A/N: joh, elikkäs näin. Prologi olisi tässä, ja ensimmäinen osa on valmiina (ainakin melkein) koneella. Prologi on valitettavan lyhyt, mutta yritän panostaa sitäkin enemmän ensimmäiseen osaan. 8)

Kävyistä kukkiin ja kommentteihin, kaikki tervetullutta. Missä voisin parantaa kirjoitustani, tökkiikö teksti pahastikin ym. Olisin kiitollinen 8)

--

You're like raindrop

Prologi

Lumi narskui jalkojen alla. Kylmä tuuli puhalsi suoraan lyhyen pojan selkään saaden tämän värähtämään kylmästä, vaikka hänellä oli yllään paksuista kankaista valmistettu asu. Hän oli kulkenut jo monia kilometrejä matkatessaan kohti päämääräänsä, joka oli turhan kaukana nuoren mielestä. Hitaasti askeltava nuorukainen huokaisi raskaasti; toden totta, miksi ihmeessä hänen piti lähteä kylästä juuri nyt, kun klaanin Vanhin oli menehtynyt? Hitaasti  nuorukainen sipaisi muutaman haaleansinisen hiussuortuvan pois kasvoiltaan kylmästä kangistuneilla käsillään. Paksut lapaset suojasivat tämän kaposia sormia, mutta silti kylmä ilma tunkeutui luihin ja ytimiin.

Apeana tämä jatkoi matkaansa poispäin Yukigakuresta. Ensimmäistä kertaa hän oli lähtenyt Lumikylästä, paikasta, jossa hän oli asunut koko ikänsä.
"'Kerää nopeasti tavarasi ja lähde täältä. Heti! Mene Tulimaahan, Konohaan ja etsi käsiisi viides Hogake ja anna hänelle tämä viesti, mutta älä missään nimessä lue sitä.'" sinihiuksinen mutisi matkien isänsä äänensävyä, onnistuenkin siinä. Itsekseen jupisten sininen nakkeli niskojaan, ennen kuin suvaitsi jatkaa matkaansa polviin yltävässä lumessa. Miksi ihmeessä hänen oli täytynyt lähteä kotoa jonnekkin Tulimaahan etsimään viidettä, vieläpä Vanhimman nukuttua pois. Nuorukainen jatkoi samojen kysymysten kyselemistä itseltään taapertaessaan lumessa vihaisena isälleen, sekä itselleen; olihan hän totellut isänsä käskyä.

*

Lumi alkoi vähentyä mitä etelämpään haaleansininen vaelsi. Parin tunnin kulkemisen jälkeen, hän huomasi kävelevänsä loskassa. Hiukan ymmällään nuori katseli ympärilleen tarkemmin kuin aikaisemmin. Puut eivät olleet enää lumen peitossa, vaan suurin osa kasvoi kauniin vihreinä.
"Sugoi..." nuori henkäisi ihastuneena maiseman kauneuteen. Yukigakuressa asuessaan hän ei ollut elämänsä aikana ehtinyt nähdä kesää, sillä eihän siellä aurinkokaan paistanut kuin muutaman tunnin päivässä. Sinisen mietteet katkaisi terävä napsahdus lähettyviltä. Epäluuloisena hän käännähti ympäri ja tutkaili luontoa tarkasti. Mikä äänen oli oikein aiheuttanut?

Vastaus tuli kivun muodossa samantien. Nuorukainen huudahti tuntiessaan kunain iskeytyvän vasempaan reiteensä erittäin kivuliaasti. Kirkkaanpunainen veri alkoi levitä nuoren paksujen talvitamineiden kankaassa. Nuori kiskaisi kunain irti reidestään irvistäen kivusta. Hän pinkaisi liikkeelle paetakseen hyökkääjää. Kipeä jalka vaikeutti hänen liikkumistaan ja pian hän tunsi pelmahtavan naamalleen kuraiseen maahan. Nuoren sinisen ote kunaista kirposi, tämän kiemurrellessa ylimääräisistä talvivaatteistaan - eihän niitä Tulimaassa tarvittu - ja nousi seisomaan irvistellen, reidestään tuntuvasta kivusta huolimatta. Hänellä ei ollut hajuakaan kuka häntä seurasi, muttei hän aikonut ottaa siitä selvääkään. Sulloen nopeasti isänsä antaman kirjeen paitansa taskuun hän nopeutti juoksuvauhtiaan.

*

Epätoivoisena nuorukainen kohotti katseensa kiivaasti työskentelevistä jaloistaan ja huomasi juosseensa suoraan niitylle jolla kasvoi monen värisiä ja näköisiä kasveja. Nuori ei kuitenkaan uhrannut ajatustakaan sille, että näki ensimmäistä kertaa elämässään kukkivia kasveja, sillä kuolemanpelko oli ottanut vallan tämän mielessä. Hiukan horjuvin askelin tämä jatkoi juoksemistaan tuntien keuhkojensa pakahtuvan ja rasituksen kivistävän jaloissaan. Kunain jättämä  avonainen haava jalassakaan ei tuntunut enää yhtä pahalta vaihtoehdolta, kuin se, että hän saattaisi kuolla, jos häntä jahtaava saisi hänet kiinni.

Sininen kuuli takaataan töminää, kun hänen seuraajansa ja samalla piinaajansa juoksi hänen perässään. Juoksuaskeleet tuntuivat nopeutuvan, saaden nuoren sydämmen poukkoilemaan rinnassaan epätahtiin. Pelko kuristi nuoren kurkkua tämän yrittäessä piiskata itseään kovempaan vauhtiin. Ei edes kahtakymmentä talvea nähnyt nuori heitti viimeisetkin toivon rippeet piiloutumisesta, joita hän oli vielä metsässä elätellyt.

"Ryuu!" huuto pysäytti pakenevan kesken liikkeen, jonka seurauksena  tämä mätkähti polvilleen vielä kosteaan maahan. Hän kääntyi katsomaa taakseen tunnistaessaan tutun äänen.
"Rikuto-san!" hän huudahti järkyttyneenä kohdatessaan setänsä katseen, josta puuttui kaikki se lämpö, joka niissä ruskeissa silmissä oli ollut aikaisemmin. Hailakansiniset hiukset omaava Ryuu huomasi setänsä kädessä olevan kunain. Jotain raskasta humahti nuorukaisen vatsanpohjaan, tämän kompuroidessa takaisin seisomaan.

"Ei... Ei voi olla totta." Ryuu mutisi silmät selällään Rikuton lähestyessä häntä uhkaavasti. Kun setä, jonka kanssa hän oli ollut hyvissä väleissä, avasi suunsa sieltä ei tullutkaan tuttua nauravaa sointua, vaan kylmä ja rauhallinen, kokeneen ninjan ääni.
"Ryuunosuke-san antoi sinulle kirjeen Hogakelle vietäväksi. Anna se minulle." Rikuto sanoi tiukasti Ryuulle, joka vapisevin käsin kaivoi ruttaantuneen viestin taskustaan vastahakoisesti. Hitaasti hän kohotti sen ja peloissaan antoi rypistyneen käärön sedälleen.
"Kiitos. Ja nyt sinun on valitettavasti kuoltava, enhän voi jättää todistajaa petokselle." Rikuto naurahti kitkerästi, tiukentaen samalla otettaan kunaista, ennen kuin iski sen valmistautumatonta veljenpoikaansa kohden.

Terävän veitsen leikatessa nuorukaisen lihaa, sinihiuksinen kiljaisi kivusta. Tämän likainen paitansa värjätyi punaiseksi vasemman olan kohdalta. Kyyneleet tulvahtivat nuoren silmiin. 'Tämä ei ole reilua. Hän on ninja! Minä olen vain arvoton käsityöläinen.' Ryuu ajatteli tuskastuneena. Haparoivin askelin hän kasvatti välimatkaansa Rikutoon, joka seurasi hitaasti perässä, kaivaen kätköistään muutaman shurikenin.
"Miksi?" Ryuu parahti kauhistuneena setänsä toimista. Sininen otti edelleen askelia taaksepäin, tuijottaen samalla kauhuissaan lähestyvää ninjaa; setäänsä Rikutoa. Osaamatta ajatella järkevästi Ryuu yritti edelleen paeta setäänsä ottamalla horjuvia askelia taaksepäin.
"Minulla on syyni ja käskijäni." tämä sanoi kylmän rauhallisesti. Hän heitti kaksi shurikenia Ryuuta päin, osuen helppoon maaliinsa, joka tärisi kuin horkassa. Hän kuolisi. Hän kuolisi oman sukulaisensa käden kautta, käden jossa virtasi sama veri kuin hänenkin ruumiissaan. Kunai kahvaa myöten olassaan, kaksi shurikenia kyljessään hän hoiperteli kauemmas miehestä, joka oli muuttunut nuoren silmissä hirviöksi.

Maa katosi Ryuun jalkojen alta. Hänellä kesti hetki tajuta olevansa ilmassa ja putoamassa kohti kallionseinämästä työntyvää kielekettä. 'Nyt ainakin kuolen' hän ehti ajatella, ennen kuin iskeytyi kiveä vasten. Isku pimensi kaiken ja turrutti kivun, Ryuu menetti mielensä pimeyteen.
Jyrkänteen reunalta, reilu viisi metriä Ryuun yläpuolelta, Rikuto katseli veljenpoikaansa kylmästi. 'Eipä tarvinnnut enempää nähdä vaivaa' hän naurahti mielessään, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kohti Lumimaata ja Yukigakurea. Edes hän ei huomannut korkealla heidän yläpuolellaan, savisella linnulla lentävää vaaleahiuksista miestä, joka tiiraili tarkkaavaisena kahden Lumikylästä kotoisin olevaa kamppailua.
"Tämä kiinnostaa varmasta Pein-sania, Sasori-no-danna, un." vaalea mies naurahti ja sai vaiteliaalta pariltaan nyökkäyksen.
"Käydään hakemassa tuo tippunut tuolta alhaalta ja mennään sitten päämajaan." punapää sanoi rauhallisella, tunteettomalla äänella. Vaalea Deidara virnisti leveästi ja ohjasi lintunsa kohti jyrkännettä. Osaltaan hän toivoi tippuneen nuorukaisen olevan hengissa. Voisihan hän saada edes jotain vaihtelua tylsään elämäänsä.

--


A/N2: näin. 8) Tässä ei vielä esiintynyt montaakaan Akatsukia (wau, kaksi) ja parituksista myöhemmissä osissa 8----)