23. Viimeinen Kosketus






Kun heräsin tiesin että minua oli hakattu, ja käteeni oli pistetetty neuloja. Tunsin että jotain oli pahasti vialla.

Meitä vietiin kivistä käytävää pitkin vauhdilla pois. Viisi ihmistä kantoi minua, olin kahlittu käsistäni ja jaloistani. Ninjat tulivat perässä. Kakuzu ja Hidan kävelivät ilman kahleita tyhjä katse silmissään, he olivat yhä kiven lumouksen vankeina. Deidara oli ainut joka oli yhä joten kuten tajuissaan. Hänen ympärillään oli viisi ninja vartijaa, jokainen piti kunaita valmiina. Hän pudisteli minulle päätään kun havahduin taas tähän maailmaan.

”Hm! Pistit sitten kunnon tappelun pystyyn. Se oli melko tarpeetonta hm, kesti aika kauan että pääsimme ulos kammiosta.”

Hän sanoi ja tuijotti minua turvonneella sinisellä silmällään. Tuo mies ilveili minulle tässä tilanteessa? En pystynyt kuitenkaan ilmaisemaan vihaani. Katseeni kieppui käytävässä etsien pakotietä ja pelko alkoi puristaa sisintäni. Ihmettelin omaa käytöstäni. Miksi tunsin oloni niin uhatuksi, miksi olin niin kauhuissani? Kehoni oli selvästi shokissa ja mieleni paniikin rajamailla. Alkukantainen pelko otti vallan minussa, tuntui kuin jokin yhtä tärkeä kuin käteni tai silmäni olisi viety minulta.

”Kuramori? Kuramori kuuletko minua! Rauhoitu!”

Miehen ääni huusi etäältä. En kuunnellut sitä. Kääntelin päätäni etsien jotain kadonnutta.

Sitten ymmättys iski minuun tuossa kylmässä käytävässä. En tuntenut henkiäni. En yhtäkään summon henkeä, demonia tai edes tämän maailman elementtejä. Sopimukseni ja synnyin oikeuteni oli viety minulta. Tunsin olevani mitätön, olin yksin maailmassa. Olemukseni oli eristetty pieneen laatikkoon. En pystynyt tuntemaan Vornaa, en kyennyt aistimaan elämää ympärilläni. Hapuilin sokeana maailmassa, vailla todellisia aisteja.

Äkkiä tunsin kuinka miehet tiukensivat otettaan. Kahleet helisivät. Kuulin lukon napsahtavan. Ennekuin ehdin reagoida, lensin päin pimeyttä.

Putosin kyljelleni kovalle kivelle. Ovi lyötiin kiinni takanani voimalla.

Suljin silmäni kivulta. Se tunsin erilaiselta kuin ennen, tuska oli puhtaampaa ja yksilöllistä. En ollut vuosiin kokenut näitä tunteita yksin. Tunsin kehoni vammat tuskallisen selvästi. Päästäni vuosi hitaasti verta, jalkapohjien iho oli rikki. Kylkiäni pakotti ja poltti, pystyin kuvittelemaan kuinka monesti ninjat olivat potkineet minua. Silloin en tuntenut kipua, enkä hallinnut vihaani.

Sylkäisin verta kiviselle lattialle ja henkäisin. Huomasin että kahleet ympärilläni olivat löystyneet. Nousin hitaasti istumaan ja irrotin ketjut.

Vasta silloin tajusin etten ollut yksin huoneessa.

Tunsin ihollani raskaan hengityksen. Aivan vieressäni, joku veti sisään ilmaa, kuin haistellen. Potkaisin kauhuissani ääntä päin ja kierähdin kauemmas.

Nousin huojuen nopeasti seisomaan ja nostin käteni taistelu valmiuteen. Tiesin etten voittaisi kamppailua, varsinkaan jos kyseessä olisi lähitaistelija. En silti antautuisi.

Ninjat olivat vieneet minulta kutsuhenkeni, he eivät voineet viedä ruumiini synnynäisiä ominaisuuksia. Sillä manaajien tatuoinnit ja hohtavat silmät pysyivät iäti vaikka kaikki henkiolennot tuhottaisiin.
Odotin että silmäni tottuivat paremmin pimeään. Sitten aktivoin merkkini ihollani valaisemaan ympäristöä.

Samalla hetkellä pimeydestä tuijottivat kissamaiset hohtavat silmät.

Samanlaiset silmät kuin omani.


Hänkin oli aktivoinut kehonsa merkit. Huone kylpi hennossa kalpeassa valossa. Hänen silmänsä olivat vihreät, siinä missä minun keltaiset. Tutkailimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa.

Edessäni istui nainen. Hänen hiuksensa oli palmikoitu pitkälle letille, se kieri paksuna kuin käärme lattialla, harmaa mustana. Hän oli vanha, tajusin. Vähintäänkin satavuotias. Hän istui risti-istunnassa pimeydessä, silti oudon ryhdikkäänä. Kädet oli kohotettu ylöspäin kämmenet auki, kuin tunnustelemaan ilmaa.Kasvot kuvastivat monia tunteita, enkä tiennyt mitä niistä uskoa. Hänen katseessaan oli älyä, ne eivät olleet hulluuden sumentamat.

Luonnolleni kuului etten nöyristellyt ketään. Silti katsoessani naista painoin pääni hänelle vanhojen tapojen mukaisesti.

Eleeni sai hänen kasvonsa muuttumaan. Haikeus pyyhkäisi niiden yli kuin sade ja hän henkäisi syvään. Mitä muistoja tuo ele mahtoikaan tuoda hänen mieleensä. Hänen silmänsä pysyivät kuivina. Uskoin ettei hän enää osannut itkeä.

Naisen täytyi olla äärettömän vahva mieleltään. Kuinka joku selviytyisi täällä näin kauan tulematta hulluksi? Vapaus oli minulle tärkeämpää kuin elämä.

”Puhu. Miksi olet täällä?”

Hän sanoi karhella äänellä, selkeästi tottumatomana puhumaan. Tunnistin silti vanhan murteen painotuksen sanojen takaa. Räpytin silmiäni hämmästyneenä niistä tunteista mitä tuo puhe herätti minussa.
Katsoin häneen ja tunsin epätoivoa. Kauan hän oli istunut täällä yksin odottaen tietoja klaanistaan? Kuinka kauan siitä oli kun hän viimeksi oli nähnyt elävän olennon? Mitä voisin sanoa hänelle?

Suljin silmäni. Vain totuuden.

”Kaikki tuhottu.”

Kuulin itseni kuiskaavan tunteettomalla  tylsällä äänellä.

Kuristava hiljaisuus. Sitten hän tarttui salaman nopeasti kädestäni kiinni. Käsi tärisi.

”Kaikki tuhottu. Koko klaani. Ionia ei enää ole. Manaajien kylää ei enää ole.”

Oma käteni oli kalman kylmä. Tunsin kuinka kylmyys nousi sisältäni.

”Me taistelimme. Emme voittaneet. Eloonjääneistä ei ole tietoa. Uskon että jäljellä on vain minä, ja eräs toinen. Toinen joka aiheutti tämän minulle. Minun ainut tehtäväni on enää kostaa. Sitten kaikki on ohi.”

Käteni puristi nyt hänen kättään. Halusin tuntea kaltaiseni kosketuksen.
Katsoin hänen kasvojaan. Sitten käänsin silmäni nopeasti pois. En usko että kykenisin koskaan unohtamaan sitä ilmettä, johon hänen kasvonsa olivat vääristyneet.

Tuntui kuin minua olisi revitty kahtia. Mieleni huusi hulluuttaan sisälläni. Hetken tunsin tarvetta kuolla siihen paikkaan. Halusin lopettaa kaiken tähän. Voisimme yhdessä lopettaa kärsimyksemme, me viimeiset klaanimme jäsenet, yhdessä. Meille ei ollut enää paikkaa maailmassa.

”Tuhottu. ”

Hän kuiskasi särkyneellä äänellään. Kuulin lopullisuuden hänen äänessään. Sitten hän käänsi vihreät silmänsä minuun. Näin ihmeekseni vahvuutta niissä. Hänen olemuksensa oli muuttunut. Hänen kasvoistaan pystyin lukemaan jotain. Vapauden ja helpotuksen?
Hän tarttui toiseen käteeni. Ikiaikainen viisaus asui hänen katseessaan.

”Kerro minulle kostostasi.”

En voinut kieltää mitään tuolta katseelta. Niin minä kerroin. Kerroin kaiken. Vuodatin sisimpäni tuolle piinatulle naiselle, ja hän ahmi tietoja nälkäisenä. Hänen silmänsä kiiluivat yhä kirkkaampana mitä pidemmälle pääsin tarinassani.

Pitkän aikaa kului. Kun minulla ei ollut enää sanoja jäljellä, näin aamun sarastavan kivien välistä. Nainen irroitti otteensa käsistäni.

”Sinulla ja demonillasi on erikoinen suhde. Muista että sielu tason yhteys on vaativa pitää yllä puhtaana, jopa vahvalta mieleltä. Olette liiaksi yksi ja sama. Sinun täytyy manaajana pysytella manaajana, ja Vornan demonina. Te olette kaksi eri sielua. Tämä on laki. Sinun täytyy noudattaa vanhaa lakia, sillä olet ainoa joka sitä enää voi noudattaa.”

Tiesin että hän puhui totta. En halunnut uskoa sitä. Sillä me olimme yksi ja sama. Vorna oli ainut mitä minulla oli. Me täydensimme toisiamme kuten kuu ja aurinko. Ei ollut toista ilman toista. Tunsin omakseni demonin raa’an ajatusmaailman, aivan kuten se tunsi omakseen ihmisen järkeilyn.

Nainen rypisti kulmiaan.

”Tunnen sinussa  demonin olemuksen. Muistisi on heikko. Olet unohtanut oman itsesi, olet ollut liiaksi tässä ulottuvuudessa, olet unohtanut vanhat lait. Sinun ei pidä yhdistää mieltäsi demoniin. Pian olette sama olento, ja oma olemuksesi katoaa. Niin ei saa käydä. Sinä luot rajan sielujenne väliin. Lupaatko minulle sen?”

Hän tuijotti minua, ja tunsin valtavan mielen voiman noiden sanojen takana. Nainen oli ollut korkea arvoinen manaaja. Hänen auktoriteettinsä oli vakuuttava.

”Minä lupaan harkita asiaa. Mutta en voi luvata mitään. Tämä on minun päätökseni.”

Tuijotimme toisiamme. En antanut periksi. Äkkiä hän hymyili.

” Sinussa on luonetta. Pidän siitä. Jos olisimme nuoruuteni ajassa, olisin haastanut sinut huolimatta alaluokkalaisuudestasi. Uskon että taistelu olisi ollut nautittava.”

Kuulin haikeuden sanojen takana. Ei ollut paluuta entiseen. Hymyilin hänelle. Annoin katseeni ymmärtää ettei minulla ollut mitään haastetta vastaan.

Äkkiä hän käänsi katseensa valoon.

”Aamu on pitkällä. Meidän on oltava nopeita.”

En ymmärtänyt. Hän tarttui kasvoihini rivakalla otteella. Tuijotin naista kauhuissani.

”Palautan voimasi, autan sinua pakenemaan. ”

Hän sanoi minulle katsoen suoraan silmiin.

”Nämä ihmiset eivät ymmärrä meitä. He ovat pahoja. He käyttävät sinua omiin tarkoituksiinsa. En salli sitä.”

Tartuin hänen käsiinsä ja yritän vetää ne pois kasvoiltani. Ote oli vahva.

”Katso minuun.”

Hän käski viileästi. Vältin hänen katseensa ja rimpuillin raivoisasti.

”Kuramori. Katso minuun!”

Hänen käskynsä oli voimakas. Nostin katseeni hänen silmiinsä. Niissä paloi voima.

”Minä tunnen että kuolen. En ehkä näytä siltä, mutta tunnen sen sielussani. Minä en elä enää kauaa. Lapsi, sinä olet viimeinen meistä. Minä,  Kiriara, annan sinulle elämäni.”

Tuo nimi soitti kelloja päässäni. Kiriara, yksi kolmesta keisarinnasta manaajien historiassa. Kiriara, yksi vahvimmista manaajista kautta aikojen. Hän oli historian kadotettu keisarinna, manaajien kunnioitetumman suvun jäsen. Kauhu salpasi hengitykseni.


”Ei!”

Henkäisin. Tahdoin paeta, mutta en tällä tapaa.

”Minä annan sinulle elämäni.”

Ääni kuiskasi.

Sillä hetkellä hänen kätensä muuttuivat itse jääksi. Hänen huulensa painuvat omiani vasten kouristuksen omaisesti. Hän suuteli minua kuin itse kuolema olisi suudellut uhriaan. Sanoin kuvaamaton voima kulki kehooni. Kuin itse elämä olisi annettu minulle uudestaan. Kylmä ja tuskainen voima repi kehoani rikki. Yritin vastustaa sitä kaikin voimin- olin kuin räsynukke hänen voimiensa riepoteltavana. Tunsin kuinka mahtava hänen mielensä voima oli, Kiriara oli todella vahvin manaaja joka koskaan oli elänyt.

Ja hän puhalsi elämänsä minuun.

Ikuisuuden kuluttua tunsin käsien irtoavan kasvoiltani. Huulet erkanivat omistani. Kylmä ruumis putosi hervottomana lattialle. Kiriara, manaajien suvun korkein jäsen oli kuollut. Enkä minä ehtinyt kuulla hänen tarinaansa.

Tuijotin ruumista joka makasi lattialla. Valo oli sammunut vihreistä silmistä, jotka hetki sitten olivat niin kirkkaat ja täynnä elämää. Nyt ne olivat sameat ja lasittuneet tuijottamaan kohti aamun valkeaa valoa.
Sitten katseeni osui hänen jalkoihinsa. Kylmä aamuinen valo ei jättänyt mitään varjoon.

Kiriara ei ollut istunut risti-istunnassa.

Hänen jalkansa oli leikattu irti.

Suljin silmät kädelläni. Katsoin valossa hänen kasvojaan. Tatuointien väri oli kadonnut, ne olivat vain mustia kuvioita kalpealla iholla. Kuin kenen tahansa kuolevaisen ruumis. Pystyin näkemään hänet nuoruutensa loistossa. Tunnistin yhä kuninkaalliset piirteet hänen vanhentuneilta kasvoiltaan. Hän oli sama nainen jota olin lapsuuteni viattomina päivinä ihaillut haalistuneista maalauksista. Esikuvani,  voimakkain manaaja kaikista.

Hetki sitten olimme olleet viimeiset jäljellä olevat manaajat. Nyt oli vain yksin minä.

Voimani olivat palanneet. Katkaisin rautaisen renkaan kaulastani yhdellä tulisella sivalluksella. Tunsin henkieni läsnäolon. Vorna ymmärsin heti mitä oli tapahtunut, mutta se oli sekaisin tiedon määrästä. Tunsin kuinka se käsitteli tunteitaan syrjässä mielestäni hämmentyneenä. Kuten ihmiset. Minulla ei ollut sille ajatuksia.

Asettelin Kiriaran kädet ristiin hänen rintansa päälle. Hän olisi viimeinen manaaja jonka ruumis saisi oikean rituaalipolton. Astelin kauemmas ja vapautin sinisen liekin. Se tanssi ruumin yllä ja loi kehän sen ympärille. Liekit kohosivat ja kuulin kuinka henget jättivät viimeiset hyvästinsä manaajalleen.

Käänsin selkäni virvatulelle ja vapautin puhtaan ilman energian oveen. Se hajosi säpäleiksi. En kyennyt tuntemaan enää vihaa tai surua. Kenties olin saanut voimaa Kiriaralta. Kenties kun vihaa oli liikaa, sitä ei enää tunne.

Kävelin ulos vankilastani. Minulla oli voimaa hallita Sielun Särkijää.