[A/N]: Haaveilin joskus tekeväni tästä aiheesta ja laulusta AMV:n, mutta haave kaatui teknisten taitojen ja ohjelmien puutteeseen. Päätin siis sovittaa ajatukseni songficin muotoon. Olisi hauska nähdä tästä biisistä Naruto-AMV:kin :D Laulu on sen verran tähän suhdesoppaan sopiva! Tämä ficci on ensimmäinen songficcini ikinä, ja genre tuntuu sen verran hauskalta, että toistekin voisi kokeilla. Huomautus: Laulun sanoma ei ole aivan alkuperäisen mukainen kaikissa ficin kohtauksissa ;3



***



”Sasuke-kuuuu-uuun!!”

Asunnossaan ikkunan ääressä seisoskeleva Sasuke mulkaisi kohti taivaita ja murahti ikäisekseen erittäin matalalla ja kärttyisällä äänellä. Aina, aina, aina tuo Sakura roikkui hänen perässään ja yritti kerjätä huomiota. Vaikka Sasuke oli monta kertaa komentanut Sakuran jättämään hänet rauhaan, tytöstä ei päässyt eroon millään. No, piti tämä oikeastaan tajuta. Sasuke oli yrittänyt jo vuosikaudet karistaa ihailijattarensa pois kimpustaan tuloksetta. Jälkikäteen ajateltuna oikeastaan tuntui, että tyttöjen hätistäminen enemmänkin veti heitä enemmän Sasuken puoleen kuin mitä karkotti heitä. Minkä ihmeen takia tytöillä piti olla niin käänteinen logiikka?

”Sasuke-kun!” Sakura huuteli ja pyöri pihamaalla kuin makupaloja pöydästä kerjäävä koira. Ja eikös sillä naamalla ollut myös tuo ääliömäinen mielistelyhymy. ”Eipä olla hetkeen nähty!”

’Tasan kymmenen minuuttia sitten’, Sasuke ajatteli ja nojasi kyynärpäällään ikkunalautaan.

”Tuota… mitä jos käytäisiin Ichiraku Ramenissa… tuota… niin!”

Sasuke loi parhaimman halveksuntakatseensa Sakuraan. ”Minulla on kämppäni siivous kesken.”

Miksei Sakura tajunnut, että Sasukella oli muutakin ajateltavaa kuin jotkin ihQ-daa-tytöt? Esimerkiksi eräs tietty isoveli, jonka kanssa oli kanat ja kaikki muut maailman siivekkäät kynimättä…



Kerroin jo sen,
sun luokses tuu en.
Et oo se jota etsin – e-ei.
Kuulit oikein: kiinnosta ei.
Täältä pois jo mee.



Kului vielä viisitoista minuuttia, mutta Sasuken tiuskaisuista ja ärähdyksistä huolimatta Sakura ei ottanut askeltakaan pois pojan ikkunan alta. Minkä ihmeen takia juuri Sakuran ja Naruton piti tulla samaan tiimiin Sasuken kanssa? Perusteena oli kuulemma ainakin Naruton osalta se, että Sasuke oli nero ja Naruto tohelo, ja tiimien yhteistaito-osamäärän piti olla kaikissa tiimeissä jokseenkin sama. Mutta vielä Sakura… äh! Ja kaupan päälle Naruto ruikutti Sakuran perään ja sai palkaksi tältä lähes aina selkäsaunan…

Miksei vaikka Shikamaru, luokan toinen tohelo Naruton ohella, voinut olla poikien kanssa samassa tiimissä Sakuran sijasta? Silloin olisi katkennut tämä typerä ihailuketju: Shikamaru tuskin ruikuttaisi Sasuken perään, ja Naruto tuskin vaivaisi Shikamarua lähentelyllään. Sasuke itse ei taas katsonut sillä silmällä ketään Konohasta. Olivatko ninja-akatemian opettajat katsoneet tiimejä muodostaessaan mitään muuta kuin arvosanoja ja arpalappuja?

Jos Sasuke olisi ollut oikeasti fiksu, hän olisi jättäytynyt tahallaan arvosanoissaan toisista jälkeen. Siten hän ei ainakaan olisi päätynyt samaan tiimiin Naruton ja Sakuran kaltaisten mänttien kanssa, vaan olisi päässyt jonkin fiksumman kanssa samaan joukkoon.

”Voin tulla auttamaan siivouksessa, Sasuke-kun!” Sakura lirkutti. ”Tykkään siivoamisesta!”

”Sen kun näkisi”, Sasuke murahti. Hän muisti kerran kulkeneensa Harunojen talon ohi ja kuulleensa Sakuran valitusvirret huoneensa jokaviikkoisesta siivouksesta. Tällainen kaksinaamaisuus oli todella oksettavaa mielistelyä. Harva Sasuken ikäinen piti siivoamisesta, eikä Sasuke itsekään tähän joukkoon kuulunut.

”Ja olen tosi nopea siivoamaan!” Sakura hehkutti. ”Etenkin olen – ”

”Et saa mitään aikaan minun kämpässäni ilman, että minä vahdin vieressä”, Sasuke töksäytti. ”Sinä et tiedä, minne tavarani kuuluvat.”

”Mutta etkö haluaisi – ”

Plam! Sasuken viimeinen sana oli lujasti kiinni pamahtanut ikkunaluukku.



Mikset sä pysty käsittään?
En tahdo sua mun elämään!



Sakura tuijotti tilannetta typertyneenä. Oliko Sasuke kieltäytynyt siivousavusta? Ja Sakura kun oli niin kiltisti sen avuntarjouksen esittänyt… vai pitikö Sasuke itse omien tavaroittensa järjestämisestä kaikessa? Se sopisi tuollaiselle coolille nerolle… mutta olisi sitä silti voinut olla vähän kohteliaampi!

”Hei, Sakura-chan!”

Nyt oli Sakuran vuoro voihkaista. Naruto. Pitikö hänen tulla viimeistelemään pilalle mennyt iltapäivä?

”Mennäänkö Ichiraku Rameniin?” tuo idioottimaiseen oranssiin pukuun tälläytynyt blondi hihkui. ”Minulla on alennuskuponki, jolla saa kaksi annosta yhden hinnalla!”

”Viidennentuhannennen kolmannensadannen toisen kerran, EI!” Sakura kivahti. Naruto oli penännyt tuota samaa asiaa koko päivän. Miten tuo ääliö osasi olla niin itsepäinen? Eikö mokoma kerrasta jo uskonut?

”Minä voin maksaa sinunkin ramenisi!” Naruto intti. ”Mehän olemme olleet koko päivän tehtävällä. Minulla ainakin on tooooosi kova nälkä!”

”Pitääkö toistaa vielä viidennentuhannennen – ”

”Sakura-chan, kiiilttiii…”

”Se ei ole mikään Sakura-chan sinulle, vaan Sakura-san tai Haruno-san, mäntti!”

”Mutta kun…”

”Painu tiehesi, senkin iilimato! En anna sinulle anteeksi sitä, kun esiinnyt silloin Sasuke-kunina! Kukaan järkevä ei antaisi!”

”En minä…”

”Se oli todella halpamainen temppu! Ja jos kuvittelet, että sen tehtyäsi saat minut syömään kanssasi, niin PAINU KUUSEEN!” Sanojensa vakuudeksi Sakura kääntyi satakahdeksankymmentä astetta ympäri ja ravasi tiehensä äärimmäisen hapan ilme kasvoillaan.



Hei lopeta! – Et saa
mua susta välittämään.
Sun pitäis se jo ymmärtää.
Siis lopeta! – ja mee,
etsi joku muu
joka susta vois kiinnostuu.



”Sakura-chan…”

Mutta Sakura oli jo mennyt. Naruto oli taas yksikseen. Pitäisikö molemmat ramenit syödä itse? Tällä kertaa se ei tuntunut mukavalta, vaikka Naruto niin kovasti ramenista pitikin. Sillä nälkätilalla kultakutri olisi varmasti pistänyt poskeensa vaikka viisi kulhollista ramenia, mutta nyt Narutosta tuntui, ettei häntä maittanut edes juuri keitetty, höyryävä kulhollinen misoramenia.

Mikä pahinta, alennuskuponki olisi voimassa vain tänään.

Ehkä Sakura oli tänään vain huonolla tuulella. Itse asiassa Sakura tuntui olevan melkein aina huonolla tuulella, koska Sasuke oli koko ajan niin töykeä hänelle. Mutta miksi sitä huonoa oloa oli pakko tunkea juuri Naruton suuntaan?

Äkkiä Naruton viereltä kuului vaimea, ujo ääni: ”N-Naruto-kun?”

Naruto käännähti ympäri.

Hinata. Tyttö, joka ei puhunut melkein ikinä ja joka käänsi katseensa aina pois, kun Naruton katsoi häneen. Kuten nytkin. Ja kuten melkein aina, nytkin Hinatan kasvot olivat punehtuneet.

”Ai, moi, Hinata!” Naruto sanoi ja hymyili leveästi. Se hymy ei tosin yltänyt ihan silmiin asti Sakuran häijyjen sanojen jälkeen, mutta hyvä ele oli tärkein. Vaikka Sakura ei ollut tänään kovin kohtelias Narutolle, sen ei tarvinnut tarkoittaa, että Naruton pitäisi olla epäkohtelias toisille tytöille. Ei Hinata mikään Naruton vihamie– siis vihatyttö ollut.

Hinata tuijotteli pieniin, toistensa ympäri ja ympäri pyöriviin sormiinsa. Hinatalla oli aina tuo outo tapa, kun hän puhui jollekulle, oli se sitten luokkakaveri tai oma pikkusisko. ”Tuota… kun… uhm…”

Naruto kallisti päätään. ”Mitä asiaa? Sano reippaasti vain! En minä sinua pure!”

Hinata punehtui entisestään. Punaiset alueet poskilla olivat levinneet ja yhdistyneet nöpönenän yli yhtenäiseksi alueeksi. ”M-minä… tuota… ööh…”

Naruton silmät siristyivät ihmetyksestä. Mikä asia nyt oli niin vaikea, että sen sanominen kesti niin kauan ja vaati noin paljon änkytystä? Ninja-akatemiassakin opettaja sanoi, ettei oppitunnilla vastauksen muodolla ollut niinkään väliä, vaan sisällöllä. Yrittikö Hinata silti keksiä parasta muotoa sanomisilleen, mitä ne sitten olivatkaan? Ninja-akatemiassakaan Hinata ei sanonut melkein ikinä mitään… oliko tyttö sellainen perfektionisti, joka halusi saada kaiken sanottua täydellisesti?

Hinatan kasvot alkoivat olla pikku hiljaa kokonaan punaiset. Suuret, valkeat silmät pysyivät tiiviisti pyörivissä sormissa. Änkytyksestä oli tullut hyvin vaimeaa ja epäselvää mutinaa.

Naruto oli nostamassa käsivarsiaan viedäkseen ne niskansa taakse, kun samassa hänen katseensa sattui hänen rannekelloonsa. ’Varttia vaille viisi?!’ Keltatukka jähmettyi.

”Sori, Hinata, mutta nyt minun on ihan pakko mennä!” Naruto sanoi. ”Pitää käydä kaupassa, ja se menee ihan kohta kiinni! Moi! Jutellaan myöhemmin!”

Naruto pyrähti juoksuun jättäen paikoillaan seisovan Hinatan taakseen. Ensi kertaa koko keskustelun aikana Hyuuga-klaanin perillinen nosti katseensa Narutoon, nyt tosin nyt vain nähdäkseen keltatukan loittonevan selän.



Tajuu sua en: oot kummallinen.
Et tajuu lähtee kun kuljen pois.
Käännyn ja nään: ett’ paikalles jäät.
Et suostu ymmärtämään.



’Suuttuiko hän minulle?’ Hinata mietti. ’Teinkö jotain väärin? Ja minä kun halusin antaa tämän alennuskupongin hänelle… ja se ei ole enää huomenna voimassa. Miksi minä en taaskaan saanut mitään suustani? Olen tosi saamaton…’

Aiemmin Hinatan mielessä oli syttynyt toivoa, kun hän oli saanut isältään sanomalehdestä leikatun Ichiraku Ramenin alennuskupongin (Hyuuga Hiashi ei oikein pitänyt ramenista) ja päättänyt ilahduttaa sillä Narutoa. Hinata oli ajatellut, että se saisi Naruton kiinnittämään häneen edes pikkuisen huomiota. Nyt se toivo oli sammunut kuin puhallettu kynttilä.

Seisoskeltuaan aikansa aloillaan lyhyt tyttö kääntyi ympäri ja kulki hissuttelevin askelin poispäin tapahtumapaikasta pää matalana.


***


Hinata taittoi muutaman korttelin kohti kotiaan hitaasti, aivan kuin hänen jaloissaan olisi ollut lyijypainot. Miksi, miksi hän ei osannut avata suutaan silloin kun piti? Miksi hänellä ei ollut samanlaisia puhelahjoja kuin vaikkapa hänen isällään tai Nejillä? Hinata ei halunnut olla ujo, mutta sitä hän vain oli. Puhumistilanteet pelottivat häntä valtavasti, lukuun ottamatta ehkä Kurenaille puhumista. Kurenai-senseille puhuminen oli itse asiassa aika helpottavaa ja mukavaakin.

Ihastus Narutoon oli kuitenkin asia, josta Hinata ei uskaltanut puhua kenellekään, ei edes Kurenaille. Silti Hinatasta joskus tuntui, että hänen ihastuksestaan tiesivät kaikki muut paitsi Naruto…

”Yo, Hinata!!”

”Aaaiiikh!”

”Au-raufh!”

Hinata oli melkein törmännyt Kibaan, joka oli millisekuntia aiemmin loikannut kujalta nelinkontin kadulle kuin metsästävä ilves. Erona oli vain se, että ilvekset pitivät verrattain harvoin yllään pussimaisia huppareita tai toivat mukanaan koiria. Akamaru oli matkinut isäntäänsä ja tehnyt vähintään yhtä hurjan loikan kadulle.

Hinata oli pyllätänyt kadulle silkasta pelästymisestä ja vapisi yhä kauhusta.

”Heh, yllätyitkö?” Kiba kysyi viirusilmäänsä iskien. ”Minä ja Akamaru vaanimme tuolla ja oikein odotimme, että tulit kohdalle.”

”S-sin… siis t-te p-pelätytitte minut!”

”Superhypertuplayllätyställi siis toimi täydellisesti!” Kiba hihkaisi, ja siitä äänestä tuli vähän mieleen koiran ilahtunut vinkaus. ”Näytän sen heti Kurenai-senseille, kun nähdään ensi kerran!”

Akamaru tassutteli tällä välin Hinatan vierelle ja nuuhki tämän oikeaa kättä. Sitten se nuolaisi kättä niin, että Hinata kavahdutti kätensä pois. Akamaru katseli tyttöä hölmistyneenä, kieli pitkällä läähättäen.

”Taidat haista Akamarun mielestä hyvälle”, Kiba virnisti. Huomatessaan, miten tutisten Hinata tuijotti Akamarua, hän kuitenkin kysyi vakavoituneena: ”Etkö pidä koirista?”

”K-kyllä… tai… siis… kun meillä ei i-ikinä ole ollut koiria…” Hinata änkytti tuijottaessaan karvojaan ravistelevaa Akamarua. ”Ja kun…”

”Pöh, ei Akamaru vielä iso ole!” Kiba nauroi. Nauru kuulosti ison koiran haukunnalta, mikä hermostutti Hinataa entisestään. ”Näkisit äidin koiran, Kuromarun, hän se on iso! Hän yltää minua tähän asti!” Kiba löi kämmensyrjänsä rintansa tasalle.

Akamaru uikahti jotain.

”Älä viitsi, Akamaru, kyllä sinäkin kasvat”, Kiba hörisi. ”Syö ja liiku vain kunnolla, niin sinusta tulee Kuromaruakin isompi!”

Hinatasta tuntui vähän aavemaiselta, että Kiba ymmärsi koirakieltä ja Akamaru ihmiskieltä. Ihan kuin kaksikolla olisi jokin salaperäinen yhteys tai jotain… kuin jostain huonosta sci-fi-kirjasta…

Akamarun tunki taas kuonoaan Hinatan kättä vasten, ja Hinata puolestaan hivuttautui sentti sentiltä poispäin koirasta. ’Mene pois… mene pois… menepoismenepoismenepois!! Ei saa tunkea lähelle!’



Mikset sä pysty käsittään?
En tahdo sua mun elämään!



”Akamaru hei, mennään jo, ei pöhköillä enempää”, Kiba sanoi ja pelasti Hinatan nuuhkivalta koiralta nappaamalla piskin syliinsä ja tipauttaen sen pusakansa sisälle. Koirasta näkyi vain pää takin sisältä. Akamaru ei tuntunut olevan moksiskaan moisesta retkottamisesta.

Kiba ei kuitenkaan poistunut heti. Sen sijaan hän painui kasvonsa Akamarua kohti ja kysäisi: ”Tai hei… mitä jos otetaan Hinatakin mukaan sinne?”

”Aurh!”

”Sitä minäkin. Hei Hinata, kuule… höh?”

Päänsä nostettuaan Kiba ei kuitenkaan ehtinyt nähdä kuin vain vilahduksen päätä pahkaa poispäin juoksevasta Hinatasta ennen kuin tämä katosi seuraavan rakennuksen kulman taakse. Poika tuijotti tiimitoverinsa juoksua hölmistyneenä.



Hei lopeta! – Et saa
mua susta välittämään.
Sun pitäis se jo ymmärtää.
Siis lopeta! – ja mee,
etsi joku muu
joka susta vois kiinnostuu.



”Mikäs hoppu hänelle tuli?” Kiba ihmetteli. Miksi Hinata oli yhtäkkiä karkuun lähtenyt? Ei kai pakoon jotain? Kibaan Hinata oli tottunut, ja Akamaru oli kaikkea muuta kuin iso, pelottava piski. Ei. Syy ei tainnut olla pako…

”Uuurf… viuh, iuh.”

”Kyllä hän pitää ramenista, olen nähnyt hänen syövän sitä oikein innolla. Ehkä hänellä on kiire kotiin. Voi pöh. Sinä et ikinä syö ramenannoksiasi edes puoliväliin, Akamaru.”

”Uiiih…”

”Älä nyt viitsi mököttää, tarkoitin vain, että siitä alennuskupongista olisi enemmän iloa, jos joku söisi sen toisenkin ramenin loppuun. Siis vaikka niin, että me syödään puoliksi ja Hinata yhden. No, Hinata meni jo.”

”Aruf!”

”Okei. Ostetaan meille molemmille sitten omat ramenit. Ei sitä kuponkia hukkaankaan ole syytä heittää.”

”Vouh! Vuh!”

”Ja muistatkin syödä oman ramenisi loppuun. Sinunhan pitää kasvaa Kuromarua isommaksi”, Kiba sanoi silmäänsä iskien.


***


”Päivää, Inuzuka-kun.”

”Moi, Ayame”, Kiba huikkasi saapuessaan Akamaru pusakassa matkustaen Ichiraku Ramenille. ”Kaksi extralihaisaa ramenia, ei papuja, kiitos”, hän sanoi ojentaessaan tarvittavan rahasumman sekä alennuskupongin Ayamelle, Ichiraku Ramenin omistajan Ichiraku Teuchin tyttärelle ja paikan työntekijälle.

”Tulee”, Ayame huikkasi ja katosi ramenkojun perille annoksia valmistamaan.

Ichiraku Ramenilla oli sinä iltana varsin ruuhkaisaa. Kiba oli onneksi onnistunut valitsemaan sopivan hetken tulla ramenille: kun hän Ayamen mentyä oli vilkaissut taakseen, hänen takanaan oli jo melkoinen jono. Päivän lehdessä olleet alennuskupongit olivat saaneet väkeä liikkeelle. Ichirakuilla taisi nyt olla aika lailla töitä, mutta se kannatti.

”Rameninne”, Ayame toivotti laskiessaan hetken kuluttua höyryävät ramenkulholliset Kiban ja Akamarun eteen. ”Hyvää ruokahalua!”

”Kiitti!” Kiba huikkasi ja lähti kojun tiskiltä ottaen molemmat kulhot ja yhdet kertakäyttösyömäpuikot mukaansa. Tähän oli kaksi syytä: Ensinnäkin Kiba halusi syödä Akamarun kanssa, mutta Teuchi ei oikein pitänyt siitä, että Akamaru söisi annoksensa tiskillä seisten ja pöytää tassuillaan sotkien. Siksi Kiba ja Akamaru olivat sopineet Ichirakujen kanssa, että hän ja Akamaru söisivät kojun vieressä ja palauttaisivat sitten astiat syötyään. Toinen syy oli se, että Kiba näki parhaaksi siirtyä pois muiden asiakkaiden tiskin ääreen haluavien lemmikittömien asiakkaiden tieltä. Ei ruuhka-aikoina sopinut olla liian itsekäs.

Päästyään kojun sivustalle Kiba laski toisen kulhon maahan ja päästi Akamarun takkinsa sisältä. Koira hyppäsi ketterästi maahan ja meni saman tien hotkimaan ramenannostaan. Kiba virnisti koiralleen, istuutui maahan, laski hetkeksi oman kulhonsa sivuun ja napsautti puiset syömäpuikot erilleen. Tämän jälkeen hänkin alkoi syödä omaa annostaan. Ah. Taattua Ichiraku-laatua.

Kiba mietiskeli samalla asioita kuin söi.

’Hassua muuten, mikä saippuaooppera meidän luokalla on ollut. Sasuken perään kuolasi ja kuolaa vieläkin valtavasti tyttöjä. Sakura ja Ino ovat siinä porukassa. Ai niin, ja sitten se Naruto on ihan lääpällään Sakuraan, se paistaa läpi. Sitten vielä Hinatakin on pihkaantunut totaalisesti Narutoon… hän taitaa olla meidän luokan ainoa tyttö, joka ei ole pihkassa Sasukeen! Hah hah! …heh. Aikamoinen ketju.’

Tavallaan Kiban kävi hieman sääliksi Hinataa. Tämähän oli ketjun häntäpäässä. Hän oli ihastunut erääseen, joka oli ihastunut johonkin kolmanteen, joka oli myös ihastunut johonkuhun neljänteen… no, Sasukesta ei sitten ottanut selvää, oliko tämä ihastunut kehenkään vai ei. Asiat olivat varmasti parhaiten Narutolla, Sakuralla ja Sasukella, kun jokaiseen heistä oli joku iskenyt silmänsä. Hinata oli toivottoman ihastunut Narutoon, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota Hinataan. Sellainen oli takuulla turhauttavaa.

No joo. Kiba itse oli sitä poikatyyppiä, joka oli mieluummin tyttöjen kaveri kuin jonkun tytön poikaystävä.

Kiba sai syötyä omasta annoksestaan kolmanneksen ja Akamaru viidenneksen, kun yhtäkkiä hänen korvansa havahtuivat meteliin.

”Sasuke-kuuun!”

Mikä pahinta, tuo ääni oli kaksiääninen ja peräisin kahden tytön kurkuista.



Sun täytyy lähtee,
hei käytä järkee!
En susta kiinnostunut oo.
Sä turhaan kelaat,
et mitään aikaan
sä täällä kuitenkaan saa.



”Hei, Sasuke-kun! Onpa kiva nähdä ihan näin sattumalta!”

”Painu hiiteen, Ino-possu! Et sinä sattumalta Sasuke-kunia tavannut, kyttäsit kujalla ainakin tunnin!”

”Naama umpeen, Otsatyttö! Olit kyttäämässä jo ennen minua!”

Sasuken katse muljahti taivaisiin. Miten Sakurasta ja Inosta saattoi lähteä tuollainen meteli? Tyttökaksikko sohi toisiaan kyynärpäillään Ichiraku Rameniin johtavassa jonossa kolme asiakasta Sasukesta taaksepäin. Muutama asiakas ärsyyntyi tyttöjen tappeluun ja lähti jonosta pois. Pahin asia tässä oli se, että Sasukea ennen jonossa oli vielä neljä asiakasta, ja jonon etupäässä oli joku pikkukillinkejään laskeskeleva mummeli. Tyttöjen kinaa sai vielä kestää kauan… onneksi he olivat hyvän välin päässä.

Ei kauan.

”Hei, tytöt, älkää etuilko jonossa!” Teuchi huusi, kun Sakura ja Ino luikahtivat jonosta ja kiitivät Sasukea kohti. ”Muuten joudutte menemään hännille!”

”Sasuke-kun piti minulle paikkaa!” Sakura huudahti. ”Eikö vain, Sasuke-kun?”

”Ei vaan hän piti minulle!” Ino kivahti.



Hei lopeta! – Et saa
mua susta välittämään.
Sun pitäis se jo ymmärtää.
Siis lopeta! – ja mee,
etsi joku muu
joka susta vois kiinnostuu.




Sasuken ohimosuoni alkoi tykyttää. Kehtasivatkin, nuo tytöt!

”Uchiha-san, puhuvatko tytöt totta?” Ayame kysyi. ”Varasitteko heille paikan jonosta?”

”En todellakaan”, Sasuke murahti.

”Tytöt, menkää siis jonon perään!” Teuchi komensi tomerasti. ”Täällä ei saa etuilla!”

”Mutta…”

”Jonon perään!”

Teuchi ja Ayame olivat pelastaneet päivän. Nyt Sasuken ja tyttöjen väli oli kymmenen asiakasta. Ja nyt se mummelikin oli saanut ryounsa laskettua.


***


Kiba oli kuullut koko tilanteen. Häntä hieman virnuilutti. Ehkei sittenkään ollut parasta olla sen suhdeketjun siinä toisessa päässä oleva huippusuosittu poju. Hinatalla ei sittenkään ollut asiat kovin huonosti.

Akamaru oli tällä välin päättänyt aterioinninsa latkutettuaan ensin ramenin lientä kulhostaan ja istui nyt puolillaan olevan ramenkulhon ääressä vatsa ruuasta pinkeänä ja haukotellen autuaana.

Kiba hörähti. ”Akamaru, eikö äiti aina sanokin, että lautanen pitää syödä tyhjäksi?” Pojan oma annos oli loppusuoralla.

Vastaukseksi Akamaru päästi erehdyttävästi röyhtäisyä muistuttavan äännähdyksen.


***


Hinata oli myös tullut Ichiraku Ramenin tienoille. Hän näki, kun Kiba nosti Akamarun maasta ja palautti ramenkojun tiskille kaksi kulhoa, joista toinen oli tyhjä ja toinen yhä puolillaan.

Enemmän Hinata kiinnitti kuitenkin huomiota kovaäänisesti riiteleviin Sakuraan ja Inoon, jotka tönivät toisiaan jonon häntäpäässä ja karkottivat useita asiakkaita tiehensä. Mitenköhän herra Ichirakun hermot mahtoivat kestää sellaista? Hinata ainakin pelkäsi hieman Sakuran ja Inon kovaäänisyyttä ja hiipi usein sivuun, kun he alkoivat tapella.

Jonon toisessa päässä taas Sasuke oli puolestaan saanut oman ramenannoksensa ja oli siirtynyt happamana kahden muun ramenin syöjän väliin jo ahtaaksi käyneessä kojussa. Toisin kuin mitä useimmat Hinatan luokalla olleista tytöistä, Hinata itse ei pitänyt Sasukea erityisen kiehtovana. Tai siis piti, mutta arkuus ylitti sen. Sasuke tuntui niin kylmältä ja ahdistavalta ihmiseltä, ettei Hinata mielellään oleillut hänen seurassaan. Valtaosa Konohan teinitytöistä taisi kuitenkin olla eri mieltä Sasukesta, coolista nerosta. Oli toisia ihmisiä, joita Hinata olisi mieluummin halunnut lähestyä…

Yleisesti ottaen ramenkojussa oli kuitenkin leppoisa ja innokas tunnelma, vaikka jonossa ilmenikin tönimistä muutenkin kuin Sakuran ja Inon kohdalla. Erinomainen ruoka ja mukava seura olivat useimpien ihmisten mieleen.

Hinata olisi halunnut liittyä mukaan, mutta ihmismassa pelotti häntä. Kunpa olisi joku, joka olisi voinut tulla Hinatan kanssa jakamaan alennuskupongin tarjouksen…

”Hei, Hinata!”

Hinata säpsähti ja vilkaisi taakseen. Samassa suuri osa verestä syöksähti tytön päähän. ’Naruto-kun!’

”Haluaisitko tulla syömään ramenia?” Naruto kysyi ja näytti alennuskuponkia, jollainen Hinatallakin oli omasta takaa. ”Jos käytämme tämän, kummankaan ei tarvitse maksaa annoksesta kuin vain puolet!”

’Pyytääkö Naruto-kun minut syömään…?’

”Äh, jono on tosi pitkä, mutta Ichirakun ramen on sen kyllä sen arvoista!” Naruto pulisi. ”Mennäänkö me? Minusta on tylsää syödä yksin.”

’Kyllä, hän pyytää…’

”…Hinata? Et kai ole kipeä? Näytät oudolta… Hinata? Hinata!”

Maailma hämärtyi Hinatan silmissä, ja sitten se keikahti kumoon…



Hei lopeta,
siis LOPETA!!!



”Hinata? Hinata!”

Hinata oli – taas – pökertynyt Naruton jalkojen juureen.

”Mikä hänelle tuli? Onko hän kipeä?” Onneksi Naruton silmiin sattui Kiba. ”Hei, Inuzuka! Viitsitkö auttaa? Hinata on kipeä ja hänet täytyy viedä kotiinsa!”

”Selkis”, Kiba huikkasi ja hölkkäsi paikalle Akamaru uskollisesti päänsä päällä keikkuen.

Vaan miksi Kiban kasvoilla oli noin merkillinen vino hymy?