Kaadun selälleni pehmeälle sängylle. Pimeys tuntui tukahduttavan kaiken huoneessani. Huonekalut, katon ja kaiken sen muun roinan. Jopa minut.
Miksi?
Kysymys katoaa ennen kuin ehdin pohtia vastausta. Kaiketi pimeys tukehdutti - tai jopa söi- senkin.
Vaikka olen väsynyt, en pysty nukkumaan. Tuijotan vain ylös, yrittäen syöttää päätäni vaivaavat kysymykset pimeydelle. Mutta en onnistu. En taaskaan.

Suljen silmäni, yrittäen paeta tätä maailmaa. Ja nykyistä minääni. Minääni, joka valvoo yömyöhään miettien aina samaa asiaa, epäillen kaikkea ja yrittäen niin viimeinkin saada asioihin edes jotakin tolkkua.
Huokaisen ja avaan silmäni. Sade alkaa rummuttaa epätasaista rytmiään peltikattoa vasten. Itse alan miettiä kysymykseeni vastausta ja keskittyä sen löytämiseen. Hengitän syvään ja suljen silmäni uudemman kerran. Alan kyseenalaistaa epäilyjeni paikkaansapitävyyttä, mutta alan myös epäillä epäilyjäni.
Heh. Kuulostaapa tyhmältä...
Kuitenkin, jokainen mielessäni oleva asia jää vaille vastauksia. Ja niin hiton epävarmoiksi.

Avaan silmäni ja huokaisen. Käännyn kyljelleni. Jos joku näkisi minut, näyttäisin kaiketi kärsivältä. En tiedä. Kaiketi. Alan epäillä onko tämä edes totta. Epäilyjä epäilyjen jälkeen... Epäilen ihan liikaa.
Taas se sama mielikuva alkaa piirtyä aivoissani. Se sama hymy, ne samat tummanvihreät silmät. Vatsan pohjassani alkaa taas myllertää sen tytön takia.
Mutta... Minähän vihaan naisia. Vai vihaanko?
Ei taas! Se kysymys johon en pysty vastaamaan. Tai en ainakaan saa vastauksesta tarpeeksi varmaa. Vedän peiton korvilleni ja kierähdän vatsalleni. Painan pääni tyynyyn ja huudan. Huutoni peittää sateen ja tuulen ulkona pauhaavan konsertin.
Miksi?! Miksi kaiken pitää olla niin epävarmaa?
Miksen saa vastausta, vaan valvon joka yö eläen epäilyjeni ja kyseenalaistamisen keskellä pimeyden syödessä kaikki muut ajatukseni?