Seisoin lamautuneena illan pimentämässä puistossa ja katselin mitään näkemättömin silmin parhaan ystäväni Kiban varjoihin loittonevaa selkää. Emme olleet tavanneet kolmeen vuoteen, sillä molempien työt vaativat veronsa: minun baarimikon urani piti minut lukittuna tässä nuhjuisessa pikkukylässä ja hän kuuluisana DJ:nä lensi ympäri maapalloa heittämässä keikkaa. Olin kuullut hänen olevan kaupungissa ja soitin hänelle, halusin kuollakseni tietää mitä hänelle kuului. Hänen äänensä oli kuulostanut jo puhelimessa oudolta, mutta en huomannut - tai halunnut huomata - ettei kaikki ollut kunnossa. Meidän oli tarkoitus mennä elokuviin. Ihmettelin silmänräpäyksen ajan, miksi hän halusi tavata puistossa - kahdeksan aikoihin siellä oli keskitalvella pimeää ja aavemaista ja sieltä oli elokuvateatterille lähemmäs kaksi kilometriä - mutta  suostuin kuitenkin tapaamispaikkaan mitään kysymättä, en antanut alitajuiselle varoituksen sanalle sijaa.

Keskustelu muutamaa hetkeä aikaisemmin

"Kiba-kun! Mukava nähdä pitkästä aikaa! On tainnut keikkaa pukata" nuori mustahiuksinen mies hihkaisi toiselle miehelle, jonka pitkäksi kasvaneet ruskeat hiukset oli vedetty löysälle poninhännälle. Kibaksi kutsuttu viirusilmä kohautti harteitaan ja tyrkkäsi töykeästi pois toisen, joka yritti halata.
"Ei nyt, Sasuke. En halua mitään tunteenpurkauksia. Keikkaa on pukannut, mutta täysin erilaista kuin sinä kuvittelet. Ja sinä olet seuraavan keikkani uhri" mies sihahti, ja punaisten viirujen peittämät posket kohosivat ilkeästä hymystä.
"Mitä sinä oikein teet työksesi? Etkö ollutkaan DJ?" Sasuke kysyi ja ulahti huomatessaan pitkän ja terävän veitsen, mitä Kiba piteli kädessään.
"DJ:n ura on pelkkä peite. Salamurhaaja minä olen! Työskentelen miehille, joille en ole ihminen, heille olen ase. Tunteeton ihmisriekale.  En olisi suostunut tapaamaan sinua, ellei minulla olisi ollut sata kertaa parempaa syytä kuin mennä katselemaan yltiötylsää elokuvaa sinun kanssasi. Ajattele vähän! Kolmen vuoden aikana moni asia on muuttunut. Olen kuullut sinusta asioita, joita et ole kertonut. Vai paras ystävä, haista sinä paska! Täällä minä aion murhata sinut. Sinä kuolet tänään, Sasuke." Kiba totesi ääni ivaa tihkuen. Sasuke peräytyi askeleen, Kiba astui neljä eteenpäin. Hän kohotti kätensä taakse ja iski voimalla terävän veitsen kohti entistä parasta ystäväänsä.

Sillä ei ollut enää merkitystä, mitä ajattelit minusta. Minä kerroin sinulle kaiken itsestäni. Asiat, joita kuulit, eivät olleet tosia. Nuolaisin suolaisen kyyneleen poskeltani ja käännyin katsomaan vielä kerran maassa lojuvaa ruumistani. Tikari rinnassa, silmät suljettuina, verta lumella, minun vertani, joka ei näkynyt mustassa paidassani, kasvot normaaliakin kalpeammat. Räpyttelin apeana selkääni juuri puhjenneita siipiäni. Kummaa, olin varmasti historian ensimmäinen musta enkeli. Vai olinkohan enkeli sittenkään? Siivetkin olivat mustat.

Liisin ilmeisen näkymättömänä pitkin pikkukaupungin katuja. Ensimmäisen kerran, kun olin ajatellut kuolemaa, en ollut ajatellut sitä ihan tällaiseksi. Olin suunnitellut tekeväni itsemurhan. Se olisi ollut eittämättä paras tapa lähteä, ennen sitä olisi ehtinyt hyvästellä läheiset. Minua raastoi suunnattomasti, en ollut ehtinyt sanoa niin kutsutulle tyttöystävälleni, miten paljon häntä rakastan. En ollut kertonut sitä Kiballe varmaan kertaakaan, siksi hän murhasi minut. Voi, kunpa voisin ilmestyä ihmisille, kertoa heille mitä on tapahtunut... mutten kenen toimesta.

Kuolemastani on jo vuosi. En ole kyennyt näyttäytymään vielä kenellekään, en ole kyennyt siirtymään tuonpuoleiseen. En ole pystynyt tekemään mitään muuta, kuin liitelemään ympäriinsä, tarkkailemaan ihmisiä ja itkemään. Itkin omissa hautajaisissani, kun näin, miten paljon ihmisiä siellä oli ja kuinka kauniita sanoja he sanoivat. Olen luultavasti lukittu maan päälle siihen asti, kunnes onnistun näyttäytymään ihmiselle. Jos onnistun siinä, en halua muuta kuin jäädä tänne ja elää niin normaalia elämää kuin sielunriekale pystyy elämään.