24. Vihankasvot






Tunsin kuinka Kiriaran voima virtasi suonissani, vahvana kuin itse elämä. Tunne oli lähes huumaava. En tuntenut kipua tai väsymystä. Ruumiini tuntui höyhenen kevyeltä. Liikuin kevyesti ja  nopeasti kuin tuuli. Ymmärsin miksi demonit janosivat sielujen elämän voimaa enemmän kuin mitään. Tämä voima oli kuin huumetta johon oli  helppo jäädä koukkuun.

Tieni vei kohti sielujen kertymää, kohti kiveä. Se kutsui minua luokseen, houkutteli. Minä vastaisin kutsuun ja kukistaisin sen voimat. Esineellä ei kuulunut olla omaa tahtoa tai voimaa. Siitä tulisi aseeni kostoon.

Kivisellä käytävällä kohtasin huppupäisen miehen ja ninjan hänen kanssaan. He vartioivat ovea jossa oli vahvat kalterit. He eivät huomanneet läsnäoloani ennen kuin olin muutamien askelten päässä. Uudet voimani hämmästyttivät minua. Olin kyennyt liikkumaan äänettömästi kuin itse ilma. Tiesin ettei Kiriaralta lainattu voima ei kestäisi ikuisesti,  minun täytyi kiirehtiä.

Ninjan katse kohtasi keltaiset silmäni hämärän varjossa. Hän säikähti silmin nähden.

”Mitä? En aistinut chakraa!” Mies huudahti ihmeissään.

Huppupäinen pappi kääntyi katsomaan minuun.

”Se on hän! Manaaja!”

Pappi kiljahti kauhuissaan. Samassa hän korahti ja käsky takertui hänen kurkkunsa. Punainen neste kupli hänen suustaan rinnuksille, värjäten harmaan kaavun rinnuksen.

Sivalsin käteni irti ja jatkoin liikettäni lyömällä ninjan kasvoihin voimalla. Hän oli ehtinyt vetää kunainsa esiin, mutta se putosi hänen kädestään. Ninja putosi lattialle kynsien kasvojaan jotka olivat sinisen liekin peitossa. Hän kuolisi pian.

Astuin sätkivän miehen ylitse ja olin aikeissa jatkaa matkaani.

”Oi! Kuramori!”

Huuto kaikui käytävässä vaativana.

Vilkaisin kaltereiden sisään ja näin tutun miehen hymähtävän sellin keskellä. Deidara.

Rypistin kulmiani. Täytyikö minun todella vapauttaa ninja? Jos varastaisin Sielun Särkijän yksin, voisin paeta Akatsukilta ja jättää tämän maailman taakseni. Saisin viimein kostoni ja  rauhani.
Vaalea ninja käveli lähemmäs kaltereita. Hänen vaativat silmänsä löysivät omani. Tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Mies tiesi mitä ajattelin, mutta hän ei aikonut päästää minua menemään. Olisi ollut helpompaa jos hän olisi sanonut jotain, mitä tahansa. Mutta ei, Deidara oli taitava. Hän vangitsi katseeni noihin kirottuihin sinisiin silmiin tietäen täsmälleen mitä ajattelin.

Olet minulle velkaa. Nuo silmät sanoivat.

Ja minä olin hänelle velkaa. Deidara oli vapauttanut minut Orochimarun vankilasta. Vaikka hän teki sen todennäköisesti Akatsukin käskyjen alla, hän oli silti lopettanut piinani. Jos hän olisi valinnut toisin, olisinko yhä Kabuton rääkättävänä, vaiko sieluttomana hirviönä toteuttamassa hänen tahtoaan?

Olet sen velkaa. Jos päästät minut tästä häkistä olet vapaa. Olemme sujut. En koskaan puhu menneisyydestäsi.

Pieni virne nousi hänen kasvoilleen. Helvetin helvetti! Hän käytti hyväksi ainoaa heikkouttani. Hän tiesi kuinka vihasin sitä, kuinka vihasin pelkoani vankeutta kohtaan. Deidara tiesi etten halunnut kenenkään tietävän heikkouttani. Luin uhkauksen hänen kasvoiltaan kuin avoimesta kirjasta. Jos et vapauta minua, käytän heikkouttasi sinua vastaan, ja pian kaikki tietävät kuinka sinä olit Kabuton koekaniini ja tulet aina olemaan. Kuinka hän tahrasi sinut.

Pienet epämuodostuneet ruumiit joilla oli jaden vihreät hiukset paloivat mielessäni jälleen tuhkaksi saastaisen laboriatorion lattialla. Luoja miten vihasinkaan tuota muistoa.


Huudahdin vihasta ja leikkasin tulisella viivalla kalterit ennen kuin ehdin edes tajuta päätöstäni.

Deidara ehti juuri ja juuri väistää iskuni.

”Hmm! Oppisit hillitsemään itsesi nainen, leikkasit melkein käteni irti!”

Hän tuhahti vihaisena. Katsoin häneen.

”Sietäisit olla kiitollinen. Tätä myöten olemme sujut. Kuten sinä vapautit kerran minut, minä vapautan sinut.”

Sihahdin hänelle.

Deidara virnisti ja oudon tyytyväinen katse nousi hänen kasvoilleen. Kuin tiikerin kesyttäjä katselisi ylpeänä lemmikkiään joka oppi uuden tempun. En pitänyt siitä.

”Hmm? Anteeksi mitä? Minä oletin että pelastat minut koska olemme tiimi, vai aiotko pettää Akatsukin?”

Hän kysyi muinamiehinä mutta katse oli totinen. Mulkaisin häneen tietävästi. Tuo mies tiesi täsmälleen mistä oli kysymys. Ilmeisesti katseeni lannisti hänet kun hän yhtä-äkkiä loi katseensa maahan.
Tunsin vaativan  nykäyksen mielessäni. Sielun Särkijä oli lähellä ja se kutsui minua.

”Minä varastan kiven, koska te ette siihen selkeästi pysty. Käy sinä vapauttamassa Kakuzu ja Hidan. ”

Sanoin aikomuksenani juosta kiven luokse. Deidara kuitenkin tarttui käsivarteeni murskaavalla otteella ja tempaisi minut takaisin.

”Kuramori sinä menet liian pitkälle. Sinä et anna käskyjä Akatsukille.”

Hän sanoi viileästi. Hänen katseensa oli vaarallinen. Kasvot olivat liian lähellä omiani ja tunsin oloni ahdistuneeksi. Rimpuilin kärsimättömästi mutten päässyt vapaaksi. Mies oli typerä, eikö hän käsittänyt että saattaisin peloltani tuhota hänet, sillä en kestänyt yhdenkään ihmisten kosketusta. En Kabuton jälkeen.

”Tee sitten mitä haluat! Minä haen sen mikä minulle kuuluu!”  

Deidara päästi viimein irti ja ampaisin tuulen nopeaan juoksuun. Vaalea ninja jäi seisomaan yksin käytävään katsoen juoksevan naisen perään tutkimaton ilme kasvoillaan.



Seisoin alttarilla ja näin hänen kasvonsa yläpuolellani. Tämä sairaan kultin johtaja, kalju mies jolla oli harmaat silmät. Hänen kylmät silmänsä loistivat ahneutta. Hän näytti isokokoiselta ja fyysisesti vahvalta. Hän katseli minua kiinnostuneena, samalla tapaa kuin tiedemies rottaa häkissään. Kuinka olinkaan oppinut vihaamaan tuota katsetta.

”Mielenkiintoista te manaajat osaatte aina yllättää. En tiedä miten pakenit , mutta täällä sinä olet valmiina kaappaamaan kiven itsellesi. Kiven johon sinunlaisellasi olennolla ei ole oikeutta-”

En kuunnellut hänen kiihkoista puhettaan sillä äkkiä raivo valtasi minut, mutta se ei ollut omaani. Tunsin mielessäni toisen olemuksen. Kiriara ? Elätkö sinä yhä minussa?

Ammensin voimaani hullunlailla ja verenhimo sumensi järkeni. Tuntui kuin mikään maailmassa ei voisi pysäyttää minua. Tunsin Kiriaran elämän voiman sykkivän suonissani tuskaisena. Tällä tavoin hän siis halusi kostonsa.

Sylkäisin maahan ja huusin hänelle keuhkojeni täydeltä kuin raivokas peto. Ääneni oli käheä vihasta eikä se ollut enää omani.

”Tule tänne alas! Revin sinut kappaleiksi sinä saastan sikiö! Poltan kulttisi maan tasalle eikä teistä jää edes luuta jota korppi voisi kaluta! ”

Vanhahtava puhe tapa ja loukkaukset olivat suoraan Kiriaran ajalta. Hän oli nyt mielessäni. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta hänen henkensä oli palannut heikkona vaatimaan viimeistä uhria. Kultti joka oli häpäissyt klaanimme ei saanut jäädä historiaan.

Mies säikähti ääntäni. Hetken hänen silmänsä katsoivat laajentuneina omiini. Aivan kuin ymmärrys olisi käväissyt niissä.

Katso tarkkaan kuoleva mies. Sillä nämä ovat viimeiset kasvot jotka näet. Katso kuolemaasi silmästä silmään.

Aivan kuin olisin kuvitellut hetken, sama ahne hulluus palasi hänen kasvoilleen. Hän ravisti päätään ja nauroi. Ninjan notkeudella hän loikkasi alas korokkeelta, ja veti esiin pitkän miekan.

”Typerä manaaja-”

Hän aloitti puheensa. En ymmärrä miksi he aina halusivat puhua. Kuolleet eivät puhu. Syöksyin häntä päin.

Hänen miekkansa sivalsi. Se oli lumottu ymmärsin. Sielun Särkijän voima asui myös siinä. Se oli nopea ja taipui. Miehen ei tarvinnut juuri kuin heilauttaa sitä, ja isku oli aina tappava ja löysi kohteensa.

Veri räiskähti ilmassa ja lensi päälleni. Tuttu lämmin kuparinen tuoksu täytti  olemukseni. Odotin viiltävää kipua. Sitä ei koskaan tullut.
En tuntenut tuskaa. Mies murahti tyytyväisenä ja väänsi miekkaa. Se oli läpi vatsastani. Hän luuli voittaneensa. Ylimielisyys koituu sinunkin kohtaloksesi. En voinut uskoa Kiriaran voiman määrää. Aloin nauraa. En voinut estää itseäni. Tunsin Kiriaran tunteet kehossani. Nauroin hallitsemattomasti ja vedin miekan syvemmälle kehooni päästäkseni tarpeeksi lähelle hänen päätään. Nauruni yltyi hulluksi ilosta. Ei kipua. Vain voimaa. Miehen kasvot kalpenivat. Hän seisoi paikallaan kuin naulittuna.

”Miksi et kuole?”

Hän kuiskasi ja väänsi. Kävelin lähemmäs virnistäen hullunlailla. Kiriara tämä on sinulle.

”Miksi et kuole?!”

Pappi hoki huutaen ja väänsi enemmän. En tuntenut miekkaa sisälläni. Olin tarpeeksi lähellä ja tartuin tulisilla kynsilläni hänen päästään kiinni. Mies kiljui yhä järettömänä mantraansa, uskomatta todeksi näkemäänsä, ja pian tuntemaansa.

Painoin peukaloni hänen silmiinsä. En enää kuullut huutoa. Olin omassa maailmassani. Kiriaran maailmassa. Annoin hänen ottaa kehoni valtaani. En ymmärtänyt miten hänen sielunsa oli yhä tällä tasolla mutta sillä ei ollut väliä. Toimisin ilomielin hänen kostonsa apuvälineenä, sillä hän oli antanut elämänsä minulle. Kuinka kauan hän olikaan haaveillut tästä päivästä. Kasvoni olivat tyynet.  Hymyilin miehelle lempeästi.
Kynteni kaivautuivat hänen kalloonsa. Veriset silmäkuopat tuijottivat mitään näkemättä eteensä. Tämä ei olisi mikään hidas kuolema, ehei. Tämä olisi täydellinen kosto. Kaikki ne vuodet, kaikki ne päivät, kaikki ne hetket mitkä sinä varastit.


Sillä kosto oli järjästelmällinen ja pitkä. En ollut koskaan niin kärsivällinen uhrieni kanssa. Minä tapoin viholliseni turhia aikailematta. Mutta siinä  minä olin tuhon airut ja tappaja, Kiriara oli julmuuden mestari. Jopa karaistunut mieleni järkyttyi siitä vihan määrästä minkä Kiriara upotti kostoonsa. Ja hän nautti joka hetkestä.

Useita hetkiä myöhemmin mies makasi lattialla omissa eritteissään. Suurin osa hänen jäsenistään oli poissa. Mutta hän oli yhä tajuissaan, kiitos kykyjeni verisuonien päät paloivat ennen täydellistä verenhukkaa.
Kiriaran voima vangitsi kehoni. Tunsin kuinka kehoni kumartui papin puoleen. Käsi siveli lähes hellästi miehen poskea.

”Nakamura.”

Pehmeän naisellinen kuiskaus karkasi huuliltani hänen korvaansa.

”Rakas Nakamura, tiedän ettet voi nähdä, mutta voit varmasti kuvitella mikä ilme kasvoillani nyt on?”

Mies ynisi jotain käsittämätöntä. Valitettavasti hänen kielensä oli katkaistu.

”Kyllä, minä hymyilen. Kasvoillani on täydellisen tyytyväinen hymy.”

Mies riuhtoi torsoaan maassa huutaen raivoissaan.

”Shhh, Nakamura. Kuuntele. Haluan että leikit kanssani vielä hetken, ne? ”

Nostin pääni hänen viereltään. Hiukseni hipoivat hänen palanutta ihoaan. Keho värähti tuskasta.

”Haluan että tiedät tämän oi pyhistä pyhin.  Välittömästi kuolemasi jälkeen poltan jok ikisen merkin siitä että sinun kulttisi koskaan oli olemassa. Teidän voimanne ja saavutuksenne katoaa tuhkana ilmaan. Aivan kuten teitä ei olisi koskaan ollutkaan.”

Kehoni nousi hitaasti ylös. Tunsin kuinka lihakseni valmistuivat viimeiseen iskuun.

”Sinun raatosi minä syötän korpeille!”

Sihahdin ja voima vapautui käsistäni leikaten läpi lihan ja luun aina sydämmeen asti.

Ja minä putosin. Ruumiini makasi miehen ruumiin vierellä joka oli kuollut. Kiriraran voima ja sielu oli hylännyt minut samalla hetkellä kun kosto oli toteutettu. Hän oli jättänyt minut. Tunsin oloni hyljätyksi kuin räsynuken. Käänsin katseeni mieheen vierelläni. Äkkiä ruumiin pää kääntyi.

Silmätön katse lävisti minut, aivan kuin hän olisi nähnyt minut. Tunsin oloni alastomaksi.

Suu avautui ja huulet muodostivat sanoja. Pystyin lukemaan hänen huuliltaan sanat.


”Nähdään pian.”