Katsoin ympärilleni. Näin vain edessäni olevan kadun. Kävelin eteenpäin, katua reunustivat korkeat puiset talot. Piilouduin vain enemmän kaapuni suojiin. Minulla oli kylmä. Kylmä? Enhän minä voinut tuntea kylmää. En ainakaan paljoa. Jatkoin matkaani vain eteenpäin. En omasta tahdostani. Ensimmäinen näkyni kadun ja talojen sijaan, oli Itachi, jota Sasuke, hänen pikkuveljensä, hakkasi. Pysähdyin, ja jäin katselemaan näkyä. Olin aina tiennyt, että Itachi oli vahvempi kuin Sasuke. Mutta, tämäkin oli tapahtunut. Oliko tämä.. muisto?

Jatkoin matkaani, käänsin pääni pois menneisyydestäni. Seuraavana näin Kisamen istumassa yhden talon portailla. Näin hänen kasvonsa. Kisamen surulliset kasvot, kun ei ollut ehtinyt auttamaan Itachia. Niistä näkyi jopa pari kyyneltä. Pysähdyin taas. Mitä tämä tarkoitti? En ollut nähnyt hänen ikinä itkevän. Hetken ihmettelin näkyä. Kisamen oikea luonne alkoi tulla esiin, kun hän nousi, nosti Samehadan mukaansa ja katosi.. talon sisään. Tuo ei ollut muisto. Ei lähelläkään.

Lähdin eteenpäin, hieman kovempaa. Näin vain ja ainoastaan muiden Akatsukien kuolemia ja surullisia kasvoja. Hidanin itkemässä, Kakuzun makaamassa maassa, kuolleena. Silmät kiinni, tikit auki. Zetsun halkaistuna, juuri keskeltä. Tobin rinta lävistettynä miekalla. Se ei kyllä tuntunut missään. Konanin itkemässä, Painin verinen ruumis käsissään.

Aloin tiedostamattani juoksemaan. Pelkäsin. Pelkäsin, että sinä, näkyisit samanlaisena. Juoksin vain eteenpäin. Alkoi sataa. Tunsin jäätävän kylmät pisarat ihollani, vaikka niin ei kuulunut olla. Maisema muuttui synkemmäksi. Pilvettömän taivaan ylle kertyi synkkiä pilviä. Talot lähtivät. Maa muuttui mustaksi. Pelko alkoi kasvaa sisälläni. Sade kastoi kaapuni, ja punaiset hiukseni. Tuntui kuin taivas olisi itkenyt. Mitä jos ne ovat sinun kyyneleitäsi?

Aloin nähdä muistoja sinusta. Tehtävämme, suudelmamme, kaiken. Ensi tapaamisemme, ja jopa nukkumisemme, vaikka en nähnyt nukkuessani sinua.

Sanotaan, että kun kuolee, niin elämä vilahtaa silmissä. Tämä on minun elämäni. Sinä olet, elämäni ainoa ilon lähde. Yksi muisto näyttää, miten katsoit hiljaa takanani, kun tein nukkejani valmiiksi. Pelko on paisunut mahdottomaksi rinnassani. Joudun pysähtymään, pelon ja huolen takia. Sade on ryhtynyt puolet pahemmaksi.

Silloin näen sinut. Olet selkä minuun päin, katsot maata. Lähden sinua kohti. Kun saavun taaksesi, lysähdät eteenpäin. Otat maasta tukea. Kutsun sinua nimeltä. Et reagoi. Alat itkeä. Sade yltyy yltymistään.

Yritän koskea sinuun. Käteni menee sinusta läpi. Alan huutamaan nimeäsi. Alat itkeä kahta pahemmin, niin kuin taivaskin. Salaman jylähtäessä, näen kunnolla sinut. Vaaleat hiuksesi ovat veressä, samoin viittasi. Kierrän eteesi, nostat katseesi. Lasket sen alas saman tien. Olet kastunut sateesta. Yritän taas koskea sinuun. En onnistu.

Nostat taas päätäsi, pidät sen ilmassa nyt kauemmin. Tuijotat suoraan minuun. Luulen että näet minut. Kun älyän, että et katso minuun, vaan lävitseni, käännähdän nopeasti. Näen edessäni hautakiven. Salama välähtää, kuin antaen minun lukea tekstin. Se yllyttää, nauraa ivallisesti. Luen tekstin.

Sasori
R.I.P
Lepo Sielulle

Salama välähtää taas. Katsoo pirulliseesti minua. Käännyn äkkiä Deidaraa kohti. Olet siinä vielä. Vielä. Kunnes alat hiljaa, kadota. Katson sinua pelko sisimmässäni. Alkaa tuulla. Jokaisella tuulahduksella, se vie sinulta siivun pois. Katoat näkökentästäni, hitaasti mutta varmasti. Kyynelet silmässäsi eivät lopu. Sinun ei pitäisi itkeä vuokseni, ei ikinä.

Ennen kuin katoat kokonaan, hymyilet. En tiedä mille. Se on pieni hymy. Mutta se raikaa koko maailmalle, vaikka se katoaa niin nopeasti, kuin on tullutkin. Silloin katoat kokonaan.

Avaan silmäni nopeasti. Makaan jossain, en tunne kunnolla. Muistan näkyni. Käännyn nopeasti. Sinä nukut, vartalo hitaasti liikkuen hengityksen tahdissa.
Huokaisen helpotuksesta, ja annan pienen suudelman otsallesi. Samalla liikahdat kevyesti, ja tulet lähemmäksi minua. Olet siinä, vieressäni.

Se riittää minulle.

End