Ulkona satoi. Satoi niin että voisi luulla taivaan itkevän. Sateen piiskaama maisema oli masentavan autio. Ne ihmiset jotka kaduilla vaelsivat avasivat sateenvarjonsa ja kulkivat aina vain nopeampaan ja nopeampaan.



Yleensä rakastin sadetta. Sen aikana loin taidetta. Taidetta josta pidin ja jota sinä rakastit. Taidetta johon sain isnspiraation sinusta. Tämä päivä oli kuitenkin erillainen. Taiteeni oli kuollut. Sinä veit sen mukaasi mustaan yöhön.



Poskeltani vierahti kyynel pöydällä lepäävään, jo ennestään hieman kostealle paperille. Tunsin oloni petetyksi. Lupasit minulle että suojelet minua ja olet kanssani ikuisesti. Minä uskoin sinua, sokeasti. Kumminkin sinä jätit minut, yksin ja haavoittuvaksi.



Mutta vaikka jätitkin minut yksin ja tunsin tulleeni petetyksi, en lakannut kaipaamasta sinua. Ristiriitaista. Tunteeni tuntuivat kävivät tahtojen taistoa sisälläni. Kaipuuni tuntui voittavan. En jaksaisi enää päivääkään. Mikä oli syyni elää, jos sinä olit kuollut? Joku olisi sanonut että täytyi surra suru pois, mutta tämä suru ei tulisi katoamaan.



Olin tehnyt päätökseni. Päätöksen jota olin miettinyt pitkään. En jäisi tänne, tähän maailmaan. Hoipersin ovelle, ja poistuin asunnosta. Ilman kenkiä, ilman takkia. En tarvitsisi niitä enää.



Ulkona satoi vieläkin, ja oli kylmä syyskuinen ilta. En välittänyt. Kadut olivat autiot. Kukaan ei tulisi näkemään tätä murhenäytelmää.



Vaelsin pitkään päämärättömänä, ilman ajantajua. En pystynyt sanomaan kuinka kauan olin vaeltanut. Tunnin, kaksi? Silti, mitä väliä sillä enään olisi? En tulisi palaaman, eikä kukaan kaivannut minua.



Hetken päästä huomasin päätyneeni merenrantaan, kallionkielekkeelle. Meren käynti oli kova. Aallot iskeytyivät voimalla kallion seinämän, saaden pelon tunketumaan tajuntaani. Työnsin pelon pois ja astuin aivan kielekkeen reunalle. Suljin silmäni, ja vedin syvään henkeä. Askel, vain yksi askel ja olisin taas luonasi.



Sen pienen hetken muistelin sinua. Sinun hymyäsi, lempeitä kasvojasi, tulenpunaisia hiuksia sekä tuoksuasi. Hymy pääsi karkaamaan huulilleni. Jos joku nyt olisi nähnyt minut, olisi hän varmasti leimannut minut hulluksi.



Seisoin kallionreunalla hymyillen, sateessa. Lopulta, kun olin varma päätöksestäni ja tiesin tekeväni oikein, astuin viimeisen pienen askeleeni ja heittäydyin vaahtopäiden vietäväksi.



Tajunnassani sumeni. Huomasin seisovani keskellä pimeyttä. Ainoa valon lähde olit sinä. Sinä seisoit edessäni. Hymyilit ja astuit askeleen lähemmäksi minua. Ryntäsin syliisi ja itkin. Sinä kiedoit kätesi ympärilleni, rauhoitellen.

Lopulta, monen hiljaisen minuutin jälkeen sanoit:
”Deidara, sinun on palattava. Sinulla on mahdollisuus elää, minulla ei sellaista enää ole.” Katsoit minua suoraan silmiini, hymyillen ja silittäen poskeani.
”Jos sinä et voi palata, en palaa minäkään,” kuiskasin hiljaa. Sinä hymyilit surullisena ja huokaisit. Tiesit ettet saisi päätäni käännytettyä.



Irrottauduit minusta ja lähdit kävelemään kohti uutta, kirkkaampaa valonlähdettä. Jäin hämmästyneenä paikoilleni. Jättäisitkö sinä minut taas? Huomasin itkeväni. Yritin peittää kyyneleeni, turhaan.



Yhtäkkiä sinä pysähdyit ja katsahdit minuun.
”Tuletko sinä?” kysyit ja ojensit kätesi kohti minua. Juoksin sinut kiinni ja tartuin käteesi helpottuneena. Sitten lähdimme kävelemään kohti valoa, yhdessä.


Katsahdin sinuun hymyillen. Vaikka sanoitkin aivan toisin, tiesin että olit iloinen siitä, että jäin. Pysähdyin ja vedin sinut kiinni itseeni. Hetken katsoin vain sinua, sinun hämmentyneitä silmiäsi. Sitten halasin sinua ja kuiskasin:
”Rakastan sinua aina Sasori”



Irtauduit minusta, jääden kuitenkin melkein kiinni minuun. Nostit leukaani, ja painoit pehmeät huulesi vasten omiani. Suudelma tuntui kestävän pienen ikuisuuden, mutta loputtuaan liian lyhyeltä. Hymyilit taas, mutta nyt, onnellisena. Kuiskasit korvaani sanat, joita olin kaivannut pitkään.
”Niin minäkin sinua Deidara, ikuisesti.”