Se oli rajua rakkautta, rajuja tunteita rajuissa ruumiissa. Meidän välillämme kaikki oli aina rajua. Ne eivät kuitenkaan tahtoneet sitä. Ne tahtoisivat, että olisimme kilttejä. Että emme satuttaisi ketään.  Minulle ne olivat kaikki muut paitsi me
ja minä en välittänyt muista kuin meistä.  

Minä tiesin, että sinä välitit kaikesta. Kirotuista säännöistä, jotka kieltäisivät meitä olemasta yhdessä. Sinä rakastit olla mieliksi muille ja siksi ne saivatkin sinut ansaan. Minä en unohda ikinä sitä hetkeä kun tajusin olevani yksin. Yksin olin voimaton. Olin tottunut karkeaan luonteeseesi, joka oli hellä vain minulle. Juopuneeseen puhetapaasi, jota vuosien varrella ymmärsin paremmin kuin kukaan muu. Ilman olemustasi minä olin turha. Annoin niiden tulla ja hoitaa hommansa loppuun.

Ne sitoivat minut ja kätkivät paikkaan, josta kukaan ei löytäisi minua, et edes sinä rakas. Heidän kosketuksensa tuntui niljakkaalta ja inhosin itseäni. Jos olisit täällä, sinäkin inhoaisit minua. Olin meistä se voimakkaampi ja silti luovutin itseni näin helposti vihollisille. Kasvatin sitä niljaista tunnetta sisälläni ja joka ikinen päivä se oli suurempi osa minua. Se oli inhoa koko maailmaa kohtaan. Oma heikkouteni, vankilani, sinun typerä miellyttämishalusi, tässä maailmassa ei ollut niinä yksinäisinä ja pimeinä vuosina mitään, jota en olisi inhonnut. Niinä vuosina en ollut järjissäni ja myönnän sen itsekin. Inhoni teki minusta hirviön ja vain sinä olisit voinut minut pelastaa omalta pimeydeltäni. Mutta sinä et ollut paikalla, olin yksin ja mieleni oli myrkkyä kaikille lähelläni. Jopa vankilani oli alkanut huomata sen sairasmaisuuden ja halusi päästä siitä eroon.

Sitten kaikki muuttui yhdellä hetkellä. Minun vankilani löysi sinun vankilasi ja kaltereiden takaa näin sinun kaipaavan katseesi. Sillä hetkellä me hyökkäsimme rajusti toistemme kimppuun. Muut kuvittelivat sitä vihaksi, mutta he eivät nähneet rakkautta. He eivät koskaan olleet nähneet mitä me olimme tai mitä tahdoimme.

Tiesin, että hetken päästä he veisivät sinut pois luotani ja ajatus täytti minut inholla. Inholla niitä kohtaan, jotka kuvittelivat olevansa meidän jumaliamme. Minä vannon rakkaani, vielä joku päivä minä murran vankilasi ja kaivan sinut hiekasta esiin. Vannon, että ensimmäinen kerran vankeutesi jälkeen kun haistat ilmaa , se tuoksuu verelle. Niiden ihmisten verelle, joita me kumpikin inhoamme niin paljon. Kukaan ei tule tiellemme, sillä tapan kaikki, jotka saavat meidät tuntemaan tätä inhoa. Se tappaa meitä sisältäpäin, mutta jos maailmassa ei ole ketään, jota inhoaisimme, niin se ei satuttaisi meitä. Me olisimme vihdoin ja viimein onnellisia, eikä kumpikaan olisi enää ikinä yksinäinen. Niin on pakko olla rakas, sillä miten jompikumpi meistä voisi tuntea inhoa toista kohtaan?

Haluaisin kääntää katseeni kohta taivasta ja toivottaa sinulle hyvää yötä. Vankilastani en siihen kuitenkaan tule koskaan pystymään. Minä inhoan vankiloita ja kaltereita, joiden raosta kuiskaan lannistuneet sanat pimeyteen.

"Hyvää yötä Shukaku."