"puhe"
'ajatus'

****
kertoja nro.1
****
kertoja nro.2
****
kertoja nro.1
jne. (Toivottavasti ymmärrätte^-^)


Katson ulos ikkunastani ja näen sinut. Olet matkalla jonnekin, mutta kasvosi ovat erilaiset. Yleensä kasvojasi koristaa hymy ja silmäsi tuikkivat iloisesti, nyt kummastakaan ei näy jälkeäkään. Lähden mitään ajattelematta perääsi.

Täriset kävellessäsi, sinulla on kylmä, haluaisin antaa sinulle oman takkini, jottet palelisi, mutta en uskalla, se ei ole minun tyyliäni. Pysähdyt sillalle ja jäät siihen. Hymähdän, jos sinä käyt aina öisin tällaisilla kävelyillä, ei ole ihme että nukut kaikki koulutunnit. Käännyn poispäin, ja luon viimeisen vilkaisun sinuun ja.. Hetkinen!! Sinä, seisot sillankaiteella! Ei, sinä et saa tehdä sitä! Et ennen kuin olen kertonut sinulle..
"NARUTO!!" En tiedä miksi huusin, sinähän olisit voinut hätkähtää ja pudota. Mutta sinä et pudonnut, vaan aloit horjua. Olen jo kävellyt, tai oikeastaan juossut sillalle ja nyt vain nappaan käsivarrestasi kiinni ja vedän sinut syliini. Silmäsi ovat sumeat ja katselet ympärillesi mitään näkemättömänä, kunnes silmäsi painuvat kiinni. "Idiootti", tuhahdan, ja lähden kävelemään kotiin, kantaen yhä sinua käsivarsillani.

Kannan sinua pitkin metsäteitä. HAH, minä ja minun ylpeyteni. Jollen pelkäisi ihmisten reaktiota, kantaisin sinut pitkin päätietä, välittämättä muiden katseista.. Miten sinä edes siedit sitä niin kauan? Minä olisin tappanut muut, tai sitten itseni.. Mutta ei, sinä vain hymyilet ja pyytelet anteeksi kaikilta, vaikket olisi mitään tehnytkään.. Monta, liian monta kertaa meinasin tulla puolustamaan sinua, mutten tullut. Pahus tätä ylpeyttä, jota olen kantanut syntymästäni lähtien.

Mutiset jotain, havahduttaen minut ajatuksistani. En saa selvää useimmista sanoista, vain yhden virkkeen onnistun poimimaan mutinasi keskeltä: "Too weak to live, too strong to die". Huomaan kyyneleet silmäkulmissasi. En voi ymmärtää sinua.. Päivisin hymyilet ja kätket tuskasi, ja öisin päästät sen kaiken valloilleen..

Astun ulos metsästä, kävelen talolleni, vilkuillen koko ajan olkani yli.. Pahus tätä ylpeyttä! Ja viimein, astun sisään kotiovesta, suljen sen ja kannan sinut sohvalle, välittämättä jättämistäni kengänjäljistä.

Kun saan sinut peiteltyä, lähden keittiöön keittämään teetä. Toivon ettet olisi minulle vihainen, olethan kärsinyt jo aivan liikaa.. Ja minä menen ja pitkitän kärsimystäsi. Keittiöstä kuulen sinun kääntelehtivän sohvalla. Kun saan teeni valmiiksi, kävelen takaisin olohuoneeseen ja istahdan nojatuoliin, sohvan viereen, juomaan teetäni, samalla kuitenkin kokoajan katsoen sinua.

****

Kuulen kaappikellon lyövän. Yksi, kaksi, kolme, …, yksitoista. Yksitoista! Onko nyt edes päivä vai yö? Ja hetkinen, missä minä olen? Yritän avata silmiäni, mutta silmäluomet tuntuvat tänään ainakin kolmekymmentä kertaa raskaammilta kuin yleensä. Viimein saan silmäni auki, nousen kyynärpäideni varaan ja katselen ympärilleni.
'Siisti mesta, olenko mä nyt yläkerran ukkojen luona. Ei tää tunnu mitenkään erityiseltä..' ajattelen samalla kun katseeni kiertää huonetta. Synkkää. Tummansiniset seinät, joiden keskivaiheilla kulkee viininpunainen viiva, ja kalustus on lievästi sanottuna niukkaa; kaksi hyllykköä, molemmat täynnä ninja-aseita ja kirjallisuutta, iso musta matto, jonka päällä on tummasta puusta tehty sohvapöytä, päättelen itse istuvani tai oikeastaan makaavani sohvalla, joka on tummansinistä karkeaa kangasta. Sivulla on kaksi valkoista ovea vieretysten, joista toinen on hiukan raollaan.

Katseltuani hetken ympärilleni minulle tulee sellainen inhottava tunne, että joku tuijottaa, joten käännän päätäni niin että näen taakseni. Pikimusta silmäpari tuijottaa minua ja minä tuijotan takaisin.
"Huomenta, Naruto"
"Mit-, sin-, tai siis, äh. Hu-huomenta, Sa-sasuke?" Voiko ihminen kuulostaa enää yhtään tyhmemmältä? Lyön itseäni henkisesti ja nousen istumaan kääntäen katseeni takaisin oviin.
'Mitä Sasuke täällä tekee? Ei kai sekin kuollut? Hetkinen..' Pala palalta illan tai oikeastaan yön tapahtumat palaavat mieleeni.
"Idiootti"
Murahdan ja pudistan päätäni, olisihan se pitänyt arvata. Ei kukaan muu hauku ihmistä, joka on juuri yrittänyt itsemurhaa. Tosin ei kukaan muu olisi, ainakaan minua, edes yrittänyt pelastaa..

****

Katselen kuinka avaat silmiäsi ja nouset kyynärpäittesi varaan, alkaen katselemaan olohuonettani. En alkuun edes tajunnut sinun tuijottavan. Ja kun tajuan, ainut, mitä saan suustani on:
"Huomenta, Naruto." Voiko ihminen typerämmältä kuulostaa? Lyön itseäni henkisesti. Mutta sinä näytät kyllä syötävän suloiselta takellellessasi:
"Mit-, sin-, tai siis, äh. Hu-huomenta, Sa-sasuke?" Ennen kuin ehdin jatkamaan tai tekemään ylipäänsä yhtään mitään, nouset istumaan ja käännät hämmentyneen katseesi oville päin.
Rakastan silmiäsi, niitä on yhtä helppo lukea kuin avointa kirjaa. Tosin juuri nyt kirjan sivut kääntyvät aivan liian nopeasti. Niistä pystyy "lukemaan" ainakin hämmästystä, tietämättömyyttä, surua, oivaltamisen iloa?, jonkin laista vihaa tai ärtymystä ja lisää surua.

Hetken me vain istumme. Minä katson sinua ja sinä katsot seinää, kunnes havahdun.
"Naruto? Onko, onko kaikki hyvin?" Hätkähdät, heräät "transsistasi" ja hymyilet taas, tosin nyt hymysi on väkinäinen.
"Jo-, joo... Mitä, tai siis miksi ja, ja miten minä olen täällä?" Huokaisen:
"En halunnut sinun tappavan itseäsi.. Ja, tuota.. Minä kannoin sinut tänne..." Ilmeesi muuttuu surullisesta synkäksi
"Mitä SINÄ siitä välität?!"
’Totta kai minä välitän, miksi en välittäisi, sinä olet minulle tärkeä!’ Tai näin minä ajattelen, mutta sanonkin jotain aivan muuta:
"Kuulut samaan ryhmään, enkä todellakaan halua hoitaa kaikkia tehtäviä kahdestaan sen Sakuran kanssa" Lause loppuu yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Mitä ihmettä minä juuri sanoin?!
"Olisihan se pitänyt arvata! Ei ketään kiinnosta minä ja minun ongelmat!! Kaikki ajattelevat vaan itseään! Eikä.. eikä kukaan välitä tällaisesta idiootista.." Viimeisen lauseesi sanot niin hiljaa että on oikeastaan ”hyvää” tuuria että minä kuulen sen. Herään ajatuksistani tuntiessani jotain paiskautuvan päin naamaani. Huopa, jonka olin tuonut sinulle, sai äkkilähdön. Nouset ylös ja otat muutaman askeleen kaatuen sen jälkeen polvillesi.

****

Kun tunnen polvieni pettävän alta, en vain jaksanut tehdä mitään asian estämiseksi. Haavat, jotka minulla on polvissa, ilmoittavat olemassaolostaan, mutta suoraan sanottuna: Ei! Jaksa! Kiinnostaa! Mutta ilmeisesti, keho päätti toisin, se meinaan sattui. En ole itkenyt moneen vuoteen, miksi olisin, mutta nyt tunnen kuinka kyyneleet nousivat silmiin, eikä se johtunut pelkästään kivusta. Ei, ei nyt! Ei nyt kun sinä näet. Tai mitä väliä, sillaltahan tässä ollaan hyppäämässä. Juorutkoon vaan, ei kiinnosta, eihän se enää sitten satuta kun on jo hypännyt. Joten annan kyyneleiden valua pitkästä aikaa, kerro sinä vaan kaikille kyläläisille kuinka demonipoika itkee.

****

Huomaan sivusilmällä poskillasi valuvat kyyneleet. Mitä?! Sinä itket?! Tämä juttu menee vielä historiankirjoihin... Okei, nyt alan huolestua, sekä itsestäni, että sinusta. Ensinnäkin, milloin minusta on tullut sarkastinen, toiseksi, koska sinä olet viimeksi itkenyt, siis niin että joku näkee. Kai sinä nyt edes kotona itket, tai ehkä olet vain samanlainen kuin minä?

****

Katson kyyneleiden sumentamilla silmilläni kohti sinua, näytät vaipuneen jonnekin oman mielesi sopukoihin. Käytän tilaisuuttani hyväkseni, nousen ylös ottaen kokoajan tukea jostain ja lähden vähin äänin kulkemaan kohti toista niistä ovista, joita tuijotin vielä hetki sitten. Sitä joka on vielä hetken kiinni.

Suljen oven perässäni. Jostain syystä en halua sinun seuraavan. Kuljen haparoivin askelin pitkin käytävää, joka on täynnä maalauksia ja muotokuvia ja toivon löytäväni ulos. ”Onko kenelläkään näin isoa taloa? Eihän täältä löydä ulos sitten millään!” manaan hiljaa itsekseni.

Kuinka kauan olen kulkenut tätä käytävää? Tunnin? Kaksi? Vai vasta viisi minuuttia? Kadotin ajantajuni siinä vaiheessa kun heräsin täällä, oliko kello silloin yksitoista. Huomaan valonsäteen käytävällä, ovi. Raotan ovea vielä vähän enemmän ja katson sisään keittiöön tehden itsestäni melkein sokean. Se missä olohuone ja käytävät ovat tummia, keittiö loistaa valkoisuudellaan. Olen jo lähteä jatkamaan matkaa kun katseeni osuu veitsitelineeseen. Hetken harkittuani lähden kävelemään sitä kohti. Otan summanmutikassa jonkun veitsen telineestä ja valun lattialle yhä pidellen veistä kädessäni.

****

Herään ajatuksistani inhottavaan tunteeseen, ja tajuan sinun kadonneen.
’Naruto! Uskallakin tehdä jotain typerää!’ ajattelen samalla etsien sinua ja ikävän tunteen yhä puristaessa rintaani.

****

------------------------------------------------------------------------

Kommentteja? Kannattaako kirjoittamista jatkaa?
Huomasin tuossa ficciä kirjoittaessani että vaihdan aika muotoa preesenssin ja imperfektin välillä, tarkoitus olisi olla preesenssissä... Eli kirjoitus- ja aikamuotovirheet saa (luetaan: pitää) ilmoittaa. Jos sellaisia siis löydät!