Pieni pyyntö: Jos annatte äänen tälle tarinan osalle, äänestäkää myös toisiakin osia (olettaen, että olette lukeneet niitäkin). Kommenttiakin, niin risuja kuin ruusuja, on mukava saada!

Luku yksi
Luku kaksi
Luku kolme (You are here!)
Luku neljä
Luku viisi
Luku kuusi
Luku seitsemän


*****


Luku kolme
Ahdistava läheisyys


Viimein kuulustelu päättyi siltä päivältä. Palautettuaan Tanikon majataloon lepäämään ja toipumaan Jitsuganinsa käytöstä Gaara suunnisti toimistoaan kohti. Vielä oli joitain paperivelvollisuuksia tehtävänä ja lomakkeita signeerattavana. Päivä oli pitkä...

...mutta pidempikin se saisi olla.

Gaara oli juuri työntämässä liukuoven sivuun, kun joku äkkiä laski kätensä hänen olalleen. Kazekage käänsi säpsähtäen katseensa.

”Gaara.”

Se oli Kankurou. Gaara oli harvoin nähnyt isoveljensä kasvoilla noin vakavaa ilmettä.

”Tervehdys”, Gaara sanoi ja teki kaikkensa pitääkseen äänensä ja ilmeensä mahdollisimman normaaleina. ”Mistä nyt tuulee?”

Kankurou kallisti päätään. ”Juuri sitä samaa ajattelin kysyä sinulta.”

Gaaran kulmakarvaton kulma kohosi.

”No?” Kankurou kysyi. ”Olet näyttänyt tänään vähän huonolta. Mistä kiikastaa, Gaara?”

Gaara puri huultaan. Hän ei halunnut toitottaa asiasta koko Hiekkakylälle. Ei tietenkään ollut väärin, että Kankurou huolehti pikkuveljestään, mutta silti… ”Eipä mikään erityinen”, Gaara sanoi nopeasti. ”Päätä särki viime yönä ja nukuin huonosti.”

Kankurou vain katseli vaitonaisena pikkuveljeään. Hetken kuluttua hän totesi: ”Sinulla ei ole yleensä tapana valehdella pikkuasioista, Gaara. Sano nyt. Mikä hätänä? Näytät huolestuneelta.”

Gaara pureskeli alahuultaan. Kankurou näki todella hänen lävitseen.

Yhtäkkiä ovi kolahti Gaaran takana. Kankurou hätkähti ja vilkaisi pikkuveljensä pään ohi. Gaara itsekin vilkaisi syrjäsilmällään taakseen ja kalpeni. Naruto oli tulossa vierailultaan Kazekagen toimiston vessasta. Ja Naruto tiesi Gaaran nykyisestä tilanteesta…

Keltatukka haukotteli leveästi mennessään ja asteli Hiekkaveljesten luokse. ”Kauankohan Taniko-chanin pitää levätä?” hän mutisi ääneen. Aiemmin Gaara oli kuullut Naruton nurisevan jotain siitä, miksi Ciel jaksoi yhä olla siellä sairaalassa pidätettyjen luona. Samassa Naruto nosti kasvonsa Kankuroun suuntaan ja virnisti leveästi. ”Kankurou!”

”Yo!” Kankurou vastasi ja hymyili leveästi. ”Kuulinkin kaupungilla, että täällä olisi konohalaisia, mutta en arvannut, että juuri sinä olisit osunut tänne. Mitäpä sinä?”

Gaara pysyi hiljaa ja liikkumattomana.

Naruto virnisti. ”No tulin tehtävälle…” hän sanoi ja vei kätensä niskansa taakse. Sivusilmällä hän vilkaisi liiankin tarkkaavaisesti Gaaran suuntaan.

”Jaa, sinä siis tulit silloin niiden Hokagen lähettämien shinobien mukana”, Kankurou totesi. ”Selvä homma. Täällä on ollut aika lailla... vilskettä viime aikoina.”

Samalla sekunnilla Gaara halusi olla missä tahansa muualla kuin juuri siinä. Kaksi ihmistä, jotka välittivät hänen hyvinvoinnistaan ja halusivat tietää, mikä hänen sydäntään juuri rusensi...

Ei. Hän aikoi selviytyä tästä yksin. Hän oli Viides Kazekage. Hiekkakylän vahvin ninja. Shukakun entinen isäntäruumis. Sabaku no Gaara. Hän ei halunnut, että hänestä huolehdittiin turhaan. Kazekagen tuli olla se vahvin ja muiden tukipilari.

Heti, kun molempien osapuolten katse herpaantuisi…

”No entäs sinä, mitä sinä olet puuhaillut?” Naruto kysyi Kankurolta.

”Pääasiassa olen yrittänyt korjata marionettejani”, Kankurou sanoi ja huokaisi. ”Se Sasori pisti kolme parasta nukkeani päreiksi. Ei se korjaaminen ole halpaa saati helppoa, mutta en uusiakaan viitsi rakentaa: ne nuket olivat tosi hyviä. Karasu on jo melko kunnossa, Kuroari taas on yhä aivan säpäleinä... Ei niistä enää uuden veroisia saa, mutta yritän parhaani… hetkinen!” Kankurou hätkähti ja pälyili ympärilleen. ”Minne Gaara ehti livistää?”

”Livistää…? Täh?” Naruto havahtui tässä kohtaa. Se piste, jossa Gaara oli hetkeä aiemmin seisonut, oli tyhjää täynnä. ”Todella!”

”Mihin hän oikein katosi?" Kankurou ihmetteli. ”Voi Shukakun ahteri. Taas tuli todistettua, että Gaara on hiipimisen mestari. Mutta ei hän yleensä katoa kesken keskustelun, ei ainakaan vaivihkaa...” Seuraavaksi marionettinuorimies oli hetken vaiti. ”Naruto-kun, tiedätkö sinä, mikä Gaaraa vaivaa? Hän on näyttänyt tänään huonolta.”


***


Gaara oli kuin olikin kaikonnut, kiitos hartaasti Neljänneltä opittujen katoamistaitojensa. Hän hiipi kissamaisen äänettä ja matalana katon halki, loikkasi yksityishuoneistonsa ikkunasta sisään ja veti ikkunaluukun perässään kiinni. Saranat sulkeutuivat narahtamatta, kiitos huolellisen öljyämisen. Viilenevä iltapäivä jäi ikkunan tuolle puolen.

Nuori Kazekage istuutui sängylleen ja uppoutui ajatuksiinsa.

Gaaran yksityishuoneisto ei ollut kovin suuri, eihän hän tehnyt siellä juuri muuta kuin syönyt, nukkunut (jos sitäkään) ja peseytynyt. Kazekagen arki kului enemmänkin toimiston puolella kynän jatkeena. Kazekagen yksityishuoneistoon kuuluivat vain pieni keittiö, pesutilat ja makuuhuone, joista viimeisin oli huoneista tilavin. Sinne mahtuivat helposti luksuskokoinen sänky, vankka kirjoituspöytä tuoleineen ja mukava nojatuoli vierailijaa ja lukutuokioita varten. Seinät olivat haaleanruskeat ja kuvioimattomat. Moni Gaaran ikäinen nuori olisi ehkä piristänyt sellaisia seiniä julisteilla, mutta Gaara ei sitä tehnyt. Hän piti enemmän karheasta hiekkakiviseinästä kuin julisteiden keinotekoisista väreistä. Julisteet olivat hänen mielestään lapsellisia. Tai ehkä joskus voisi harkita taulun pari hankkimista…

Gaaran katse kierteli jonkin aikaa huoneessa ja pysähtyi sitten kirjoituspöydällä olevaan valokuvaan.

Kuvassa seisoivat hän itse, Kankurou ja Temari. Se oli otettu samana päivänä, jona Gaara oli ensi kertaa pukenut Kazekagen kaavun päälleen. Kuvassa Temari ja Kankurou hymyilivät iloisesti, Gaara ei... mutta silti Gaara oli tuntenut olonsa sinä päivänä jollain tavalla onnelliseksi. Hänelle oli silloin avautunut uusi tie auttaa kylänsä ihmisiä ja todistaa olemassaolonsa. Hänestä oli tullut silloin Kazekage, ja silloin hän oli uskonut, että hänen elämästään olisi tullut selvempää.

Jonkin aikaa Gaara tuijotteli kuvaa.

"Idiootti", hän sitten murahti valokuvaitselleen.


***


Naruto siristi hetken silmiään ja kääntyi sitten Kankurouta kohti. Olikohan hyvä kertoa hänelle? No, olihan Kankurou Gaaran isoveli, joten hänellä oli siis periaatteessa oikeus tietää. Mutta asia oli Gaaralle kivulias, eikä hän välttämättä tahtonut ihmisten tietävän siitä... Toki keltatukka tiesi mikä Gaaralla oli ja mikä vei hänestä henkisesti puhtia, mutta ehkä oli kuitenkin parempi pysytellä vaiti. Olisi varmaan parempi jos Gaara kertoisi itse. Jos sen kerran paljastaisi, sitä olisi vaikea vetää enää takaisin. Epäselvissä tilanteissa oli siis viisaampaa sulkea suunsa.

Naruto siis pudisteli päätään Kankuroulle. ”Ei, en oikeastaan tiedä.”

Kankurou nyökkäili vaiteliaana. ”Ei Gaara yleensä ihan pienestä hätkähdä”, hän totesi. ”Ei hän varmaan noin paljon ole paniikissa pelkästään tästä murhajutun tuomitsemisesta, vaikka tämä onkin ensimmäinen tällainen tapaus hänen urallaan. En minä usko siihen. Gaaralla on ällistyttävän rautaiset hermot.”

Naruto yritti peitellä huolestuneisuuttaan, joka yritti hiipiä koko ajan hänen kasvoilleen. Kaikista sinnittelyistä huolimatta ilme kuitenkin vääntyi huolestuneen ja hermostuneen ilmeen sekoitukseksi.  Gaaralla tosiaan oli paljon paineita. Kankurou varmasti huomaisi sen, vaikkei ilmeisesti aivan koko totuutta kyennyt havaitsemaan.

Hiljainen hetki ei auttanut asiaa yhtään.

Kankurou astahti Naruton ohi ja tarttui liukuoveen. ”Menen puhumaan hänelle”, hän sanoi ja työnsi ovea...

Oven takaa paljastui hiljaa seisova Gaara koko kalpeassa ja punapäisessä olemuksessaan.

Kankurou hätkähti oikein kunnolla. Ilmeisesti Hiekkasisarusten kuopus oli ollut jo hyvän aikaa oven takana.

”Kuulin kyllä, mistä te kaksi puhuitte äsken”, punapää sanoi todella nihkeästi.

Naruto tuijotti taakseen kohti veljeksiä hiven hämmentyneen näköisenä. Gaara ei ollutkaan mennyt ”karkumatkalleen” kovin pitkäksi toviksi. Mutta mitäköhän Naruton pitäisi nyt sanoa? Ei varmaan mitään. Onneksi hän ei ollut sanonut äsken mitään Kankuroulle. Gaara olisi varmasti hermostunut siitä entistä pahemmin.

Gaara tutkaili hetken isoveljeään ja Narutoa. Lopulta hän totesi: ”Tein jo päätökseni tässä murhajutussa.”

Kankurou ja Naruto vilkaisivat toisiaan.

Gaara puuskahti vaimeasti. ”Annan Hiekkakylän neuvoston päättää asiasta”, hän sanoi. ”Se on demokraattisin ratkaisu. Ensin kuitenkin kuulustelut suoritetaan loppuun.”

Naruton huulet raottuivat hieman auki, ja lopulta hyväksyvä virne nousi keltatukan kasvoille. Hän nosti kätensä ylös ja näytti peukaloaan edelleen virnistäen. ”Mainiota!” hän sanoi. ”Askel askeleelta sitä mennään!”


***


Gaara nyökkäsi vaitonaisena ja yritti hymyillä, muttei kyennyt siihen. Päätös harmitti häntä, mutta tämä oli kaikkein helpoin ratkaisu, eikä kukaan syyttelisi häntä siitä... kai. Gaara muutenkin antoi usein neuvoston päätettäviksi sellaiset asiat, joissa hän halusi kuulla toistenkin mielipiteet, kuten päätökset tiettyjen rakennusten korjaamisesta verotuloilla.

Hän oli kuitenkin huono häviäjä. Tämä luovutustappio harmitti häntä.

Naruto venytteli. ”Minun pitää saada raportoitua Tsunade-mummolle tästäkin päivästä…” hän sanoi ja vaikutti hieman harmistuneelta. Gaara oli jotenkin Naruton olemuksesta arvellut, etteivät kirjoitustyöt olleet erityisesti tämän mieleen. Punapää jätti kuitenkin tässä vaiheessa mainitsematta, että kagen tehtävät sisälsivät paperitöitä yllin kyllin.

”Toimistossa on paperia ja kirjoitusvälineet”, Gaara sanoi ja yritti parhaansa mukaan pyyhkiä aiempaa mielensä koleutta pois äänestään. ”Voin tulla myös auttamaan haukkojen kanssa, jos niikseen tulee.”

Kankurou kaikkosi tässä vaiheessa tiehensä olkiaan kohautellen.

Naruto puolestaan nyökkäsi. "Lähden kirjoittamaan, aloittakaa vain kuulustelu ilman minua, jos Taniko-chan toipuu siihen mennessä”, hän sanoi ja lampsi toimistoa kohti. ”En nimittäin siedä niitä kahta…” Ovi avautui ja sulkeutui.

Gaara nyökkäsi suljetulle ovelle. Erittäin todennäköisesti Naruto palaisi kyllä ennen Tanikon paluuta, sillä tämä ei olisi doujutsunsa jälkeen kunnolla tolpillaan moneen tuntiin. Ei olisi ihme, jos kuulustelut jatkuisivat vasta seuraavana päivänä. Gaara ei halunnut rasittaa Tanikoa ylenpalttisesti, tämähän oli vasta pikkutyttö. No, Gaaraa ehkä pari-kolme vuotta nuorempi, mutta Gaaran vinkkelistä pikkutyttö kumminkin.

Hiekka rahisi jonkun sandaaleissa. Gaara käänsi katseensa lähestyvien askelien suuntaan. Ciel oli saapumassa paikalle.

”Päivää, Kazekage-sama”, Ciel tervehti kohteliaasti kumartaen.

”Tervehdys, Ciel-san. Mitä sinne sairaalaan nyt kuuluu?”

”Mitsuyo-san sai jonkin allergiakohtauksen jostain kipulääkkeestä, mutta lopulta tilanne ratkesi. Haikailee nyt Lanal-kunin luokse. Ei siis mitään ylös kirjattavaa.”

”Selvä. Toimitin Taniko-chanin hänen majatalolleen. En usko, että hän kykenee jatkamaan kuulustelua ennen kuin hän on kunnolla levännyt.”

Ciel nyökkäsi.

”Olen tehnyt tässä murha-asiassa päätökseni”, Gaara sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Näen parhaaksi antaa neuvoston päättää asiasta. Tässä asiassa tulee huomioida niin monta näkökulmaa, että yhden pään päätös tuottaa vain yksipuolisen mielipiteen ja tuomion.”

Ciel nyökkäsi taas, nyt hieman epäröiden. ”Vai niin…”

Hiljaisuus, jota kumpikaan osapuoli ei osannut täyttää puheellaan.

Sitten Gaara vilkaisi korkealla toimiston suunnalla sijaitsevalle parvekkeelle, jonka suunnalta oli alkanut yhtäkkiä kuulua hurjistunutta haukan kiljuntaa ja Naruton ”Kynnet irti, koukkunoukka!”-kivahduksia. Jossain kohtaa Gaara oli erottavinaan hätäisesti paikalle juoksevan Matsurin siluetin. Hieman myöhemmin viestihaukka lähti lentoon. Tilanteesta ei osannut täsmälleen sanoa, oliko Matsuri pelastanut Naruton haukalta vai haukan Narutolta.

Puoli minuuttia siitä, ja ulkoliukuovi vetäytyi auki. Naruto ilmaantui ulos yltä päältä naarmuissa ja höyhenissä. ”Moi, Ciel! En osaa oikein käsitellä eläimiä, mutta onneksi Matsuri auttoi”, hän sanoi ja puhalsi virnistäen höyhenen nenältään. Sitten hän hymyili leveästi, aivan kuin hän olisi juusi voittanut marathonin.

Gaaran toinen suupieli nytkähti hymyyn. Naruto oli tosiaan toiminnan mies. Joskus punapää mietti, oliko Naruto kertaakaan eläessään onnistunut masentamaan ketään. Piristäminen ainakin tuntui sujuvan luonnostaan.

Ciel naurahti. ”Raportti lähetetty?” hän kysyi virnistäen Narutolta.

”Juu”, Naruto vastasi nyppiessään takistaan höyheniä.

Gaara itse puolestaan kulki avautuneesta ovesta sisään. ”Teidän vapaahetkenne koitti, mutta minulla se ei koita vähään aikaan”, hän sanoi vielä oviaukosta hienoinen hymy huulilleen takertuneena. ”Hiekkakylän paperisota on yhä käynnissä, ja minun pitää mennä johtamaan sitä taistoa.” Tämän jälkeen hän sulki oven.

Kolmikon naurunhymyistä Gaaran hymy lopahti ensiksi.

****

Tästä neljänteen lukuun