Lyönti, kiljaisu, pullon rikkoutuminen. Verta roiskahtaa maahan.

Oli paljon muitakin lapsia niin kuin minä. Surullisia lapsia, kärsineitä lapsia, kostonhimoisia lapsia. Kaikki tuskaisia lapsia. Ja heidät kyllä tunnisti. Se oli jokin heidän katseessaan, se tapa kuinka he tuijottivat onnellisia perheitä, leikkiviä lapsia, se oli pieni, aivan pienenpieni vihjaus heidän puheessaan. Ja kaikki nuo lapset jakoivat yhteisen unelman. Oli se sitten hiljaa yöllä kuiskattu toive, tai syvällä sydämessä hautuva salaisuus, se oli kaikille sama. He olisivat halunneet läheisyyttä. Läheisyyttä ja kaikkea mitä siihen liittyi; tuntea olevansa rakastettu ja tarpeellinen, tuntea, että joku välittää ja tunnustaa olemassaolosi. Muut lapset eivät ymmärtäneet. He tunsivat erilaisia tunteita. Kateutta, inhoa, iloa. Nämä lapset eivät voineet ymmärtää minunkaltaisteni lasten tunteita yhtään sen enempää kuin mekään pystyimme ymmärtämään heidän. He elivät toisessa maailmassa, me toisessa. He eivät tienneet kipua, tuskaa ja kärsimystä. Ainoa asia, josta he meissä kiinnostuivat, oli se, että meistä ei välittänyt kukaan. Kukaan ei katsonut perään, ketään ei kiinnostanut. Ja he olivat kateellisia meille. Voi kuinka he olivatkaan kateellisia. Kateellisia tyhjästä.

Minä olin kostonhimoinen lapsi. Halusin kostoa. Vihasin kaikkia. Vihan tunne oli yhteinen sekä meille että heille; he vihasivat sitä kuinka vanhemmat pakottivat heidät nukkumaan ja asettivat rajoja, he vihasivat opettajia ja välillä jopa kavereitaan; me olimme erilaisia. Me vihasimme perhettämme, yksinäisyyttä ja tuskaa, alkoholia tai murhaajaa, Konohan kylää joka oli jättänyt meidät. Jopa itseämme. Vakavampia asioita. Vihasimme sitä repivää tunnetta rinnassamme, sitä joka saapui aina illalla, sitä joka räjäytti sydämen pieniksi pirstaleiksi ja jätti jäljelle mustaa tuhkaa, rikkoutuneen maailman. Sitä me vihasimme. Itkimme aina öisin, kun kukaan ei nähnyt, kun kukaan ei ollut lohduttamassa. Kaikki katkerat kyyneleet, jotka eivät tuoneet mitään helpotusta, jotka eivät auttaneet. Ne valutettiin vain sen takia, että pysyisi järjissään, kun se tunne tuli. Kamala tunne. Silloin teki mieli huutaa, paiskoa tavaroita, potkia, lyödä, purra ja raapia. Tehdä mitä tahansa, että se menisi ohi.

Jotkut pääsivät ajan myötä eroon siitä tunteesta, mutta minä en ollut yksi niistä siunatuista. Kun olisinkin ollut. Joistakin alettiin välittää, sallittiin pääsy taivaaseen, tuonne paikkaan, jossa sinua rakastettiin ja sinut huomioitiin. Me loput saimme kärsiä helvetissä. Mitä pahaa me olimme tehneet ansaitaksemme sen? En tiennyt. Ehkä olimme olleet syntisiä edellisessä elämässämme, ehkä olimme olleet noita toisia, niitä joista välitettiin alusta alkaen. Ehkä olimme ajatelleet hyljeksityistä lapsista samalla lailla, kuin hekin nyt ajattelivat meistä. Oliko se syntimme? Toivoinko minä samanlaista kohtaloa niille onnellisille, tietämättömille lapsille? En ollut varma.

Me kaikki halusimme elää. Meillä oli toiveita, unelmia. Ajattelimme, että ehkä tulevaisuus toisi jotain parempaa tullessaan, ehkä huominen antaisi pienen valonsäteen päästä tumman pilviverhon läpi. Se oli tietysti hyvin naiivia ja lapsellista ajattelua, mutta mehän olimme lapsia. Mitä muutakaan meiltä olisi voinut odottaa? Ainoa jäljellä oleva asia oli usko ja toivo paremmasta huomisesta. Jos olisimme heittäneet ne pois, jäljelle ei olisi jäänyt mitään. Ei mitään syytä elää.

Me sulkeuduimme sisällemme, jottei kukaan näkisi, kuinka haavoittuvaisia oikeasti olimme. Kuoria oli kahdenlaisia. Se, joka minulla oli, kylmä ja tunteeton, eräällä tapaa kaukainen ja vieroittunut muista ihmisistä. Sitten oli toisenlainen. Hänellä oli sellainen. Teeskentely. Kaikki nuo tavalliset lapset luulivat tuntevansa hänet, vaikka oikeasti hän piilotti kaiken sisälleen. Esiintyi itsevarmana ja nauravaisena, taitavasti manipuloiden kaikki uskomaan, että hänen kuorensa oli hän itse. Vain me muut samanlaiset pystyimme näkemään tuon kuoren läpi. Sisäpuolella oli jotain muuta. Herkkä, unohdettu lapsi. Ja siellä vaani se sama tunne, se joka meillä kaikilla muillakin oli.

Tuska.

Lisäksi usemmilla oli muutama muukin tunne. Hänellä olivat ne yleisimmät, yksinäisyys ja kaipaus läheisyyteen. Minulla oli niiden lisäksi vielä neljäs, se kostonhimo. Välillä, kun kaikki tuntui menevän pieleen, vaalin sitä tunnetta sisälläni, hukuttauduin siihen. Se oli jollain tavalla rauhoittavaa.

Yksinäisyys. Se oli varmasti yleisin tuskan syy. Masennus, epätoivo. Jotkut heistä normaaleistakin, kaikkein herkimmät, olivat myös sortuneet tähän. Heidän tapauksessaan se oli enemmänkin itsesääliä. Meidän keskuudessamme itsesääliä ei tunnettu. Oli ennemminkin syyllisyyttä. Syyllisyyttä olemassaolosta, siitä että oli syntynyt jonkun vaivoiksi. Syyllisyyttä siitä, ettei ollut voinut tehdä jollekin asialle mitään. Minulla ei sitä ollut. Tuska peitti alleen kaiken muun.

Hänellä sen sijaan oli varmasti syyllisyyttä enemmän kuin tarpeeksi. Hänellä. Pieni blondi poika, joka kantoi sisällään suurta, raskasta salaisuutta. Ja paljon tuskaa ja yksinäisyyttä. Sellainen hän oli ollut ennen. Ei ollut enää. Hän oli rrottautunut helvetistä. Olin onnellinen hänen puolestaan, vaikka tiesin ettei minun olisi tarvinnut. Hän osasi kyllä itsekin olla onnellinen itsestään. Hän oli opetellut sen. Vaikeimman kautta.

Minäkin osasin olla onnellinen. En tosin ollut kyennyt olemaan, en itseni puolesta, en moneen, moneen vuoteen. Mutta jossain syvällä sisimmässäni, osasin kyllä. Se oli syöpynyt sinne kuin pieni sinetti. Jos vain pääsisin joskus tuskastani eroon, voisin taas yrittää olla onnellinen. Mutta en osannut päästä tuskastani eroon. Tai ehkä osasinkin? Mistä sitä tiesi. Ehkä olinkin vain niin kiintynyt kostonhimooni ja tuskaan, etten halunnut luopua niistä.

Ei, se ei ollut totta. Ei tuskaa voinut rakastaa. Tuska oli jotain kamalaa. Fyysisen tuskan saattoi vielä kestää, mutta kun puhuttiin henkisestä tuskasta, asia oli toinen. Fyysinen tuska oli sitä, että joku hakkasi sinua tai olit jossain taudissa. Se oli ainoa mitä minä keksin fyysiseksi tuskaksi. Ja minua oli hakattu ja olin ollut monessa taudissa. Henkinen tuska taas oli sata kertaa pahempaa. Se oli se kuristava tunne kurkussa. Se oli sitä, kun tuntui, että pää räjähtäisi. Se oli kipua myös, mutta toisenlaista.

Hän. Kyubin jinchuuriki. Siniset silmät ja aina naurava suu. Olisin halunnut lohduttaa häntä, jutella hänelle, mutten sitten kuitenkaan uskaltanut. En pelännyt Kyubia. Pelkäsin hänen reaktiotaan. Pelkäsin laskea suojamuurini ympäriltäni ja päästää jonkun sisään. Joten en lopultakaan puhunut hänelle.

Hän ja minä ja me kaikki muut. Meitä yhdisti toinenkin asia. Se jota tiedostamattamme toivoimme. Toivoimme jonkun tulevan, pitelevän tiukasti sylissään ja sanovan: “Kaikki tulee olemaan hyvin. Kaikki tulee olemaan hyvin, vaikka koko perheesi on kuollut/vanhempasi juovat/vanhempasi hakkaavat sinua/sinut on raiskattu/vanhempasi ovat eronneet/kukaan ei pidä sinusta/mitä tahansa. Tulevaisuudessa, kaikki tulee olemaan hyvin.” Minä tiesin lapsia, joille oli käynyt jotain noista. Joillekin pahempaakin. Ja me toivoimme, että joku noista onnellisista, tavallisista ihmisistä olisi sanonut tuon. Tietysti minäkin olisin halunnut lohduttaa. Mutta en osannut, en uskaltanut, koska olin itsekin samanlainen. Hyljeksitty, ei-pidetty, syrjään heitetty roska. Sellaiset roskat eivät osaa lohduttaa toisiaan. Ne alkavat vain itse itkeä.

“Kaikki tulee olemaan hyvin.” Neljä pientä sanaa. Yhäkin toivon, että joku sanoisi ne minulle.

Yhäkin.
______________________

Että semmoinen... Nyt kun vaivauduit tänne asti lukemaan, voit samantien laittaa kommenttia ja pisteyttää. Ja jos annat vähän pisteitä niin toivoisin, että kertoisit mikä meni vikaan. Kiitos! :) Ja kerrohan samalla, että kuka sinun mielestäsi sopisi kertojaksi?

(Niin joo. Tuo taivas/helvetti-juttu ei liity mitenkään "oikeaan" taivaaseen ja helvettiin. Se oli vain vertauskuva. xD)