Kursivoitu teksti sijoittuu menneisyyteen, ihan näin selvyyden vuoksi.n___n

***

Oli marraskuun ilta. Koko kaupunki oli hiljentynyt, ihmiset olivat vetäytyneet koteihinsa pakoon kylmää sadetta toivoen, että se muuttuisi kauniiksi lumipyryksi peittäen kaupungin valkoiseen vaippaansa. Sää ei kuitenkaan tuntunut piittaavan ihmisten toiveista vaan antoi harmaiden pilvien sataa loputtomalta tuntuvan ajan. Sadepisaroiden tanssista pitkin kaupungin katuja ja talojen kattoja syntyi kaiken muun alleen peittävä kohina, joidenkin mielestä ehkä kauniskin laulu loppusyksyn armottomuudesta.

Yhtäkkiä katujen pimeyteen ilmestyi valoläikkä, kun erään majatalon ovi aukesi ja ulos astui nuori mies. Tämä kohotti katseensa kohti harmaata taivasta ja antoi sateen kastella kasvonsa ja vaaleat hiuksensa. Sisältä kuului äkäinen kehotus sulkea ovi, joten nuorukainen astui syrjään oviaukolta ja valahti istumaan märälle kadulle välittämättä siitä, että hän oli pikkuhiljaa kastumassa läpimäräksi.

Deidara painoi päänsä polviansa vasten antaen hiustensa valua peittämään kasvonsa kokonaan. Hän oli suututtanut Sasorin. Taas. Hän olisi halunnut vain kadota siihen kadulle, sulaa sateessa ja muuttua yhdeksi kadun peittävistä vesilammikoista.

Vastapäätä majataloa olevasta talosta kantautui naurua. Deidara kohotti katseensa kohti lämmintä valoa loistavia ikkunoita. Yhden ikkunan takana seisoivat nainen ja mies, juuri huoneeseen tulleet. Mies kutitti naista kunnes tämä kiljui naurusta. Nainen riuhtaisi itsensä irti, mutta pyörähti sitten suukottamaan miestä. He näyttivät niin onnellisilta, että Deidaran täytyi kääntää katseensa pois vastustaakseen halua räjäyttää molemmat ilmaan.

Sade tuntui vain yltyvän, se rummutti katua ja talojen kattoja. Deidara oli kuitenkin kiitollinen kasvojansa vasten lankeavista pisaroista, ne vilvoittivat häntä ihanasti, veivät ajatukset pois muualta. Pois Sasorista.

Deidara rakasti Sasoria. Se oli fakta, muuttumaton tosiasia. Deidara rakasti häntä niin, että sydämeen sattui. Sasorin sylissä Deidara pystyi hymyilemään, suuttumaan, itkemään, tietäen, ettei toinen työntäisi häntä pois. Sasorin syli oli turvallinen.

Sasori löysi aina oikeat sanat, sanat jotka kohottivat Deidaran kasvot, saivat siniset silmät syttymään jälleen, hymyn palaamaan huulille. Sanat jotka saivat Deidaran hukuttamaan kasvonsa punaisiin hiuksiin, katsomaan syvälle pähkinänruskeisiin silmiin. Suutelemaan Sasorin makealta maistuvia huulia.

Deidara halusi takaisin Sasorin luokse, vielä hetki sitten lohdullinen sade alkoi hermostuttamaan blondia. Hänelle tuli äkkiä kylmä. Ja hän pelkäsi niin mennä takaisin sisälle. Hän tiesi Sasorin olevan vihainen, ja hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta Sasorin sanoja tämän ollessa vihainen. Ilkeitä, syvältä viiltäviä ja satuttavia lauseita. Ne olivat yhtä tehokkaita kuin Sasorin nukkeihinsa sivelemä myrkky. Ja vain Sasori pystyi parantamaan aiheuttamansa haavat.

"Minä vihaan sinua"
"Mutta Dan-"
"Kuulitko? Minä vihaan sinua."

Deidara teki kaikkensa estääkseen kyyneliä pääsemästä suljettujen luomien välistä, mutta itsepintaisesti ne löysivät tiensä valumaan pitkin miehen kasvoja. Ei kai siitä voisi paljoa haittaa olla, jos hän antaisi surunsa tulla esiin nyt. Eihän kadulla sateessa, litinän ja lotinan keskellä ollut muita kuin Deidara.

"Katoa silmistäni, kakara. Mieluiten lopullisesti."

Deidara ei voinut estää pientä nyyhkäystä karkaamasta huuliltansa. Sasorin silmät. Niiden muistaminenkin teki pahaa. Pähkinänruskeiden silmien ilme oli ollut niin vihainen ja inhoava. Se sattui. Deidara tunsi alkavansa väristä, ja toinen ihan pieni ja melkein huomaamaton nyyhkäys kohosi sadepisaroiden keskelle. Hän puristi jälleen silmänsä kiinni eikä siksi huomannut kapeaa valojuovaa joka laskeutui hetkeksi valaisemaan katua.

"Typerys, jos istut siinä vielä pitkään, niin vilustut."

Deidaran silmät rävähtivät auki. Ei. Se ei voinut olla. Mutta sitten hänen vierestänsä kuului pieni tömähdys ja käsi kietoutui hänen hartioidensa ympärille vetäen hänet lähemmäs. Deidara ei voinut estää itseänsä, vaan painautui niin lähelle Sasoria kuin vain pystyi. Pikkuhiljaa hän alkoi rauhoittua, vaikka tärisikin edelleen kylmästä.

"Etkö olekaan enää vihainen, un?" Deidara kysyi hetken kuluttua juuri niin lujaa, että Sasori pystyi kuulemaan, "minähän rikoin sen nuken..."
"Idiootti, totta kai olen vihainen. Saat vielä kärsiä siitä hyvästä", toinen sanoi kolealla äänellä saaden Deidaran säpsähtämään. Hetken hän oli luullut Sasorin heltyneen. Deidara kirosi hiljaa tuntiessaan kyynelten pyrkivän jälleen esiin. Sasorikin huomasi sen ja puristi toista itseänsä vasten ihan vähän lujempaa. Deidara tunsi kuitenkin Sasorin jäykkyydestä kuinka hermostunut tämä edelleen oli, eikä se auttanut yhtään.

Hiljaisuutta tuntui kestävän pienen ikuisuuden ennen kuin Sasori avasi jälleen suunsa hieman ärsyyntyneeseen sävyyn:
"Etkö voisi jatkaa tuota pillittämistä sisällä, kakara? Vilustut vielä oikeasti."
"En minä enää itke, un", Deidara ärähti Sasoria vasten. Sasori hymähti, ja nosti itsepäisen blondin leukaa nähdäkseen tämän kasvot.
"Älä viitsi olla vaikea."

Pienen hetken ajan Deidara olisi halunnut lyödä Sasoria. Millä oikeudella tämä oli tullut hakemaan Deidaraa sisälle jos kerran oli yhä vihainen? Eikö toinen tajunnut ollenkaan, kuinka sekin sattui kaiken päälle? Mieluummin Deidara vilustuisi kuin palaisi huoneeseen, jossa vihainen Sasori korjasi nukkejansa.

Deidara vilkaisi varovaisesti Sasorin toista edelleen tuijottavia kasvoja joihin katsomista hän oli tähän mennessä parhaansa mukaan vältellyt. Ne eivät enää olleet yhtä vihaiset kuin aiemmin, mutta niistä erotti selvästi ärsyyntymisen ja suuttumisen terävyyden. Deidaran oli pakko kääntää katseensa pois.

"Miksi sinä oikein tulit tänne?" hiljainen kysymys nousi sateen keskelle. Sasori katsoi Deidaraa aavistuksen hämmästyneenä.
"Miten niin?" hän kysyi nousten seisomaan ja vetäen Deidaran mukanansa.
"Sinä olet edelleen vihainen! Olisit voinut vain jättää minut tänne, un. Voisit jättää edelleen", Deidara sanoi muualle katsellen. Odottaen toisen vastausta.
"Deidara, kyllä sinä tiedät, etten jättäisi sinua vilustumaan sateeseen", Sasori tuhahti ilme hiukan pehmenneenä, "itse asiassa olin vähän huolissani sinusta."
"Mutta en minä halua palata kun olet-" Deidaran lause keskeytyi Sasorin nostaessa nuoremman yllättävän helposti ilmaan halaten tätä jälleen ja suudellen sitten toista. Deidara ei vastustellut vaan kietoi kätensä Sasorin kaulan ympärille ettei putoaisi. Ja sitten hän hukkui siihen hetkeen.

Suudelmaa kesti aivan liian vähän aikaa ennen kuin Sasori laski Deidaran jälleen maahan. Kuitenkin tarpeeksi kauan, että Deidaran kaikki ajatukset ehtivät kadota pieneksi hetkeksi. Tarpeeksi kauan, että hän tunsi olonsa jälleen turvalliseksi. Tarpeeksi kauan, että hän ehti luulla Sasorin leppyneen. Sitten Deidara tunsi jalkojensa jälleen koskettavan maata. Näki Sasorin virnistävän.

"Entä jos en ole?" tämä sanoi. Se ei ollut oikeastaan kysymys, vaan toteamus. Piste koko keskustelulle, kehotus lähteä sisään. Jos Deidara olisi jaksanut, hän olisi väittänyt vastaan. Nyt hän pystyi vain nyökkäämään, tuntien yhtäkkiä pakottavaa tarvetta päästä jonnekin kuivaan ja lämpimään. Sasori otti varmuuden vuoksi toista kädestä kiinni, ja johdatti tämän sitten ovelle.

Deidara vilkaisi vielä kerran kadun pimeyteen, ennen kuin astui sisään majataloon ja sulki oven perässänsä. Ulkona marraskuun sade jatkui jatkumistaan vieden mukanansa kadulle jääneet surut ja murheet.

***

No niin, ja nyt te kaikki, jotka luitte tämän pisteytätte ja kommentoitte, jookos?
Yritin karsia virheitä parhaani mukaan pois, mutta ilmoitelkaa jos jotain hyppäsi silmieni ohi. Sitä meinaa sattuu aika usein.: D

Btw, itse asiassa yksi arteistani on juuri tuo suutelukohtaus.xD AU hahmoina, though, mutta silti.