25. Kalpea nainen




Veren tulo lakkasi hitaasti ja haava umpeutui. Kiriara oli sittenkin toivonut minun elävän. Hän oli jättänyt parantavaa voimaansa minuun, juuri sen verran että kykenin parantamaan avohaavan kyljessäni. Ilman Kiriaran voimaa olisin vuotanut kuiviin tunteja sitten.

Hahmo ovi aukossa huudahti ja lähestyi kaaosta jonka keskellä seisoin. Puristin kylmää kiveä toisessa kädessäni ja toisella kädellä pyyhin verta ärtyneenä vaatteistani.

”Mitä helvettiä! ”

Hidan harppoi sisään huoneeseen ja katseli ympärillen. Hän päästi suustaan pitkän vihellyksen.

”Tätä jos mitä minä kutsun verilöylyksi!”

Ja jotenkin onnistuin hymyilemään hänelle voitonriemuisesti, vaikka olin niin heikko että jalkani olivat pettää alta.

Tunteja myöhemmin katselin tulen punaista taivaanrantaa takanani. Lensimme jälleen yhdellä Deidaran ylpeyksistä, savisella linnulla. Kakuzu ja Hidan olivat edellä juosten huimaa vauhtia. Kivikylässä riehuva tulipalo valaisi jo pimenneen taivaan loimullaan. En kuitenkaan kyennyt näkemään taivasta. Verkkokalvoilleni oli poltettu silmättömät kasvot ja huulet jotka muodostivat uhkaavat sanat. Suljin silmäni ja yritin karkoittaa kuvan kidutetusta ruumiista. Jälleen yhdet kuolleet kasvot jotka jättivät jälkensä muistiini ikuisesti.

Olinko vain kuvitellut kaiken ja menettänyt järkeni lopullisesti? Vai oliko ruumis todella puhunut minulle? Hänkö minua odottaisi tuonpuoleissa? Vai oliko se viesti toiselta tasolta..viesti sisareltani?

Tunsin kylmän kiven taskussani. Sielut pysyivät hiljaa. Kivi oli hiljentynyt välittömästi kun sen omistaja oli kuollut. Sielun Särkijän alistaminen oli ollut helppoa sen jälkeen.

”Kuramori.”

Avasin silmäni ja vilkaisin Deidaraan joka oli edessäni ohjaamassa lintua. Hän vain katsoi minuun.

”Mitä?”

”Hmn! Älä tee tuota.”

”Tee mitä?”

”Olet omissa maailmoissasi. Se saa minut hermostuneeksi. Näytät niin poissaolevalta..puhut demoniesi kanssa mitä lie.. Minä en pidä siitä, hmn.”

Deidara puhui jokseenkin vaivaantuneena. Katsoin häneen hämmästyneenä. Naurahdin kuivasti. Hän halusi aina voittaa.

”Tiedät ettei sinulla ole määräys valtaa minun ylitseni. Milloin sinä opit sen? Akatsuki ei määrää minua. Sinä et määrää minua. Kukaan ei määrää minua!”  Kivahdin vihaisena.

Deidara hymähti yllätyksekseni eikä raivostunut ja uhannut minua väkivallalla. Hänen katseensa hakeutui jonnekkin kauas.

”Oli aika jolloin minäkin ajattelin noin.. hmn. Mutta sitten opin ettei se tule kestämään.”

Hän käänsi totiset kasvonsa minuun tutkivasti.
Hymyilin hänelle pilkallisesti.

”Vapauden kaipuuta?” Kysyin viattomalla naamalla, kokeillen hänen rajojaan.

”Hmn! Vielä sinäkin opit.” Hän tokaisi, ilmeisen ärtyneenä. Äkkiä lintu kurvasi korkealle ja minun piti tarttua nopeasti kiinni hänen kaapunsa selkämykseen.

Yö oli laskeutunut ja tunsin oloni kuoleman väsyneeksi. Ruumiini ei ollut läheskään parantunut taistelussa saaduista vammoista. Kiedoin käteni ympärilleni ja käännyin makaamaan kyljelleni Deidaran taakse. Hän ei vilkaissutkaan minuun vaan keskittyi lintunsa ohjaamiseen.

”Minä lepään.” Ilmoitin tyynesti ja suljin silmäni.

Varmistin että Vorna piti vahtia vihollisten varalta. Tunsin sen olemuksen vahvana mielessäni.

”Nuku.” Se viesti.

” Minä aistin kaiken.”




Mies katseli nukkuvaa naista takanaan. Hän oli niin kovin erilainen nukkuessaan, rauhallinen kuin vesi. Hän ei liikahtanutkaan unessaan, ja hengitys oli tuskin kuuluvaa. Voisi melkein kuvitella tuon kalpean naisen olevan kuollut ellei sorjan vartalon rintakehä olisi kohoillut.

Deidara repi silmänsä irti naisesta.

Vaikka hän yrittikin väittää muuta itselleen manaaja kiehtoi häntä. Ei pelkästään hänen ulkomuotonsa. Deidara ei ollut koskaan ollut kiinnostunut varsinaisesti kenestäkään henkilöstä, taide meni sen kaiken edelle. Taide ja jännityksen hetket juuri ennen räjähdyksen kauneutta.  Vapauden ja taistelun kiihko olivat asia jolle hän eli. Ihmiset eivät  koskaan olleet hänelle merkityksellinen asia. He olivat välttämätön osa hänen taidettaan.

Mutta Kuramori oli erilainen. Hän oli villin raivon ruumiillistuma. Taisteluissa hänen hurjuutensa ja luonteensa oli jotain mitä ninja ei ollut koskaan nähnyt. Deidara tunsi nauttivansa taisteluista Kuramorin rinnalla enemmän kuin koskaan. Hän näki manaajassa vapauden palavan kuin liekki, minkä hän itse oli menettänyt Akatsukin myötä. Kuramorin rinnalla hän tunsi jälleen elävänsä ja olevansa vapaa.

Mutta nainen oli villi ja päättäväinen äärimmäisen itsenäinen sielu. Hänen tiensä oli koston tie. Häntä ei voinut kahlita tai kesyttää eikä hän taatusti pysyisi täällä kauempaa kuin oli tarvis.

Ninjan katse hakeutui taas taakse, missä naisen hahmo piirtyi pimeyttä vasten. Hänen vihreät hiuksensa lensivät tuulessa sotkuisena myrskynä. Kädet hän oli kietonut hennon vartalonsa ympärille, yrittäessään kerätä voimiaan. Deidara kohotti kätensä ja oli koskettamaisillaan naista, hänen kasvojaan, kalpeita huulia tai tatuoitua kättä. Olisiko iho lämmin kuin tuli jota hän syöksi ympärilleen taistelussa?  Viime hetkellä hän pysäytti itsensä.  Ei. Täytyi olla jokin tapa millä Kuramori jäisi Akatsukiin. Deidara ei kestänyt ajatusta ettei hän koskaan näkisi manaajaa taistelussa. Ajatus jäämisestä Akatsukiin ilman Kuramoria oli sietämätön.

Manaaja luuli että Deidara ei tiennyt hänestä mitään. Tosiassa ennen kuin he  olivat vapauttaneet hänet Orochimarun piilopaikasta, Deidara oli tutkinut tarkkaan Kabuton muistioita. Muistioissa oli kerrottu varsin yksityiskohtaisesti kaikki tieto mitä Kuramorista vain oli saatu puristettua ulos. Deidara tiesi enemmän kuin nainen kuvittelikaan. Tiesi kenties enemmän kuin nainen edes itse.

Kuramori ei menisi tapattamaan itseään turhan kostonsa takia. Hänen kotimaansa oli jo tuhottu, joten miksi hän edes halusi palata? Miehen katse synkkeni ja hänen kätensä puristui nyrkkiin. Manaaja jäisi tähän ulottuvuuteen. Hän saisi Kuramorin jäämään, vaikka väkisin jos tarve vaati.

Vaalean ninjan huulet vääntyivät hymyyn. Hänellä oli keinonsa.