes viitsin vastata? Suigetsu kysyisi tuota kuitenkin taas hetken kuluttua ja vastaisin samalla tavalla. Kaiken lisäksi Karin löisi häntä pian ja Juugo pysyisi hiljaa kuten tavallista. Kaikki olivat niin ennalta-arvattavia. Miten ärsyttävää ja samalla tyydyttävää, olinhan oikeassa.

”Miksi edes vaivauduin mukaasi, jos matka on kerran niin pitkä…?” Suigetsu kysyi huokaisten ääneen. Saman tien Karinin nyrkki osui hänen päähänsä. Se ei tosin vaikuttanut paljon mitenkään, sillä Suigetsu sattui olemaan vesi-ninja ja hänen päänsä muuttui sillä hetkellä vedeksi, kun Karin löi häntä.

”Ole nyt hiljaa ja valittamatta edes sekunti, helvetti!” Karin huusi ja hänen punaiset silmänsä kipunoivat raivosta. Miten uutta…
Suigetsun pää palautui normaaliksi ja hän hieroi niskaansa.

”Ei sinun tarvitse aina lyödä, senkin lehmä…” hän mutisi ja sai saman tien uuden lyönnin päähänsä. En viitsinyt kommentoida tai edes vilkaista tappelevaan kaksikkoon. Mitä minä siitä välitin vaikka he tappelivat? Se oli minun arkipäivääni kuten myös Juugon, joka ei todellakaan ollut riitaa haastavaa tyyppiä, paitsi silloin kun hänen demoninsa otti hänessä vallan.

”Turpa kiinni, senkin aivoton paskapää! Älä helvetissä enää nimittele minua tai se jää viimeiseksi teoksesi!” Karin kirkui ja heristi nyrkkiään Suigetsulle. Hänen äänensä oli ärsyttävän kimeä. Miksei hän voinut kerrankin olla hiljaa? Mutta, omapahan oli syyni. Itsehän olin raahannut tuon naisen mukaani. Tarvitsin häntä nimittäin veljeni tappamiseen.

”Niin varmaan… ihan kuin minä kuolisin tuollaisen ämmän käsiin…” Suigetsu totesi.

Idiootti. Hän ihan tahallaan ärsytti Karinia, vaikka tiesi sen olevan aina kohtalokasta. Ei sillä, että olisin ollut Karinin puolella, hän oli Suigetsua paljon ärsyttävämpi. Saattoi johtua siitäkin, että hän muistutti aika paljon fanityttöjä, jotka olivat juosseet perässäni, kun vielä asuin Konohassa.

Joka tapauksessa, Karin näytti siltä kuin räjähtäisi kohta. Miten uutta. Tervetuloa Ryhmä Käärmeen arkeen.

”MIKÄ HELVETIN ÄMMÄ?!” Karin kirkui ja katsoi sitten kauhuissaan minua. Vastasin tyhjästi hänen katseeseensa. Mitä Karin nyt oikein minusta halusi? Apua? Puolustusta? Enpä usko.

”Sasuke! Kuulitko mitä tuo paskaläjä sanoi minusta?!” Karin kysyi muka itkuisella äänellä ja yritti katsoa minuun vetoavasti. Pahempi hänelle, tuo katse ei tehonnut minuun ja juuri nyt mielessäni pyöri ihan muita asioita kuin Karinin ja Suigetsun jokapäiväiset riidat.

Minä olen kostaja, ei minulla ole aikaa kuunnella noiden kahden riitoja ja sopia niitä. Välillä kun kuuntelin Suigetsun ja Karinin riitoja tuntui siltä kuin olisin kuuntelemassa Sakuran ja Naruton riitoja, joissa Naruto oli se viaton osapuoli.

”Älä viitsi, Karin. Ei Sasuke puolustele sinua millään tavalla,” Suigetsu totesi yksinkertaisesti ja sai heti murhaavan katseen Karinilta.

”Suu kiinni! Et sinä päätä sitä! Sinä olet vain yksi…!”
”Nyt riittää, Suigetsu ja Karin,” sanoin lopulta ja katsoin heitä tiukasti. Karin katsoin minua oitis anteeksipyytelevänä, punastuen ja flirttaillen. Helvetti miten ärsyttävää…

”Oiii, anteeksi, Sasukeee! Olen pahoillani, että ärsytin sinua! Kaikki on Suigetsun syytä…” Karin selitti kimeällä äänellä ja räpytteli silmiään minulle vihjailevasti.

”Taas syyt minut niskoilleni…” Suigetsu huokaisi ärtyneesti ja katsoi sitten minua kysyvästi harmailla silmillään. Hän tiesi olevansa oikeassa ja sen, että minä luultavasti ajattelin samoin. En kuitenkaan antanut sen näkyä, kuten tavallista.

Juugo pysyi hiljaa kuten yleensäkin. Hän ei ollut kovin puhelias, kuten en minäkään. Suigetsulla ja Karinilla vaikutti selvästikin olevan jonkinlainen tarve olla koko ajan äänessä, varsinkin Suigetsulla. Jotenkin se muistutti minua entisestä elämästäni Konohassa…

Huokaisin syvään ja katsahdin sitten taivasta kohti. Kevyt tuuli puhalsi kasvoillani ja liikutti yönmustia hiuksiani ja hipaisi kasvojani. En yleensä välittänyt tuulesta, mutta nyt jokin oli muuttunut. Tuuli oli erilainen kuin ennen. Mistä se johtui? En jaksanut kauan vaivata päätäni sillä ja suljin silmäni hitaasti. Mieleeni kantautui muistoja…

”Sasuke, sinun pitäisi tietää miksi minä opetin sinut käyttämään Chidoria. Se ei ole tekniikka, jota käytät ystävää vastaan eikä se ole tekniikka, jota käytät kostossasi. Mitä varten se voima on? Sinun pitäisi jo tietää se…”

”Sasuke, en anna sinun mennä Orochimarun luokse! Vaikka minun pitäisi rikkoa jalkasi ja kätesi, raahaan sinut takaisin Konohaan!”

”Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, Sasuke-kun!”

Avasin silmäni ja äänet päässäni kaikkosivat sen myötä. En nähnyt enää ryhmä 7:n kasvoja, vaan ryhmä Käärmeen. Suigetsu ja Karin eivät enää riidelleet ja Juugo katsoi minua hieman kysyvästi. Huokaisin hieman.

”Sasuke, onko kaikki hyvin?” Juugo kysyi. Hänen äänestään erottui todellinen huoli. Katsoin häntä ilmeettömästi ja kurtistin hieman otsaani.

”On tietysti,” vastasin ja käänsin sitten katseeni muualle.

En todellakaan aikonut kertoa kenellekään että olin juuri ajatellut entisiä ystäviäni ja päätin heti, etten enää ajattelisi heitä. Heillä ei ollut kanssani enää mitään tekemistä. Paskat joistakin siteistä. Tuolla jossakin oli Itachi ja minun pitäisi tappaa hänet mahdollisimman pian. Minulla ei olisi aikaa miettiä mitään turhia asioita, kuten heitä.

Katsahdin ympärilleni. Olimme saapuneet pienelle metsäaukealle, joka suorastaan imi auringonvaloa puoleensa. Puut huojuivat hiljaa tuulessa ja jostain kaukaa kuului joen ääniä. Koko metsä oli melko hiljainen, mutta aina välillä kuului jostain lintujen laulua. Taivas oli safiirinsininen ja ilma oli sopiva, ei liian viileä eikä liian lämmin. Se oli hyvä, sillä sää vaikutti myös kykyymme liikkua, vaikka tiesin ainakin että itse olisin liikkeellä kylmässä tai kuumassa ilmassa.

”Pysähdytään hetkeksi tauolle. Keräämme voimia koska emme pysähdy tämän tauon jälkeen vähään aikaan välttämättä,” sanoin ryhmälle ja odotin heti heidän reaktiotaan.

”Hienoa, tauko!” Suigetsu huudahti innoissaan ja paljasti virnistäessään valkoisen ja terävän hammasrivinsä. Karin katsoi tätä inhoten.

”Sinä haluat aina vain pitää taukoa. Et jaksa edes kilometriä kävellä,” hän sanoi ja tuijotti vesininjaa häijysti.
”Karin, ole jo hiljaa ja nauti tauosta kun voit. Me jatkamme jonkin ajan kuluttua taas matkaa,” sanoin Karinille ja painotin ensimmäisiä sanojani tarkasti ja katsoin naista silmät kaventuneina.

Karin punastui jälleen, mutta alkoi sitten hymyillä epäilyttävästi. Tunsin kuvotusta. Tunsin tuon hymyn. Se oli fanityttö-hymy.

”Sasuke, olet ollut niin stressaantunut viime aikoina. Minä voisin hieroa sinua tai sitten voisin nukkua vieressäsi…” Karin kikatti ja yritti tulla lähemmäs. Ei helvetti…

”Pysy siinä missä olet, äläkä tule lähemmäs!” sanoin tiukalla äänellä ja katsoin Karinia viileästi.

Olisin hullu jos antaisin hänen ”hieroa” minua tai ”nukkua” vieressäni. Jos hän hieroisi minua, hänen kätensä eksyisivät varmasti paikkoihin, jonne en halunnut tuon naisen käsiä lähellekään ja jos hän muka nukkuisi kanssani, hän varmaan raiskaisi minut yöllä, vaikka silloin kyllä murhaisin hänet.

”Mutta Sasuke…minä saisin sinut rentoutumaan…!” Karin valitti ja iski minulle silmää. Tunsin hieman pahoinvointia. Milloin Karin oikein tajuaa, että en ole kiinnostunut hänestä yhtään?

”Tarkoitin sanojani, Karin,” sanoin viileästi hänelle ja käänsin sitten katseeni hänestä pois. Karin istui puunjuurelle pettyneen näköisenä ja Suigetsu hihitti itsekseen. Juugo nojasi erääseen kiveen ja tuijotteli taivasta itsekseen.

Kun hiljaisuus vihdoinkin lepäsi yllämme, saatoin rentoutua hetkeksi. En pystynyt koskaan kuitenkaan olemaan täysin rento. Olin jatkuvasti valppaana ja varautunut kaikkeen, jopa silloin kun nukuin. Yleensä piilottelin käden lähettyvillä kunaita tai shurikenia. Se oli keino selviytyä hengissä.

Samalla hetkellä tulin ajatelleeksi taas matkaamme ja sitä mitä oli tapahtunut 2 vuotta sitten. Olin surmannut Orochimarun, lähtenyt hänen asuinpaikaltaan mukanani Suigetsu, Karin sekä Juugo, jotka olin valinnut mukaani. He kaikki olisivat minulle suuri apu, kun tappaisin veljeni. Karin pystyi jäljittämään ihmisiä chakran perusteella, Juugo oli hyvin vahva ja Suigetsu oli vain omalla tavallaan voimakas.

Kun olin tappanut Orochimarun, tiesin heti että tarvitsisin apua veljeni löytämiseen. En pystyisi yksin kaikkeen ja sen myöntäminen oli tuntunut hyvin vaikealta, mutta olin kuitenkin hyväksynyt sen tosiasian että tarvitsisin apua. Jos minulla ei olisi ollut menneisyydessäni apua, olisin kuollut. Olin kiitollinen siitä, että olin elossa, koska vain silloin voisin täyttää kohtaloni eli surmata Itachin ja joko selvitä hengissä siitä tai kuolla. Minulle se oli samantekevää, kunhan saisin tapettua veljeni.

Konoha ei merkinnyt minulle enää mitään. Se oli kerran ollut kotini, mutta nyt se oli minulle vain heikko ja tuskallisia muistoja täynnä oleva kylä, johon en halunnut palata. En todellakaan halunnut nähdä enää entisen kotini raunioita ja kuulla kuolevien ihmisten huutoja päässäni tai nähdä heitä. Ja silloin muistin veren joka oli täyttänyt kadut ja vanhempani makaamassa olohuoneessa verisinä. Ja veljeni kuiskaamassa korvaani myrkyllisiä sanoja siitä miten heikko olin ja että oli minun syytäni, että kaikki kuolivat…

Viha leimahti sisälläni. Tunsin miten sydämeni alkoi hakata nopeammin ja miten raivo alkoi saada minut valtaansa. Helvetti! Itachin täytyisi kuolla pian ja käsieni kautta, koska muuten en saisi rauhaa itselleni. Vasta kun Itachi olisi kuollut, voisivat sukulaiseni levätä rauhassa. Ja silloin minäkin olisin vapaa.

Katsoin jälleen kirkasta taivasta ja raivoni laantui hieman. Taivaan safiirin väristä mieleeni tuli väistämättä Naruto. Oliko se idiootti yhä etsimässä minua? Milloin hän oikein luovuttaisi? Eikö ollut selvää että en tarvitsisi häntä enää ystäväkseni, ellei hän antanut minun tappaa itseään, jotta saisin samanlaisen Sharinganin kuin veljelläni oli? Naruto halusi Hokageksi, sehän oli ollut jo vuosien ajan selvää ja silti hän harhaili pitkin maita ja mantuja minun perässäni. Typerää.

Ajattelin sitten Sakuraa. Ärsyttävä ja typerä tyttö. Miten hän muka kuvitteli voivansa auttaa minua kostossani? Miten hän muka olisi saanut minut onnelliseksi jos olisin jäänyt Konohaan? Ei mitenkään. Olen kostaja. Kostaja ei osaa rakastaa ketään, ainoastaan niitä jotka menetti vuosia sitten. Sakura oli sanonut rakastavansa minua ja tekevänsä kaikkensa puolestani. Tarkoittiko hän sanojaan yhä? Oliko hän yhä pakkomielteisesti rakastunut minuun, vaikka tiesi varsin hyvin, etten koskaan voisi vastata hänen tunteisiinsa? Vaikka, se ei liikuttanut minua toisaalta juuri yhtään.

Ja sitten oli vielä Kakashi. Hän oli saarnannut minulle ennen kuin olin lähtenyt Konohasta 5 vuotta sitten . Turhaa kaikki, olin jo mielessäni tehnyt päätökseni. Miten hän voisi muka enää opettaa minulle mitään? Konoha ei tekisi minusta koskaan tämän vahvempaa ja minulla ei todellakaan ollut aikaa jäädä leikkimään. Tarvitsin voimaa ja en koskaan voisi saada sitä Konohasta.

Kakashi ei merkinnyt minulle enää juuri mitään. Hän oli kerran ollut opettajani, mutta se oli kauan sitten. Nyt hän todennäköisesti oli pettynyt minuun. Niin pettynyt, että varmaan tappaisi minut. Paskat siitä. Minua ei todellakaan kiinnostanut enää hänen mielipiteensä.

”Sasuke, linnut ovat hieman levottomia,” kuulin kutsuvan minua. Hätkähdin ja entisen sensein kasvot haihtuivat mielestäni ja katsoin Juugoa. Hänen käsivarrellaan istui pieni lintu, joka näytti… vapisevan?

”Miksi?” kysyin ja terästin katsettani.

”En oikein osaa sanoa. Saattaa johtua siitä, että metsässä on joku tai jokin voimakas olento. Linnut aistivat hyvin voimakkaan chakran,” Juugo selitti ja vaikutti hieman levottomalta. Voimakas chakra? Mietin kuumeisesti. Voisiko olla, että…

”Karin, onko Itachi tässä metsässä?” kysyin punahiuksiselta naiselta terävästi. Karin nousi ylös ja katsoi minua säikähtäneenä.

”Odota hetki, niin tarkistan,” hän sanoi ja sulki sitten keskittyneesti silmänsä. Odotin jännittyneenä mitä hän vastaisi. Jos veljeni todella olisi metsässä, se tarkoittaisi sitä, että taistelu saattaisi olla lähellä. Tieto sai minut värisemään jännityksestä. Olin etsinyt häntä Käärmeen kanssa kaksi vuotta ja oli jo aikakin että päämäärämme täyttyisi.

”No?” kysyin Karinilta kun tämä näytti olevan valmis. Karin katsoi minuun merkillinen ilme kasvoillaan. Suigetsu ja Juugo katsoivat minusta Kariniin.

”Aistin hyvin voimakkaan chakran tässä metsässä, mutta se ei ole Itachin.”

Tunsin pettymyksen ja vihan sisälläni, vaikka kukaan tuskin huomasi sitä. Puristin käteni nyrkkiin. Helvetti! Miten kauan minun oikein pitäisi etsiä sitä paskiaista, ennen kuin löytäisin hänet?!

”Taas hukkareissu! Kenen chakra se sitten on?” Suigetsu kysyi huokaisten kyllästyneenä ja katsoi Karinia.

”En tiedä, mutta…” Karin vaikeni oitis ja vaikutti hieman huolestuneelta.

”Mutta mitä?” kysyin varautuneesti. Jokin oli selvästikin pielessä. Jos Itachi ei ollut metsässä ja chakra oli käsittämättömän suuri, niin kyseessä saattoi olla melkein mitä vain. Kenties joku Akatsukista tai Kyuubi, toisinsanoin Naruto?

”Chakra ei ole pelkästään suuri, se on myös epätavallinen,” Karin selitti ja katsoi meitä muita.

”Millä tavalla epätavallinen?” Juugo kysyi. Karin puri huultaan. Miksei hän voinut vain suoraan sanoa asiaansa?

”No… se on todellakin ninjan chakra, koska aistin juuri chakran, mutta…se ei ole pelkästään ninjan chakra. Se on jotain muuta, jotain…epätavallisen voimakasta ja mystistä…” Karin kuvaili.

Syntyi hiljaisuus jota silloin edes Suigetsu ei rikkonut. Tiedossa oli paljon sulattelemista. Mystinen chakra? En ollut kuullut koskaan sellaisesta chakrasta ja sen takia minulla olikin tunne että vastassamme olisi joku hyvin voimakas henkilö tai olento. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Minä tappaisin tämän jos tarve sitä vaati. En todellakaan aikonut enää koskaan hävitä kenellekään kunnes tappaisin Itachin.

”Jeee, jotain jännitystä tähän tylsään elämään! Minä voin tappaa sen tyypin!” Suigetsu riemuitsi ja heilutteli suurta teräänsä joka oli kerran kuulunut Zabuzalle. Heitin Suigetsuun päin tappavan kylmän katseen.

”Sinä et tapa ketään, ellen minä toisin määrää!” tokaisin ja odotin että Suigetsu myöntyisi ehtooni. Suigetsu irvisti ja katsoi minua virnuillen.

”Tylsää kun ei saa tappaa ketään…”

”Sinä tiedät että Sasuke päättää siitä kenet tapetaan ja kenet ei. Tämä on kuitenkin hänen tehtävänsä ja hän on johtajamme,” Karin muistutti komentavalla äänensävyllä. En viitsinyt kommentoida, etten todellakaan tarvinnut Karinia apua.

”Joo, joo…” Suigetsu mutisi. Juugo hymähti.

”Karin on oikeassa, Suigetsu,” hän sanoi. Suigetsu naurahti käheällä äänellään.

”Sinä ainakin näytät hyväksyvän sen, että Sasuke on johdossa, Juugo.”

Juugo hymyili varovasti.
”No, me olemme matkanneet yhdessä jo kaksi vuotta. Eiköhän se todista jo jotain,” hän vastasi. Suigetsun virne oli myöntymisen merkki.

Oli hetken ihan hiljaista kunnes katsahdin Kariniin kysyvästi.
”Miten kaukana tämä paljon chakraa omaava henkilö on?” kysyin. Karin sulki silmänsä jälleen ja keskittyi ankarasti. Kolmessa sekunnissa hän oli valmis.

”Hän on noin kolmen kilometrin päässä meistä,” hän sanoi.

Nyökkäsin hitaasti ja mietin. Toisaalta meillä olisi kiire jatkaa matkaamme ja jahdata Itachia, mutta uteliaisuus oli viemässä voiton. Halusin tietää kellä olisi noin suuri chakra kuin Karin oli kuvaillut ja halusin tietää olisiko tuosta henkilöstä jotain hyötyä päämääräni saavuttamiseen.

Hymyilin itsekseni omahyväisesti. Suigetsu huomasi sen oitis, utelias kun oli.

”Mikä sinua hymyilyttää, Sasuke?” hän kysyi. Hymähdin.
”Otamme selvää kuka tai mikä tässä metsässä liikkuu. Sitä paitsi, haluan saada selville hänen voimansa.”

Vastaukseni jälkeen Suigetsun kasvoille levisi pahaenteinen hymy ja hän nuolaisi huuliaan.