A/N: Sain inspikset Bon Jovin kappaleesta These Days. Kannattaa kuunnella samalla kun lukee.;') Tulee paras tunnelma.

Ja kursivoitu tekstihän sijoittuu sitten menneisyyteen.

***

Deidara juoksi niin lujaa kuin vain pystyi. Henki ei enää kulkenut kunnolla ja joka paikkaan sattui, mutta hän jatkoi silti juoksuaan. Toivoen ehtivänsä sittenkin, peläten menettävänsä tämän tilaisuuden.

Kääntyen viimeisestä mutkasta Deidara pysähtyi. Hänen edessään oli pelkkä lumihiutaleiden täyttämä tyhjyys.

Hän oli myöhästynyt.

***

Lumihiutaleita putoili hiljaa kaikkialla Deidaran ympärillä. Oli aamupäivä ja hän seisoi tienmutkassa tekemättä oikein mitään. Odottamassa.

Se oli niitä kauniita talvipäiviä, joista kaikki pitivät. Aurinko kimalteli kaikkialla maata peittävässä lumessa lähes sokaisevalla voimalla. Kukaan muu ei Deidaran lisäksi ollut liikkeellä, oli kuin kukaan ei olisi uskaltanut rikkoa hiljaisuutta. Lämmintä hiljaisuutta lumihiutaleiden keskellä. Koko maisema oli valkoisena, kääntyipä Deidara mihin suuntaan tahansa, valkoisena ja täysin liikkumatta. Kuin tietä reunustavat kukkulatkin olisivat odottaneet.

Deidara heittäytyi selälleen lumihankeen tien viereen ja antoi hiutaleiden kutitella nenäänsä pudotessaan sille. Sulkien silmänsä Deidara pystyi tuntemaan lumihiutaleiden putoavan ripsillensä. Värjäten nekin hetkeksi valkoisiksi ennen kuin sulivat pois.

Pian Deidara oli unen ja valveen rajamailla. Suljettujen luomiensa takana hän pystyi selvästi näkemään tämän paikan vuosi sitten. Hymy käväisi Deidaran huulilla tämän ajatellessa samaa paikkaa vuosi sitten. Tuntui, kuin siitä päivästä olisi ollut ikuisuus. Silloinkin täällä oli ollut joku odottamassa. Odottamassa Deidaraa.

Deidara oli usein yrittänyt kuvitella, mitä Sasori oli tehnyt tässä samassa paikassa vuosi sitten. Mitä tämä oli ajatellut? Tuntenut? Oliko tämä ollut vihainen vai kenties surullinen. Pettynyt?

Deidara olisi ollut.

Koskaan aiemmin hän ei ollut pystynyt kuvittelemaan Sasorin pettymystä yhtä hyvin kuin nyt. Silloinkin oli ollut yhtä kaunis päivä kuin nyt. Ja Sasori oli odottanut lumihiutaleiden keskellä aivan kuten Deidara nyt. Varmasti tämä oli ollut toiveikas. Deidara värähti ajatellessaan, kuinka pettynyt Sasorin oli täytynyt olla. Ja saman tien hän värähti uudestaan kuvitellessaan, kuinka pettynyt tulisi itse olemaan.

Hän olisi halunnut tulla viime vuonnakin, hän todella olisi halunnut. Mutta hän ei ollut tiennyt. Hän oli ollut huolimaton ja typerä.

Jos joku olisi sattunut kulkemaan ohi sillä hetkellä, tämä joku olisi ehkä voinut luulla, että Deidara itki.

Oli kummaa, kuinka yksi riita oli pystynyt pilaamaan niin paljon. Yksi luurin korvaan lyöminen, pieni hermojen menetys, oli suistanut kaiken kierteeseen. Kuin ketjukolari tapahtumat olivat edenneet kunnes kaikki oli hajalla. Kaikki mitä he olivat siihen asti pystyneet korjaamaan oli yhtäkkiä pirstoutunut liian pieniksi palasiksi jättäen jälkeensä pelkän autiuden.

Jos hän vain olisi avannut sen kirjeen... Deidara pudisti nopeasti päätään ennen kuin ehti ajatella pidemmälle. Jossittelu oli viimeinen asia, jonka hän tahtoi tehdä. Karkottaakseen kaikki loputkin ajatukset Deidara keskittyi vain hiutaleiden hiljaiseen suhinaan.

Lumi jatkoi satamistaan vielä silloinkin kun Deidara havahtui takaisin todellisuuteen. Hän ei katsonut ympärilleen, sillä tiesi kaiken olevan tismalleen samoin kuin aiemminkin. Mitään ei olisi muuttunut, kukaan ei olisi käynyt lähelläkään paikkaa. Kukaan ei olisi tulossakaan. Niin sen kuuluisikin olla.

Hiljaiset kukkulat, hiljainen tie ja hiljaiset lumihiutaleet. Ja Deidara odottamassa.

Kaikkein vaikeinta oli se, ettei Deidara voinut kuin hymyillä. Itkusta ei olisi mitään hyötyä. Ei valittamisesta tai suuttumisesta. Deidara ei voisi syyttää ketään, se oli hänen oma vikansa. Hän oli itse valinnut tämän tien ja kulkisi sen nyt loppuun asti. Odottaen kuitenkin koko ajan, sitä hän ei voisi estää.

Lopulta, viiden lumienkelin ja yhden pienen lumiukon jälkeen, Deidara päätti lähteä. Mutta hän tulisi vielä takaisin. Odottamaan ensivuonnakin.

***

Keskellä lumista maisemaa joku jatkoi epätoivoista juoksuaan kukkuloiden halki...

***

A/N: Eh, OOC? Miten niin?

Wäh, tämä on kyllä lyhyyden huippu.>.<'' Mutta jos olisin venyttänyt vielä vähänkin, niin olisin luultavasti feilannut homman ihan täysin. Yritän kuitenkin saada teksteistäni aina yhtenäisä, sellaisia tiiviitä. Vihaan jos ne lähtevät "hajoamaan" (anteeksi kaikille niille jotka eivät yhtään ymmärrä, mitä selitän).

Parista kohtaa tykkään tässä itse aika paljon, though vihaan kirjoittaa SasoDeitä, jossa nuo kaksi ovat eronneet. Ei ole kivaa, ei ollenkaan.

Btw, haluaisin kunnon kirjoitusohjelman...

Te kaikki ihanat ihmiset jotka luitte tänne asti, kommentoikaa kiltit. Kunhan ette sentään tapa minua.