Pianon sävel kantautui avoimesta ikkunasta kadulle. Kaunis melodia lipui eteenpäin päättymättömänä virtana, kun soittajan mustaksi maalattujen kynsien koristamat kapeat sormet tanssivat koskettimilla. Jokainen tiesi tarkkaan missä olla milläkin hetkellä, hyppien sirosti tahdista toiseen. Pianon soittaja, nuori vaaleahiuksinen mies, oli sulkenut silmänsä, ja hänen kasvoillaan oli keskittynyt ilme. Hetkeksi hän räpäytti silmänsä auki, soittaen viisi viimeistä säveltä nuoteista kunnes kappale jäi roikkumaan yhden sävelen varaan.

Deidara oli enää harvoin yhtä onnellinen kuin soittaessaan pianoa. Se oli jotain mihin hän oli uhrannut aikaa ja vaivaa. Loputtomalta tuntuvia aikoja tavaten nuotteja ja harjoitellen, harjoitellen ja harjoitellen tullakseen paremmaksi. Nyt hän pystyi viimein sanomaan, että osasi soittaa ainakin suhteellisen hyvin. Nyt hänen ajatuksensa pystyivät lepäämään The Little Negron tai suurten säveltäjien menuettien parissa. Niin, hän oli enää harvoin yhtä onnellinen kuin silloin, kun hänen sormensa saivat levätä koskettimilla, tuottaa jonkun kauan sitten luomia melodioita, tehdä niistä taidetta, totta.

Silti, joskus harhaileva mieli saattoi osua inhottaviin aiheisiin. Noloihin tilanteisiin, ilkeisiin ihmisiin, painajaisiin, traumoihin. Tai vaikka menetettyihin rakkaisiin.

Deidara tuhahti hermostuneena.
"Älä ajattele sitä, sinun ei ole pakko satuttaa itseäsi, un", hän sanoi ääneen samalla kun kaivoi esiin jotain kappaletta johon hänen täytyisi keskittyä. Mitä tahansa. Lopulta Deidaran käsiin osui Valse lense, johon hän oli edellisenä kesänä rakastunut. Hän ei tosin koskaan ollut oppinut soittamaan sitä kovin hyvin, hyvä kun sai kappaleen läpi kompuroitua. Silti kaunis melodia veti Deidaran aina takaisin luoksensa, vaati tämän soittamaan itseänsä.

Deidara huokaisi syvään tukahduttaen muistojen mukanansa tuoman nyyhkäyksen ja asetti nuotin eteensä. Hiljaa hän alkoi soittamaan kesäistä, rauhallisesti eteenpäin keinuvaa melodiaa yhä uudestaan ja uudestaan. Ja vaikka Deidara kuinka yritti, hänen ajatuksensa tuntuivat sotkeentuvan jonnekin sävelten keskelle, palaavan edelliseen kesään pääsemättä siitä irti. Takertuen kipeiden muistojen, parantumattomien arpien ja yhä vuotavien haavojen verkkoon.

***

Oli täydellinen päivä Valse Lentelle. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta ilma oli silti raikas hiljaa puhaltavan tuulen ansiosta. Kukat olivat kukintansa kauneimmassa vaiheessa, niiden huumaava aromi häivähti hetken huoneessa tuulenvireen tuomana Deidaran avatessa ikkunan. Vaaleat läpikuultavat verhot liikkuivat hieman ilmavirtauksessa ja sitruunaperhonen lensi sisään. Kyllä, täydellinen päivä.

Deidara siirtyi kaikessa rauhassa pienessä huoneessa ikkunaa vastapäätä olevalle seinälle, jolla piano oli. Hän asetti kätensä koskettimille ja aloitti mahdollisimman hiljaa soittamaan edessänsä olevaa kappaletta voimistaen soittoansa koko ajan. Hän uppoutui täydellisesti soittamaansa sävelmään, kompastellen siellä ja korjaten sormijärjestystänsä täällä, mutta nauttien soittamisesta yhtäkaikki. Kun Deidara viimein lopetti, hän tunsi jonkun laskevan kätensä hänen olkapäillensä. Deidara pystyi jo hänet ympäröivästä makeasta tuoksusta arvaamaan kuka hänen takanansa seisoi.

"Sasori, un!" Deidara huudahti iloisesti kääntyessään. Sasori tönäisi Deidaraa pianotuolin toiselle reunalle istuen tämän viereen ja vetäen tämän sitten istumaan syliinsä.
"Kuulin soittosi, olet kehittynyt", Sasori sanoi silittäen Deidaran vaaleita hiuksia.
"En tarpeeksi hyväksi,un. Tämä kappale ei ikinä toimi, vaikka kuinka yritän!" Deidara ei voinut olla valittamatta Sasorille. "Ja kaiken lisäksi tiedän, että se on sinun lempikappaleesi..."
Sasori ei voinut estää pientä hymyä ilmestymästä tavallisesti vakaville kasvoillensa.
"En ole ikinä kuullut kenenkään soittavan sitä noin kauniisti", hän tokaisi kuin ohimennen sylissänsä istuvalle miehelle saaden tämän nauramaan pehmeää, kirkasta naurua.
"Sinä valehtelet, un, mutta ei se mitään", Deidara sanoi hymyillen silti onnellisesti punapään sanoille. Hän painoi päänsä Sasorin kaulaa vasten hengittäen rauhallisesti ja sulkien silmänsä. Hetken he istuivat siinä hiljaisuuden vallitessa ja Sasorin sukiessa ajatuksissaan Deidaran hiuksia.

"Sasori, un?" Deidara nosti päätänsä aavistuksen avaten silmänsä. Sasori katsoi sinisiin silmiin kysyvästi, kehottaen jatkamaan.
"Sinähän olet hyvä laulamaan, etkö voisi laulaa jotain, jos minä säestän, un?" Deidara asetti sanansa huolella, tietäen kuitenkin jo valmiiksi toisen vastauksen.
"En voi. Piste", Sasori sanoi äänensävyllä, jonka olisi pitänyt kertoa Deidaralle, ettei aiheesta jatkettu.
"Ääh, Sasori kilttiii... Tämän kerran vain, un", Deidara loihti kasvoillensa koiranpentuilmeen ja katsoi Sasoria vetoavasti. Toinen nielaisi ollen jo vähällä myöntyä, mutta käänsi sitten katseensa pois. Deidara tuhahti mutristaen suutansa lapsellisesti ja näyttäen äärimmäisen loukkaantuneelta. Kaksikon ylle laskeutui hiljaisuus. Lopulta Sasori huokaisi.
"Queenin Love of my life."
"..Un?" Deidara nosti jälleen katseensa.
"Etkö sanonut kerran, että osaat soittaa sen? Voin laulaa sen, mutten yhtään enempää", Sasori yritti sanoa mahdollisimman välinpitämättömästi, mutta sanojen läpi kuulsi hienoinen ärtymys ja ehkä myös hämmennys. Hän ei ollut koskaan laulanut Deidaran kuullen.
"U-un! Odota, etsin sen nuotit jostain", Deidara innostui välittömästi sähläten hetken nuottien kanssa asettaen lopulta Valse Lenten nuottien päälle Sasorin valitseman kappaleen nuotit. Deidara tunsi pienen jännityksen kuplivan vatsanpohjassansa. Vihdoinkin hän kuulisi Sasorin laulun. Pian kappaleen alkusoitto helähti huoneeseen Sasorin noustessa seisomaan valmistautuen osuuteensa.

"Love of my life, you've hurt me,
you've broken my heart and now you leave me
Love of my life can't you see,
bring it back, bring it back,
don't take it away from me, because you don't know...
What it means to me."

Deidara tunsi Sasorin  katsovan häneen, ja hänen kasvonsa punehtuivat. Varovaisesti Sasori siirtyi aivan blondin korvan viereen laulamaan hiljaisella äänellä, kiertäen kätensä löysästi tämän ympärille, sulkien silmänsä.

"Back, hurry back,
please bring it back home to me,
because you don't know what it means to me..."

Viimeisten sanojen kohdalla Sasorin huulet melkein hipoivat Deidaran korvaa.

"Love of my life, love of my life..."

Deidara soitti vielä viimeiset soinnut, ja sitten huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Oli vain Deidara ja Sasori, muu maailma oli kadonnut. Oli vain Deidara ja Sasori kietoneena kätensä nuoremman ympärille.

Yhtäkkiä Sasori käänsi Deidaran kasvot omiansa kohti painaen otsansa tämän otsaa vasten. Hän virnisti, ja Deidara oli iloinen siitä, että oli istumassa, eikä voinut kaatua jalkojensa pettämisen takia.
"Vastapalvelukseksi saat soittaa Valse Lenten vielä kerran", Sasori sanoi käskevällä, mutta silti tavallaan leikkisällä äänellä tuijottaen tiiviisti sinisiin silmiin.
"Un!" Deidara hymyili koko kasvojensa leveydellä ja kääntyi jälleen pianoa kohti. Pian huoneen täytti jälleen kesäinen melodia. Sasori siirtyi takaisin istumaan Deidaran viereen pianotuolille kiertäen toisen kätensä tämän ympärille.

Deidara pystyi vannomaan, ettei ollut koskaan, kertaakaan koko elämänsä aikana ollut niin onnellinen. Kesä, iltapäivän lämpö, huoneessa helkkyvä melodia, Sasorin käsi hänen olkapäidensä ympärillä. Ne kaikki kietoutuivat yhteen, loivat lähes käsinkosketeltavan tunnelman. Rauhallisen kuplan johon vajota turvaan kaikkia maailman kurjuuksia. Paikan jossa olla niin onnellinen, ettei sen olisi pitänyt olla mahdollista. Deidara soitti Valse Lenten vielä monta, ehkä kolme kertaa, toivoen sen hetken vain jatkuvan. Lopulta hän kuitenkin antoi käsiensä levätä ja kääntyi Sasoriin päin.

"Minä rakastan sinua, un", Deidara kuiskasi ja suuteli Sasoria.

***

Kyyneleet alkoivat hiljaa valua pitkin Deidaran poskia tippuen siitä pianon koskettimille ja hänen käsillensä. Deidara ei olisi jaksanut enää soittaa, mutta ei uskaltanut lopettaa. Valse Lenten melodia oli kuin pelastusrengas, hän ei uskaltanut irrottaa, hän pelkäsi, tiesi, hukkuvansa ilman sitä. Hukkuvansa siihen suruun, jota hän oli niin kovasti yrittänyt peitellä. Jonka hän oli niin taitavasti kiertänyt, vakuuttanut kaikille olevansa kunnossa. Hän pelkäsi hukkuvansa siihen valtavaan kipuun, joka häntä korvensi. Sattui. Sattui niin paljon.

Hän oli menettänyt Sasorin. Menettänyt ruskeat silmät ja punaiset hiukset.

Siitä lähtien kipu ei ollut jättänyt Deidaraa. Se oli seurannut häntä kaikkialle varjon lailla. Ainoastaan pianon rauhoittava ääni ja sen tuoma turva pystyivät enää saamaan Deidaran hetkeksi onnelliseksi. Ja silti, kammottava kipu oli aina paikalla, valmiina iskemään. Sattui enemmän kuin koskaan ennen.

Sasori oli kuollut.

Deidara oli kuullut siitä puhelimen kautta. Kaikki oli mustennut. Luuri oli pudonnut lattialla Deidaran jokaisen solun lopettaessa toimintansa. Hänen elämänsä oli pysähtynyt siihen hetkeen, keskelle kaikkia osanottoja, lohdullisia mutta silti niin lohduttomia lauseita. Läheisten huolenpitoa, jonka Deidara oli kuitenkin varovaisesti työntänyt syrjään. Ei hän ollut tarvinnut ketään muuta kuin Sasorin. Deidara tiesi, ettei kukaan milloinkaan voisi korvata Sasoria. Joten hän halusi olla yksin. Soittaa pianoa, tappaa murheen kepeisiin sävelmiin. Uskoa, että se auttaisi, tietäen kuitenkin olevansa väärässä. Se oli sattunut, tukehduttanut häntä pikkuhiljaa.

Sasori oli luvannut olla Deidaran luona aina. Sasori oli luvannut rakastaa Deidaraa aina. Suojella häntä kaikelta, estää särkymästä. Ja se kaikki oli nyt mennyttä.

Deidara pysäytti kätensä kesken kappaleen. Hän painoi päänsä lattiaa kohti eikä yrittänytkään estää kyyneleitä, jotka sumensivat hänen silmänsä. Ulkoa alkoi kuulua sateen ropina, joka hukutti allensa Deidaran lohduttoman nyyhkytyksen. Hän päästi vapaaksi sen valtavan tuskan sisällänsä, antoi kyynelten putoilla hiljaa syliinsä.  Hän oli pikkuhiljaa vajoamassa, ja häntä pelotti niin paljon se, ettei hän pystynyt estämään sitä. Deidara oli vähän, kiduttavan vähän kerrallaan vajoamassa loputtomaan kaivoon täynnä surua, epätoivoa, tuskaa ja kipua. Sattui niin, ettei hän pystynyt hengittämään kuin pieninä hengenvetoina.

Sasori olisi halunnut hänen jatkavan elämäänsä onnettomuudesta huolimatta. Se oli lause, jota Deidara oli hokenut itsellensä loputtomiin. Se oli pieni toivonkipinä, syy siihen, miksi Deidara eli edelleen. Päivän, tunnin, minuutin kerrallaan. Syy, jonka takia hän yritti uskoa, ettei kaikki ehkä olisikaan ohi. Ettei hän kuolisikaan Sasorin jälkeensä jättämään kipuun. Hän halusi uskoa siihen, mutta se kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi.

Deidara ei ollut ollut Sasorin hautajaisissa. Mutta ehkä hänen pitäisi käydä tämän haudalla. Ehkä se auttaisi. Ehkä kipu alkaisi pikkuhiljaa jättämään hänet. Ehkä hän voisi taas uskoa huomiseen. Aamunkoittoon, iloisiin hymyihin, pieniin onnenhetkiin. Ehkä hän voisi oppia  jälleen hengittämään. Voisiko, olisiko se mahdollista, että hän voisi laskea jalkansa uudestaan maahan, koota elämänsä uudelle alustalle? Uskaltaisiko hän luottaa siihen, pysyisikö hän enää pystyssä?

Ehkä, ehkä se olisi mahdollista. Vaikka kaiken sen perusta olisikin pianon soitto. Deidara nosti katseensa, antoi kyynelten kuivua poskillensa. Ehkä sitä kannattaisi kokeilla, elämää musiikin ulkopuolella. Ja yhtäkkiä hän oli varma siitä.

Kipu helpottaisi vielä joskus.  Siihen menisi aikaa, mutta joskus hän olisi kerännyt palaset kokoon. Joskus hän olisi taas kokonainen. Sitä Sasorikin olisi halunnut.

Varovaisesti Deidara nousi seisomaan laittaen nuotit paikoilleen ja sulki pianon kannen. Satoi edelleen, mutta ei se haitannut. Aurinkohan paistaisi vielä joskus.

***

A/N: Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea koko ficin!^^ Kuten sanoin, olen jo pitkään halunnut kirjoittaa ficin, jossa on toiveikas loppu. Niin, ja olen aina ajatellut, että Dei osaa soittaa pianoa, mutta tylsistyttäisin vain teidät, jos alkaisin selittää miksi.
Olen syvästi kiitollinen kappaleille Valse Lente, Tallulah (Sonata Arctica) ja Love of My Life (Queen), joista sain ispikset kirjoittaa. Lisäksi kiitän aivan ihanaa ystävääni, Newtiä, joka jaksoi lukea tämän, huomauttaa virheistä ja kannustaa minua.
Kommentit olisivat ihania, haluaisin mielelläni tulla paremmaksi.

Ensimmäinen ficcini ever, muuten.